Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että elätte ihan tunteettomien ihmisten ympäröimänä?

Kyllä tuntuu toisinaan. Suomalaiset ovat yleisesti huonoja näyttämään tunteensa. Kylmä maa, kylmät ihmiset.

Toisilla tietynlainen ylpeä ajattelutapa, jolloin pitää esittää ettei mikään tunnu missään, kaikki hyvin, vaikkei oikeasti olisikaan.

Tunteettomuus ja tunnekylmyys ihmisellä huono asia. Tunteiden tunteminen ja ilmaiseminen, ilon, surun,empatian jne. tekevät meistä ihmisiä.

Mulla oli myös eräs kaveri, joka ei ikinä ole kysynyt edes että mitä mulle kuuluu. Vaikka se on joutunut viemään mua päivystykseen ja ottamaan aamuyöllä kotiinsa, ei IKINÄ ole kysellyt mitään. Katsoo vain tyhjällä ilmeellään ja on kuin olisin tullut perus iltapäiväteelle. Ehkä suorastaan vedän tuollaisia robotteja puoleeni. En enää osaa ystävystyä kenenkään kanssa. Eniten vaivaa tuo oma mies. :(

Ap.

Ei, mutta mä olen itse sellainen ettei kiinnosta näyttää tunteitani ulospäin. Käsittelen ne itse sisälläni. JOten en odota muiltakaan mitään erityistä tunteiden näyttämistä.

Vierailija kirjoitti:

Tunteettomuus ja tunnekylmyys ihmisellä huono asia. Tunteiden tunteminen ja ilmaiseminen, ilon, surun,empatian jne. tekevät meistä ihmisiä.

Mä olen sellainen juro suomalainen, mutta en ole tunnekylmä tai tunteeton. En vaan välitä juuri omia tunteitani muille esitellä, ne on yksityisasiani. Varsinkin murheeni kannan ihan itse, ellei ole ihan äärimmäinen pakko niillä muita kuormittaa. 

Ap on tässä se joka ei tunne myötätuntoa eikä osaa asettua toisten asemaan. Et pidä minkään arvoisena, että mies ja ystävä pysyvät rinnallasi. Et huomaa, miten paljon he välittävät. Et ymmärrä, ettei ystävä tai mies voi tulla mukaan sinun draamoihin, jos haluaa pysyä itse terveenä ja auttaa.  

Päinvastoin, minusta tuntuu että maailma pyörii ihan liikaa tunteiden eikä järjen ympärillä. Kauheaa draamaa milloin mistäkin, ollaan loukkaantuneita tai mustasukkaisia tai raivona, tai sitten kyynelehditään tai hihkutaan jotain ihan holtittomasti. Joka asiasta pitää tehdä joku tunneryöppy, eikä mitään voi ottaa vain järkevästi tai antaa olla. Mä en jaksa vaahdota milloin mistäkin asiasta, otan asiat niinkuin ne tulee, teen mitä voin, ja jos en voi, annan olla. 

En siis todellakaan ole sellainen, että koko ajan olisin hakemassa jotain turhaa draamaa. Eiköhän ihan jokaisella ole hetkiä jolloin kaipaisi tukea. Sitä en siis silloinkaan saa mieheltäni. Ja yritän päivittäin muistaa, että mieheni kyllä todellakin pysyy rinnallani ja on rehellinen ja uskollinen. Olen kiitollinen, mutta toisinaan, kun taito olla toisen tukena puuttuu, meinaa kaikki usko loppua. Eräs viimaikainen esimerkki: sain lääkärissä ollessani paniikkioireita. Kerroin tästä miehelleni, joka oli sitten enemmän huolissaan siitä että menin sillä tavalla häiritsemään toisen työtä (lääkärin). Ja näitä esimerkkejä on miljoona.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli myös eräs kaveri, joka ei ikinä ole kysynyt edes että mitä mulle kuuluu. Vaikka se on joutunut viemään mua päivystykseen ja ottamaan aamuyöllä kotiinsa, ei IKINÄ ole kysellyt mitään. Katsoo vain tyhjällä ilmeellään ja on kuin olisin tullut perus iltapäiväteelle. Ehkä suorastaan vedän tuollaisia robotteja puoleeni. En enää osaa ystävystyä kenenkään kanssa. Eniten vaivaa tuo oma mies. :(

Ap.

Anteeks nyt vaan, mutta mitä hittoa sä oikein odotat? Sun kaveri kärrää sua päivystykseen ja ottaa luokseen yömyöhäsellä, ja sinä valitat, kuinka paska robottikaveri hän on? Oot aika epäkiitollisen kuuloinen. Jos tarviit jotain keskusteluapua, niin hakeudu ammatti-ihmisen puoleen. Kaikki kaverit eivät pysty toimimaan ystäviensä terapeuttina, vaan yrittävät teoillaan auttaa. Ehkä sun kaveri tietää, että sulta on tulossa raskaampaakin settiä ja yrittää vältellä sitä. Sen sijaan yrittää auttaa käytännön asioissa parhaansa ja jaksamisensa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu. Äiti, isä, sisko. Minulla ei ole mitään vitun aavistusta siitä, miltä heistä tuntuu milloinkin. Jos joku kuolee, ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onneksi asuvat kaukana. En varmaan itsekään ole kotona oppinut ilmaisemaan tunteita vaan patoan ne sisälleni erittäin lahjakkaasti. Samoin mieheni. Ei ikinä esim. mitään myötätuntoa, ottaa vaan etäisyyttä jos pitäisi olla tukena. Itse sentään osaan edes yrittää. Olen ihan hemmetin yksinäinen, vailla todellista yhteyttä kehenkään. Tällaistako tämä elämä tulee aina olemaan?

Itse en ole enää tukea antamattoman käytössä. Miksi minun pitäisi auttaa ja olla tukena, vaikka itseltäni ei edes kuulumisia kysytä tai apua tarjota ei edes silloin, kun olen sairaana ollut? Apuna ja tukena olen niille joilta olen apua ja tukea saanut hädän hetkellä.

Samoja fiiliksiä kuin sinulla,ap.Oma mies pahin kaikista,ei mitään empatiakykyä.Pelottaa,jos joskus olen hänestä riippuvainen.

Itse saatan olla tuollainen "tunteeton" möllöttäjä. Olen kuitenkin oikeasti välittävä ja empaattinen.

Minulle ei itselleni ole ihmiset olleet lapsuudessa, nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessakaan, kyseleviä ja sellaisia kuin ap. tarkoitat että pitäisi olla.

En kehtaa kysellä ihmisiltä kuulumisia, koska se tuntuu kuin olisin tungetteleva ja utelisin liikaa.

Jotenkin pelkään että ihmiset siitä taas suuttuvat minulle ja äsähtävät pirullisesti: Ja mitähän hittoa se sinulle kuuluu, pidä huoli omista asioistas, Ei ole sinun asias!"

Siksi annan toisten aina itse aloittaa kertomuksensa. Kuuntelen kyllä mielelläni.

Olen joutunut itse pärjäämän yksinäni. Koskaan ei ole ollut ketään kädestä pitämässä ja mukavia lepertelemässä.

Silmät pyöreinä ihmettelen vieressä kun jotku haluavat itselleen henkisen tuen, mennessään vaikka lääkäriin.

Tuntuu niin vieraalta ja naurettavaltakin.

Jos jollain on joku vaikeampi asia josta ehkä haluaa puhua, niin pyrin tarkoituksella pitämään kasvoni peruslukemilla.

Minulla on ilmeikkään ja eloisat kasvot. Ihmiset tulkitsevat ilmeeni väärin. Voivat luulla että halveksin heitä, olen vihainen, ylpeä tai naureskelen heille.

Vierailija kirjoitti:

Itse saatan olla tuollainen "tunteeton" möllöttäjä. Olen kuitenkin oikeasti välittävä ja empaattinen.

Minulle ei itselleni ole ihmiset olleet lapsuudessa, nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessakaan, kyseleviä ja sellaisia kuin ap. tarkoitat että pitäisi olla.

En kehtaa kysellä ihmisiltä kuulumisia, koska se tuntuu kuin olisin tungetteleva ja utelisin liikaa.

Jotenkin pelkään että ihmiset siitä taas suuttuvat minulle ja äsähtävät pirullisesti: Ja mitähän hittoa se sinulle kuuluu, pidä huoli omista asioistas, Ei ole sinun asias!"

Siksi annan toisten aina itse aloittaa kertomuksensa. Kuuntelen kyllä mielelläni.

Olen joutunut itse pärjäämän yksinäni. Koskaan ei ole ollut ketään kädestä pitämässä ja mukavia lepertelemässä.

Silmät pyöreinä ihmettelen vieressä kun jotku haluavat itselleen henkisen tuen, mennessään vaikka lääkäriin.

Tuntuu niin vieraalta ja naurettavaltakin.

Jos jollain on joku vaikeampi asia josta ehkä haluaa puhua, niin pyrin tarkoituksella pitämään kasvoni peruslukemilla.

Minulla on ilmeikkään ja eloisat kasvot. Ihmiset tulkitsevat ilmeeni väärin. Voivat luulla että halveksin heitä, olen vihainen, ylpeä tai naureskelen heille.

Niin, mutta miten tulet yksin esim. Leikkauksen jälkeen toimeen? Ja menetkö yksin kävellen /pyörällä /autolla jalka poikki ensiapuun?

Näkökulma kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse saatan olla tuollainen "tunteeton" möllöttäjä. Olen kuitenkin oikeasti välittävä ja empaattinen.

Minulle ei itselleni ole ihmiset olleet lapsuudessa, nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessakaan, kyseleviä ja sellaisia kuin ap. tarkoitat että pitäisi olla.

En kehtaa kysellä ihmisiltä kuulumisia, koska se tuntuu kuin olisin tungetteleva ja utelisin liikaa.

Jotenkin pelkään että ihmiset siitä taas suuttuvat minulle ja äsähtävät pirullisesti: Ja mitähän hittoa se sinulle kuuluu, pidä huoli omista asioistas, Ei ole sinun asias!"

Siksi annan toisten aina itse aloittaa kertomuksensa. Kuuntelen kyllä mielelläni.

Olen joutunut itse pärjäämän yksinäni. Koskaan ei ole ollut ketään kädestä pitämässä ja mukavia lepertelemässä.

Silmät pyöreinä ihmettelen vieressä kun jotku haluavat itselleen henkisen tuen, mennessään vaikka lääkäriin.

Tuntuu niin vieraalta ja naurettavaltakin.

Jos jollain on joku vaikeampi asia josta ehkä haluaa puhua, niin pyrin tarkoituksella pitämään kasvoni peruslukemilla.

Minulla on ilmeikkään ja eloisat kasvot. Ihmiset tulkitsevat ilmeeni väärin. Voivat luulla että halveksin heitä, olen vihainen, ylpeä tai naureskelen heille.

Niin, mutta miten tulet yksin esim. Leikkauksen jälkeen toimeen? Ja menetkö yksin kävellen /pyörällä /autolla jalka poikki ensiapuun?

On ollut pari kertaa jalka paskana.

En ole siihen tarvinnut muuta apua kuin fyysisen.

Ei kyllä käynyt mielessäkään silloin että tarvitseisin jotain henkistä keskustelu apua ja voivottelua siihen lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Näkökulma kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse saatan olla tuollainen "tunteeton" möllöttäjä. Olen kuitenkin oikeasti välittävä ja empaattinen.

Minulle ei itselleni ole ihmiset olleet lapsuudessa, nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessakaan, kyseleviä ja sellaisia kuin ap. tarkoitat että pitäisi olla.

En kehtaa kysellä ihmisiltä kuulumisia, koska se tuntuu kuin olisin tungetteleva ja utelisin liikaa.

Jotenkin pelkään että ihmiset siitä taas suuttuvat minulle ja äsähtävät pirullisesti: Ja mitähän hittoa se sinulle kuuluu, pidä huoli omista asioistas, Ei ole sinun asias!"

Siksi annan toisten aina itse aloittaa kertomuksensa. Kuuntelen kyllä mielelläni.

Olen joutunut itse pärjäämän yksinäni. Koskaan ei ole ollut ketään kädestä pitämässä ja mukavia lepertelemässä.

Silmät pyöreinä ihmettelen vieressä kun jotku haluavat itselleen henkisen tuen, mennessään vaikka lääkäriin.

Tuntuu niin vieraalta ja naurettavaltakin.

Jos jollain on joku vaikeampi asia josta ehkä haluaa puhua, niin pyrin tarkoituksella pitämään kasvoni peruslukemilla.

Minulla on ilmeikkään ja eloisat kasvot. Ihmiset tulkitsevat ilmeeni väärin. Voivat luulla että halveksin heitä, olen vihainen, ylpeä tai naureskelen heille.

Niin, mutta miten tulet yksin esim. Leikkauksen jälkeen toimeen? Ja menetkö yksin kävellen /pyörällä /autolla jalka poikki ensiapuun?

On ollut pari kertaa jalka paskana.

En ole siihen tarvinnut muuta apua kuin fyysisen.

Ei kyllä käynyt mielessäkään silloin että tarvitseisin jotain henkistä keskustelu apua ja voivottelua siihen lisäksi.

Mutta apua tarvitsit ja sait kuitenkin eli et ole joutunut selviämään kaikesta yksin. En itsekkään mitään kuuntelu apua tarvitse. Mutta tunteettomat ei anna sitä fyysistä apuakaan vaikka tietävät, että joku sitä tarvitsisi. Sellaiselle voi sitten itsekin kääntää selkänsä. Pärjätköön yksin hekin.

minäkin olen vasta äsken tajunnut, että moni ihminen on vain hyvänpäivän-tuttu, vaikka luulin, että enemmän. Ei ole järkeä kuin moikata.

Moni tuttu tai ystävä puhuvat vain omista asioista tai mitä on tehnyt yms. Eivät halua kuulla mitään.

Tein sen päätöksen, että en pidä tälläisiin tyyppeihin turhia suhteita yllä.

Äitini neuvoi siskoani, ettei pidä provosoitua.

Kiukku ja ärtyneisyys pitää piilottaa.

Miksei tunteita saa näyttää? Äidilläni ei ole tunteita vaan on kuin jääpuikko.

On paljon helpompaa reagoida tunteilla kuin piilottaa tunteet. Sehän avaa monia tilanteita kun ilmeestä näkee missä mennään.

Mielummin näkisin tunteet toisessa.

Mutta en sellaista hapannaamailmettä.

Päinvastoin. Tunne-elämäni on latteaa, mutta kaikki ympäröivät ihmiset tuntuu todella tunteellisilta ihmisiltä. En edes mene hautajaisiin, koska tiedän etten itke. En edes läheisten sukulaisten hautajaisissa.

Ei tunnu, ennemmin ehkä siltä, ettei kehenkään voi luottaa kovin pitkälle, etteivät ihmiset tinkisi mistään mukavuudestaan minun takiani, jos tarvitsisin tukea. Muuten voin kyllä vaikka pillittää miehen kanssa yhdessä, mutta jos pitää TEHDÄ jotain jonkin eteen, niin olen yksin.