Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko + lapsihaaveet
IkuisestiAhdistunut
13.01.2017 |
Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta kymmenisen vuotta, olen kolmekymppinen nainen. Oireet alkoivat jo lapsuudessa, mutta ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana alkaneet haitata elämää. Sukurasitetta tähän on runsaasti, kummankin vanhempani puolelta löytyy taipumusta jännittämiseen ja sosiaalisiin pelkoihin. Olen käynyt opiskeluaikoina juttelemassa asiasta oppilaitoksen lääkärin kanssa, nyt myöhemmin psykiatrilla, joka sitten diagnosoikin tuon sosiaalisten tilanteiden pelon. Säännöllistä lääkitystä en ole halunnut ottaa, koska lääkäritkin ovat epäilleet, että siitä ei välttämättä ole minulle hyötyä (plus olen tosi vainoharhainen kaikista mahdollisista haitoista). Rauhoittavia käytän satunnaisesti pillerin kaksi kuukaudessa, jos olo muuttuu sietämättömäksi.
Teen asiakaspalvelutöitä, esiinnyn välillä julkisesti, tapaan ystäviä, matkustelen, olen naimisissa. Päällisin puolin asiat ovat enemmän kuin hyvin. Minulla ei ole mitään lapsuudentraumoja, eikä kiusaamistaustaa. Vain tämä herkkyys, joka tuntuu altistavan ahdistumiselle ja sosiaalisille ongelmille. Hyväntahtoiset neuvot "mene vain reippaasti ulos ja tapaa ihmisiä" ovat ihan puppua. Altistumisesta sosiaalisille tilanteille ei ole juurikaan ollut hyötyä: en VOI altistaa itseäni kaikelle mahdolliselle ennakkoon, ja vaikka kuinka tapaan ystäviäni niin siitä huolimatta treffien sopiminen, leffakäynti tai jokin muu meno aiheuttaa ahdistusta ja päiväkausiin jännittämistä, psykosomaattisia oireita ja muuta ikävää.
Ja sitten on se biologinen kello. Olemme miehen kanssa olleet pitkään yhdessä ja miehellä on lapsihaaveita, minullakin, joita pelko epäonnistumisesta varjostaa. Miten muut sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät ovat selvinneet raskauden ja lapsen saamisen tuomista haasteista? Miten olette onnistuneet olemaan vanhempia, kun kaverisynttärit, tarhakäynnit, neuvolat ja muut tilanteet aiheuttavat viikkoja kestäviä oireita? Olenko epäkelpo äidiksi, kun sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Kaikenlaista olen kokeillut lääkehoitoa ja säännöllistä terapiaa lukuunottamatta. Ajatus siitä, että laittaisin hirveän määrän rahaa ja sitoutuisi käymään kerran kaksi viikossa terapiassa jonka hyödystä ei ole takuita tuntuu ihan hullulta. Joogat, meditoinnit, mindfulness, ravintolisät, kahvin ja alkoholin pois jättäminen, juoksulenkit, siedättäminen... you name it. Tuntuu, että olen kokeillut kaikkea.
Ideoita? Ajatuksia? Kohtalotovereita?
Kiitos, jos jaksoitte lukea loppuun... :)
Kommentit (24)
Ehkä lapsen saaminen ei laukaisekaan oireita, koska silloin keskitytään lapseen eikä sinuun. Lapsi on keskiössä ja sinä taustalla - niin raskausaikana kuin lapsen synnyttyä.
Itselläni on sosiaalijsten tilanteiden pelkoa kiusaamustaustasta johtuen. Raskaus, vauva-aika ja pikkulapsiaika oli tavallaan helppoa, koska sai olla turvallisessa äitiroolissa ja piiloutua äitiyden taakse.
Nyt lasten ollessa teinejä emmekä enää olekaan lapsiperhe, olen hakeutumassa terapiaan selättääkseni ongelman.
Olen kylläkin perustempperamentiltani sosiaalinen tyyppi, joten sosiaaliset tilanteet kuormittavat vain traumojeni takia. Eli olemme erilaisessa tilanteessa keskenämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sinuna ajattelisin sitä lapsen hyvinvointia ja jättäisin lasten tekemisen terveille.
ET OLE EPÄKELPO äidiksi, et ollenkaan! Luin kirjoituksesi, joka on monilta osilta kuin elämästäni. Minäkin kärsin sosiaalisesta jännittämisestä. En osaa sanojani hienosti asettaa, joten sanon vain: seuraa sydämesi ääntä! Anna biologisen kellon hälyyttää - anna mennä rakastamasi miehen kanssa. Toivon että pian tulisit raskaaksi, ja saisit ihanan vauvan. Lapsen. Sinusta ja miehestäsi tulee maailman parhaat ja ainoat vanhemmat teidän tulevalle lapsellenne.
Vaikka uudet tilanteet ovat myrkkyä meikeläiselle (jännitän aina kaikkea), niin silti olen jotenkin, vähitellen pikkuhiljaa, selviytynyt niistä uusista jutuista. Lapsen saatuani aikaisemmin jännittämäni tilanteet helpottuivat! Luin jostakin, että lapsen saaminen lisää naisen itsevarmuutta. No, ainakin se mulla se meni niin, että en ehtinyt juuri miettiä tuntemuksiani, koska se pieni rakas lapseni vei huomion! ;D
Voi että toivon sinulle äitiyttä. Toivon niin kovasti, että rohkaistut, uskallat. Sinun ei tarvitse perustella kenellekään lapsihaaveitasi eikä suorittaa mitään äitiyttä. Äitiys, raskaus, lapsi, vanhemmuus ei ole mikään suoritus (jossa epäonnistua). Se on luonnollista elämää! Se on naiselle jonkinlainen täyttymys, vaikka ei naiseutta ja ihmisyyttä määrittelekään se, että onko äiti vai ei.
Se, että sinä ja miehesi haluatte jälkikasvua on vain ja ainoastaan teidän kahden välinen asia. Toki myöhemmin sinua onnitellaan, saat huomiota, käyt neuvolassa. Mutta usko kun sanon, että neuvolassa on hoidettu ja seurattu huomattavasti monimutkaisempia vanhemmuuksia kuin sitä, että kärsit sosiaalisista jännitteistä. Yhtään väheksymättä ongelmaasi kuitenkaan.
Lukemani perusteella vaikutat analyyttiseltä ja tasapainoiselta ihmiseltä, jolla nyt sattuu olemaan tämmöinen ongelma. Kuten minulla myös. (Itse löysin apua mindfullness-tekniikasta). Kirjoitat monipuolisesti tilanteestasi. Tunnut olevan sinut itsesi kanssa. Tekstistä huokuu kaikesta huolimatta jonkinlainen perussisukkuus, jota sinussa varmasti on. Sinusta tulee hyvä äiti. Mars ihania kahdenkeskisiä hetkiä (tiedät kyllä mitä tarkoitan;D) miehesi kanssa viettämään! Nauti itsestäsi, miehestäsi, tulevasta raskaudesta! Onnea sinulle paljon.
"No sinuna ajattelisin sitä lapsen hyvinvointia ja jättäisin lasten tekemisen terveille."
Aina pitää sitten ilkeillä. Olipa harvinaisen typerä kommentti. Kun kerran ilkeillä pitää, niin täältä pesee. Mitä jos äitisi olisi ajatellut kuin sinä....
Tottahan se on, että tuosta et tule ikinä parantumaan ja ota huomioon, että vauva- ja pikkulapsiaika on todella rankkaa. Miten pystyt väsyneenä hallitsemaan sosiaaliset tilanteet (neuvolat, lapsen kerhot jne.)? Minusta niitä on hyvä miettiä etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat nyt vaan kärsiä lääkärikirjasyndroomasta... Jännittäminen ja ujous ovat ihan eri asioita kuin todellinen sosiaalisten tilanteiden pelko. Yksikään oikeasti sosiaalisesti ahdistunut ei omaa ystäviä tai puolisoa, asiakaspalveluammatista nyt puhumattakaan. Jos tuntuu että sosiaaliset tilanteet vievät sinulta energiaa, niin "diagnoosisi" on introvertti.
Vierailija kirjoitti:
"No sinuna ajattelisin sitä lapsen hyvinvointia ja jättäisin lasten tekemisen terveille."
Aina pitää sitten ilkeillä. Olipa harvinaisen typerä kommentti. Kun kerran ilkeillä pitää, niin täältä pesee. Mitä jos äitisi olisi ajatellut kuin sinä....
Miä ilkeilyä tuo nyt oli? On ihan oikein sanoa, että kaikkien ei kannaa lapsia hankkia, ja lapsen hyvinvoinnin kannalta on hdottomasti parasta olla syntymättä joka tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"No sinuna ajattelisin sitä lapsen hyvinvointia ja jättäisin lasten tekemisen terveille."
Aina pitää sitten ilkeillä. Olipa harvinaisen typerä kommentti. Kun kerran ilkeillä pitää, niin täältä pesee. Mitä jos äitisi olisi ajatellut kuin sinä....
En ole edes tuo kommentoija mutta ajattelen samoin. Ja minulla on kaksi lasta, joita ei olisi kannattanut omalla ja miehen geeniperimällä saada. Ovat liikunnallisesti lahjattomia ja toista koulukiusataan. Ollaan viety lapsesta asti erilaisiin harrastuksiin ja yritetty kaikin mahdollisin keinoin varmistaa että oppivat sosiaalisia taitoja. Mutta kun ei se mene pakolla läpi; perusluonne varsinkin toisella on ujo ja introvertti ja sillä ei nykymaailmassa pärjää. Eikä ole intohimoa mihinkään urheilulajiin ja tarvitsevat paljon unta --> ei mitään mahdollisuuksia. Eivät ole lahjakkaita yhtään missään.
Kun vielä ottaa huomioon sukurasitteet alkoholismista, ujoudesta, sydän- ja verisuonisairauksista, Alzheimerista, kilpirauhasongelmista jne. niin ei olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan.
ap:lle sanoisin että mene ihmeessä terapiaan; ei se ainakaan huononna omaa oloasi. Ja niiden lapsiajatusten kanssa kannattaa odottaa sinne 35-vuoteen asti ainakin; sitten päätös on tehtävä. Ja adoptiokin on mahdollinen - joskin osa sosiaalisissa tilanteissa reagoimisesta voi olla opittua ja kirous voisiirtyä myös muuhun biologiseen jälkeläiseen-
Selviät kuitenkin työstäsi? Asiakaspalvelussa joutuu kohtaamaan (kasvotusten vai puhelimessa) koko ajan uusia ihmisiä, mutta selviät kuitenkin siitä? Sanoit, että vaikkapa leffatreffit ystävän kanssa voivat olla vaikeat. Oletko puhunut asiasta avoimesti lähimmillesi? Sekin voisi auttaa.
Oli sinulla lapsi tai ei, tiettyjä kontakteja toisiin ihmisiin ei voi välttää. Sulla on jokatapauksessa työ, joudut käymään itsekin lääkärissä, kampaajalla, työhaastattelussa, sukujuhlissa... En näkisi, että lapsi olennaisesti vaikeuttaa tilannetta, erityisesti, jos lapsen elämässä on myös isä, joka voi sinua enemmän tukea lasta sosiaalisessa kanssa käymisessä ja sinä sitten puolestasi jossain muussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"No sinuna ajattelisin sitä lapsen hyvinvointia ja jättäisin lasten tekemisen terveille."
Aina pitää sitten ilkeillä. Olipa harvinaisen typerä kommentti. Kun kerran ilkeillä pitää, niin täältä pesee. Mitä jos äitisi olisi ajatellut kuin sinä....
En ole edes tuo kommentoija mutta ajattelen samoin. Ja minulla on kaksi lasta, joita ei olisi kannattanut omalla ja miehen geeniperimällä saada. Ovat liikunnallisesti lahjattomia ja toista koulukiusataan. Ollaan viety lapsesta asti erilaisiin harrastuksiin ja yritetty kaikin mahdollisin keinoin varmistaa että oppivat sosiaalisia taitoja. Mutta kun ei se mene pakolla läpi; perusluonne varsinkin toisella on ujo ja introvertti ja sillä ei nykymaailmassa pärjää. Eikä ole intohimoa mihinkään urheilulajiin ja tarvitsevat paljon unta --> ei mitään mahdollisuuksia. Eivät ole lahjakkaita yhtään missään.
Kun vielä ottaa huomioon sukurasitteet alkoholismista, ujoudesta, sydän- ja verisuonisairauksista, Alzheimerista, kilpirauhasongelmista jne. niin ei olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan.
ap:lle sanoisin että mene ihmeessä terapiaan; ei se ainakaan huononna omaa oloasi. Ja niiden lapsiajatusten kanssa kannattaa odottaa sinne 35-vuoteen asti ainakin; sitten päätös on tehtävä. Ja adoptiokin on mahdollinen - joskin osa sosiaalisissa tilanteissa reagoimisesta voi olla opittua ja kirous voisiirtyä myös muuhun biologiseen jälkeläiseen-
Mitä helvettiä?
Siis koet että koska lapsesi ei ole erityisen lahjakkaita, ei heistä ole mitään hyöytyä maailmassa? Oksettavaa.
Ei lapsen kaverisynttärit kuormita sillä tavalla, eihän siinä itse tarvitse olla keskiössä. Muutaman sanan vaihtaa vanhempien kanssa kun tuovat tai hakevat lapsiaan. En osaa tarkemmin selittää mutta itselle se on ollut sosiaalisten tilanteiden pelosta huolimatta jopa jollain tavalla helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on paniikkihäiriö, joo ei ole ihan sama asia, mutta raskaus vei oireet mennessään. En siis tarkoita, että näin käy kaikille. Kannattaa heti neuvolassa kertoa niin osaavat suhtautua ja ehkä myös auttaa.
En ole edes tuo kommentoija mutta ajattelen samoin. Ja minulla on kaksi lasta, joita ei olisi kannattanut omalla ja miehen geeniperimällä saada. Ovat liikunnallisesti lahjattomia ja toista koulukiusataan. Ollaan viety lapsesta asti erilaisiin harrastuksiin ja yritetty kaikin mahdollisin keinoin varmistaa että oppivat sosiaalisia taitoja. Mutta kun ei se mene pakolla läpi; perusluonne varsinkin toisella on ujo ja introvertti ja sillä ei nykymaailmassa pärjää. Eikä ole intohimoa mihinkään urheilulajiin ja tarvitsevat paljon unta --> ei mitään mahdollisuuksia. Eivät ole lahjakkaita yhtään missään.
Kun vielä ottaa huomioon sukurasitteet alkoholismista, ujoudesta, sydän- ja verisuonisairauksista, Alzheimerista, kilpirauhasongelmista jne. niin ei olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan.
ap:lle sanoisin että mene ihmeessä terapiaan; ei se ainakaan huononna omaa oloasi. Ja niiden lapsiajatusten kanssa kannattaa odottaa sinne 35-vuoteen asti ainakin; sitten päätös on tehtävä. Ja adoptiokin on mahdollinen - joskin osa sosiaalisissa tilanteissa reagoimisesta voi olla opittua ja kirous voisiirtyä myös muuhun biologiseen jälkeläiseen-
Tämän kirjoittajalle sanon: surettaa lukemani. Kirjoittajalle voisi sopia keskustelu terapeutin kanssa. Kirjoittajan täytynee olla tosi väsynyt äiti, jolla paljon turhautumia. ..."kirous voi siirtyä", jne. on lähes kammottovaa luettavaa. On surullista lukea, kuinka kirjoittaja haluaa lapsistaa jotain muuta kuin he ovat. Hyvänen aika, he ovat lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä? Siis koet että koska lapsesi ei ole erityisen lahjakkaita, ei heistä ole mitään hyöytyä maailmassa? Oksettavaa.
Mitä oksettavaa siinä on? Yhtään peräkammarin poikaa, syrjäytynyttä pitkäaikaistyötöntä, narkkia, alkoholistia tai pitkäaikaissairasta, jonka eliniän terveydenhuoltokuluihin ilman toivoa paranemisesta menee enemmän veroeuroja kuin mitä he ikinä pystynyt maksamaan ei tässä maassa tai maailmassa tarvita mihinkään. Kai nyt jokainen vanhempi haluaa että lapsi kouluttautuu mieleiseen ammattiin, pitää omasta terveydestään hyvää huolta ja löytää elämässään sen työn, jota haluaa tehdä ja jolla elättää itsensä ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä? Siis koet että koska lapsesi ei ole erityisen lahjakkaita, ei heistä ole mitään hyöytyä maailmassa? Oksettavaa.
Mitä oksettavaa siinä on? Yhtään peräkammarin poikaa, syrjäytynyttä pitkäaikaistyötöntä, narkkia, alkoholistia tai pitkäaikaissairasta, jonka eliniän terveydenhuoltokuluihin ilman toivoa paranemisesta menee enemmän veroeuroja kuin mitä he ikinä pystynyt maksamaan ei tässä maassa tai maailmassa tarvita mihinkään. Kai nyt jokainen vanhempi haluaa että lapsi kouluttautuu mieleiseen ammattiin, pitää omasta terveydestään hyvää huolta ja löytää elämässään sen työn, jota haluaa tehdä ja jolla elättää itsensä ?
Se ettei sun pojista tule mitään jäkis-tähtiä ei tarkoita etteikö he voisi opiskella ammattiin jolla elättää itsensä. Sulle tuskin kelpaa myöskään amis, vaikka se olisi lapsen oma unelma-ammatti. Katso peiliin ja mene terapiaan.
Suomen mielenterveysseuralla on nettiohjelma sosiaalisesta pelosta kärsiville. Kannattaa tutustua siihen ja jos siitä tuntuu olevan hyötyä, voisi terapiakin olla hyödyksi.
Ehkä suurin juttu kuitenkin on, et itse hyväksyisi itsensä sellaisena kun on. Olet ujo, et ui luontevasti sosiaalisiin tilanteisiin. Se on ok. Neuvolassa kohtaat yhden terveydenhoitajan kerrallaan. Päiväkodissa keskiössä on sinun ihana lapsesi. Vanhempainiltoihin ei ole pakko mennä tai siellä voi hyvin sulautua tapettiin. Jos pystyt olemaan työelämässä, pystyt vanhemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla jäi vähän hämmentynyt olo, miten selviydyt tekemästäsi elämästä sosiaalisten tilanteiden kanssa, jos teen asiakaspalvelutyötä (kohtaat uusia ihmisiä koko ajan?), esiinnyt julkisesti, tapaat kavereita, olet löytänyt kumppanin ja matkustelet? Missä siis oireesi ja sosiaalinen herkkyytesi tulevat esiin?
Ymmärrän, että jäi hämmentynyt olo :D Oireethan eivät näy ulospäin, eikä diagnoosit... Annan itsestäni varmasti hyvinkin itsevarman ja rauhallisen vaikutelman, vaikka voisinkin huonosti.
Minulla sosiaalisten tilanteiden pelon oireet ovat mm huono olo, vatsakipu, päänsärky, lihasjäykkyys, tukehtumisen tunne, pulssin kohoaminen, verenpaineen kohoaminen, käsien tärinä jne. Oireet pystyy hyvin piilottamaan, mutta ne rasittavat silti elämää. Jos on ahdistunut ja murehtii "tavallisista" asioista (kuten vaikka kaverien tapaamisesta", niin kyllähän siinä oikea, todellinen ongelma on olemassa.
Vierailija kirjoitti:
ET OLE EPÄKELPO äidiksi, et ollenkaan! Luin kirjoituksesi, joka on monilta osilta kuin elämästäni. Minäkin kärsin sosiaalisesta jännittämisestä. En osaa sanojani hienosti asettaa, joten sanon vain: seuraa sydämesi ääntä! Anna biologisen kellon hälyyttää - anna mennä rakastamasi miehen kanssa. Toivon että pian tulisit raskaaksi, ja saisit ihanan vauvan. Lapsen. Sinusta ja miehestäsi tulee maailman parhaat ja ainoat vanhemmat teidän tulevalle lapsellenne.
Vaikka uudet tilanteet ovat myrkkyä meikeläiselle (jännitän aina kaikkea), niin silti olen jotenkin, vähitellen pikkuhiljaa, selviytynyt niistä uusista jutuista. Lapsen saatuani aikaisemmin jännittämäni tilanteet helpottuivat! Luin jostakin, että lapsen saaminen lisää naisen itsevarmuutta. No, ainakin se mulla se meni niin, että en ehtinyt juuri miettiä tuntemuksiani, koska se pieni rakas lapseni vei huomion! ;D
Voi että toivon sinulle äitiyttä. Toivon niin kovasti, että rohkaistut, uskallat. Sinun ei tarvitse perustella kenellekään lapsihaaveitasi eikä suorittaa mitään äitiyttä. Äitiys, raskaus, lapsi, vanhemmuus ei ole mikään suoritus (jossa epäonnistua). Se on luonnollista elämää! Se on naiselle jonkinlainen täyttymys, vaikka ei naiseutta ja ihmisyyttä määrittelekään se, että onko äiti vai ei.
Se, että sinä ja miehesi haluatte jälkikasvua on vain ja ainoastaan teidän kahden välinen asia. Toki myöhemmin sinua onnitellaan, saat huomiota, käyt neuvolassa. Mutta usko kun sanon, että neuvolassa on hoidettu ja seurattu huomattavasti monimutkaisempia vanhemmuuksia kuin sitä, että kärsit sosiaalisista jännitteistä. Yhtään väheksymättä ongelmaasi kuitenkaan.
Lukemani perusteella vaikutat analyyttiseltä ja tasapainoiselta ihmiseltä, jolla nyt sattuu olemaan tämmöinen ongelma. Kuten minulla myös. (Itse löysin apua mindfullness-tekniikasta). Kirjoitat monipuolisesti tilanteestasi. Tunnut olevan sinut itsesi kanssa. Tekstistä huokuu kaikesta huolimatta jonkinlainen perussisukkuus, jota sinussa varmasti on. Sinusta tulee hyvä äiti. Mars ihania kahdenkeskisiä hetkiä (tiedät kyllä mitä tarkoitan;D) miehesi kanssa viettämään! Nauti itsestäsi, miehestäsi, tulevasta raskaudesta! Onnea sinulle paljon.
Kiitos kauniista sanoistasi. Paransit todella oloani. Kaikkea hyvää sinulle
Vierailija kirjoitti:
Taidat nyt vaan kärsiä lääkärikirjasyndroomasta... Jännittäminen ja ujous ovat ihan eri asioita kuin todellinen sosiaalisten tilanteiden pelko. Yksikään oikeasti sosiaalisesti ahdistunut ei omaa ystäviä tai puolisoa, asiakaspalveluammatista nyt puhumattakaan. Jos tuntuu että sosiaaliset tilanteet vievät sinulta energiaa, niin "diagnoosisi" on introvertti.
Minut on diagnosoinut psykiatri, ammatti-ihminen.
Mielenterveyden ongelmat ovat kaikki yksilöllisiä. Joku sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä sulkeutuu kotiinsa eikä pääse kauppaan. Joku toinen taas elää ulkopuolisen silmin ihan normaalia elämää, mutta voi silti henkisesti huonosti ja kärsii pelotiloista. Se miltä ihmisen elämä näyttää ulospäin ei aina kerro siitä, mikä on henkinen vointi ja jaksamiskyky.
Minulla jäi vähän hämmentynyt olo, miten selviydyt tekemästäsi elämästä sosiaalisten tilanteiden kanssa, jos teen asiakaspalvelutyötä (kohtaat uusia ihmisiä koko ajan?), esiinnyt julkisesti, tapaat kavereita, olet löytänyt kumppanin ja matkustelet? Missä siis oireesi ja sosiaalinen herkkyytesi tulevat esiin?