Lue keskustelun säännöt.
Ymmärsin konkreettisesti, miten kiintymyyssuhteen häiriöt vaikuttavat elämään
05.01.2017 |
Mulla on eräs hyvä ystävä, olemme tunteneet toisemme parikymmentä vuotta. Tiedän siis aika paljon hänen elämästään ja tunnen myös hänen perheenjäsenensä. Ystävälläni on kyllä tavallaan hyvä perhe, mutta tavallaan jotain puuttuu, ja tajusin vasta hiljattain, mitä. Ystäväni kertoi, että hänen isoäitinsä sairasti nuorena erästä vakavaa sairautta, minkä takia hän joutui useaksi kuukaudeksi eroon vauvaikäisestä lapsestaan, eli ystäväni äidistä. Tämä johti tietenkin kiintymyyssuhteen katkeamiseen.
Tajusin, että tämä varmasti selittää tietynlaisen kylmyyden tai jonkin perustavanlaatuisen tunteen puuttumisen ystäväni elämässä. Hänen äidillään ei ole koskaan ollut ongelmaa asettaa itsensä etusijalle ja jättää lapset pitkiksi ajoiksi jo pienenä (en nyt tarkenna, koska en halua lisätä tunnistettavuutta). Ei myöskään ystävälläni. Ystäväni ja hänen sisaruksensa ovat tavallaan kasvaneet vakaassa ja hyvässä perheessä, he ovat aina menestyneet koulussa, heillä on ollut aineellisesti kaikki hyvin (ei mikään rikas perhe, vaan ihan tavallinen keskiluokkainen) ja heillä on ollut harrastuksia. Näennäisesti vakaasta taustastaan huolimatta lasten elämässä on ollut avioeroja, holtittomia ihmissuhteita ja heidän omilla lapsillaan on ollut ongelmia (jälleen kerran, näennäisesti vakaassa, hyvin toimeen tulevassa perheessä on tapahtunut jopa huostaanotto).
Tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun tämän tajusin. Ymmärsin, miksi se kiintymyyssuhteen luominen on niin tärkeää: se on pohjana lapsen oman elämän ihmissuhteille.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vähän vaarallista kyllä on lähteä arvailemaan syy-seuraussuhteita noin. Kun on myös ihmisiä joilla on vastaavanlaisia kokemuksia, mutta ihan erilainen tunne-elämä ja luonne, ja toisaalta on ihmisiä jotka ovat kuvaamasi henkilön kaltaisia ilman mitään lapsuuden kiintymyssuhteen katkeamisia.
Ai miten on vaarallista? En mä arvaile, tunnen kuitenkin kyseessä olevat ihmiset. Ystäväni tietenkin parhaiten, muut huonommin. Totta kai temperamentti vaikuttaa siihen, millainen ihmisestä tulee aikuisena, mutta ei huono kiintymyssuhde voi olla vaikuttamatta ihmisen elämään, kun se vaikuttaa jo neurologiaankin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan nyt tämän, kun näin sen vaivan, että avauksen kirjoitin. Kiinnostaa, onko jollakulla ajatuksia asiasta. En nyt tarkoita, että pitäisi avauksessa kirjoitettua kuviota pohtia (mieluummin ei), vaan keskustella yleisemmällä tasolla asiasta.
Ap
Sama mutu-tuntuma asiasta täälläkin. Shoppailulla sitten täytetään ikuista tyhjyyttä eikä koskaan olla tyytyväisiä.
Vierailija kirjoitti:
Sama mutu-tuntuma asiasta täälläkin. Shoppailulla sitten täytetään ikuista tyhjyyttä eikä koskaan olla tyytyväisiä.
Mun ystävä ei shoppaile, mutta parisuhteen ylläpitäminen on hänelle vaikeaa. EN nyt sano, että itsellenikään olisi helppoa, mutta jotenkin hänellä tuntuu olevan ihan alkeelliset suhdetaidot hukassa, ja toisaalta hakeutuu suhteisiin ihan kummallisten ihmisten kanssa.
Ap
Surullisintahan on, että turvallisella kiintymyssuhteella varustetut henkilöt pariutuvat keskenään ja sama toisinpäin, eli turvattomat löytävät toisensa. Tutkitusti parhain keinohan muuttaa kiintymyssuhdetta olisi turvattomana pariutua juuri turvallisen kiintymyssuhteen omaavan kanssa, mutta se on vaikeaa ellei täysin mahdotontakin useimmissa tapauksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt samaa. Lapseni isä on toistuvast ärtyneenä sanonut minulle, että "kasvatan lapsen pumpulissa", "turhaan se siellä huutaa älä mene", kyllä se voi jo yksinkin olla^ jne jne. Jos lapsi yöllä kömpi väliimme, suuttui meille molemmille. Äitinsä on kiltti ihminen, mutta ei osaa ollenkaan ottaa lapsenlastaan syliin tai ihan vain olla tälle läsnä ja kuunnella. Kuulin kerrottavan, että siinä perheessä oli ihan tavallista jättää pienet sisarukset keskenään sisälle ja lähteä pellolle ja navettaan.
Mikään minun antama hellyys ei ole saanut vastakaikua mieheltä tai muuttanut tilannetta.
Kyllä näin on. Valitettavasti olen joutunut todistamaan turvallisen kiintymyssuhteen puutosta omassa suvussani. Se siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes uusi äiti saa jonkinlaista opastusta ja apua äitinä olemiseen silloin kun vauva on ihan pieni. Kaikki ei edes ymmärrä kuinka vakavia vaurioita vauvan jättäminen esim viikoksi isovanhemmille (jotka ehkä myös ovat turvattomasti kiintyneet ) aiheuttaa.
Isäni suvussa on selvästi kaikenlaisia kiintymyssuhdehäiriöitä, mutta äitini suvussa ne on moninkerroin vaikeampia. Itse olen ravannut terapioissa vuosikaudet, enkä varmaan koskaan tule ehjäksi. Vauvana syntyneet vauriot on todella vaikea korjata.
En jotenkin osaa olla suhteissani. Vedän ihmisiä lähelle ja työnnän heitä pois. Rimpuilen ja kipuilen. En vain osaa olla oikein. En osaa edes valita itselleni hyvää kumppania vaan he ovat itse myös jollain tavalla rikkinäisiä. Se on todella surullista. Toivon, että olisin osannut katkaista kierteen omien lasteni kohdalla, mutta pelkään, että olen yhtä huono äiti kuin omani oli, vaikka olenkin tietoisesti yrittänyt tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Joitakin asioita olen onnistunut tekemään toisin, mutta en tiedä riittääkö se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Minä en ole koskaan asunut kenenkään miehen kanssa enkä ole ollut naimisissa.
Mulla on kiintymyssuhdevaurioita.
Pelkään nytkin pahinta eli sitä että mut jätetään ja voin huonosti psyykkisesti että kehollisesti.
Tätä on jatkunut vuosikymmeniä jo.
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Miksi koit kirjoituksen syyllistämiseksi?
Valitettavasti suurimmat tuhot aiheutetaan vauvaiässä.
Syynä tyhmyys ja itsekkyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Eihän tässä ilmene muuta kuin etteivät eronneet, ei millainen tunneilmapiiri on. Juuri näissä ikäluokissa näkee avioliittoja joissa kyllä ollaan, mutta hellyydenosoituksia tai puheita ei näe.
Tottakai ne lapset ovat kasvaneet ja löytäneet ammatin ja perustaneet perheen, silti voivat kipuilla tunneköyhässä ja rakkaudettomassa liitossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Onhan juurikin tutkimuksia, joissa sodan traumat näkyy vielä lapsenlapsissa, kiintymyssuhteen vaurioina. Suomalaiselle tyypillinen heikko itsetunto, syyllisyys, ilottomuus ja itsetuhoisuus, alkoholismi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Onhan juurikin tutkimuksia, joissa sodan traumat näkyy vielä lapsenlapsissa, kiintymyssuhteen vaurioina. Suomalaiselle tyypillinen heikko itsetunto, syyllisyys, ilottomuus ja itsetuhoisuus, alkoholismi.
Aivan. Sitähän minä koitin sanoakin, että kyllä niitä syitä löytyy. Mutta eivät kaikki silti kärsi kiintymyssuhteiden häiritöistä, vaikka edellisten sukupolvien elämässä on tapahtunut vaikka mitä huonoakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Onhan juurikin tutkimuksia, joissa sodan traumat näkyy vielä lapsenlapsissa, kiintymyssuhteen vaurioina. Suomalaiselle tyypillinen heikko itsetunto, syyllisyys, ilottomuus ja itsetuhoisuus, alkoholismi.
Aivan. Sitähän minä koitin sanoakin, että kyllä niitä syitä löytyy. Mutta eivät kaikki silti kärsi kiintymyssuhteiden häiritöistä, vaikka edellisten sukupolvien elämässä on tapahtunut vaikka mitä huonoakin.
Eivät kaikki kärsi, mutta tutkimuksen mukaan suomalaisista vain n. 50 % on turvallinen kiintymyssuhde ja miehillä tuotakin pienemmällä osuudella. Ei voi ymmärtää kun naisia parjataan siitä, että oltaisiin nirsoja miehen valitsemisessa kun fakta on, että miehillä välttelevä kiintymystyyli on yleinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Minun mummoni ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Hän ei huomaa, eikä osaa tunnistaa kiintymyssuhdevaurioita ollenkaan. Kaikki sodan aiheuttamat ongelmat on lakaistu maton alle.
Tiedätkö miksi nykyään on masennusta ja muita mielenterveyden häiriöitä? Entä tiedätkö miksi on lihavuutta ja muita toimimattoman psykofysiikan ilmiöitä? Jotkut ihmiset pärjäävät tosi hienosti vaikeasta alusta huolimatta, mutta kaikki eivät. Ongelmat näkyvät isompia ihmismassoja tutkittaessa.
Tämä pätee minuun. Äitini ei hoitanut minua ensimmäisiä kuukausia vaan toinen, hyvin tunnekylmä, ihminen. Olen empaattinen ja kiltti ihminen, mutten kykene sitoutumaan. Jos rakastun niin se on sata lasissa ja takerrun toiseen ihmiseen. Suojelen itseäni pitämällä etäisyyttä. Aivan kuten vauvanakin piti tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä pätee minuun. Äitini ei hoitanut minua ensimmäisiä kuukausia vaan toinen, hyvin tunnekylmä, ihminen. Olen empaattinen ja kiltti ihminen, mutten kykene sitoutumaan. Jos rakastun niin se on sata lasissa ja takerrun toiseen ihmiseen. Suojelen itseäni pitämällä etäisyyttä. Aivan kuten vauvanakin piti tehdä.
Sama täällä.
Vähän vaarallista kyllä on lähteä arvailemaan syy-seuraussuhteita noin. Kun on myös ihmisiä joilla on vastaavanlaisia kokemuksia, mutta ihan erilainen tunne-elämä ja luonne, ja toisaalta on ihmisiä jotka ovat kuvaamasi henkilön kaltaisia ilman mitään lapsuuden kiintymyssuhteen katkeamisia.