Lue keskustelun säännöt.
Ymmärsin konkreettisesti, miten kiintymyyssuhteen häiriöt vaikuttavat elämään
05.01.2017 |
Mulla on eräs hyvä ystävä, olemme tunteneet toisemme parikymmentä vuotta. Tiedän siis aika paljon hänen elämästään ja tunnen myös hänen perheenjäsenensä. Ystävälläni on kyllä tavallaan hyvä perhe, mutta tavallaan jotain puuttuu, ja tajusin vasta hiljattain, mitä. Ystäväni kertoi, että hänen isoäitinsä sairasti nuorena erästä vakavaa sairautta, minkä takia hän joutui useaksi kuukaudeksi eroon vauvaikäisestä lapsestaan, eli ystäväni äidistä. Tämä johti tietenkin kiintymyyssuhteen katkeamiseen.
Tajusin, että tämä varmasti selittää tietynlaisen kylmyyden tai jonkin perustavanlaatuisen tunteen puuttumisen ystäväni elämässä. Hänen äidillään ei ole koskaan ollut ongelmaa asettaa itsensä etusijalle ja jättää lapset pitkiksi ajoiksi jo pienenä (en nyt tarkenna, koska en halua lisätä tunnistettavuutta). Ei myöskään ystävälläni. Ystäväni ja hänen sisaruksensa ovat tavallaan kasvaneet vakaassa ja hyvässä perheessä, he ovat aina menestyneet koulussa, heillä on ollut aineellisesti kaikki hyvin (ei mikään rikas perhe, vaan ihan tavallinen keskiluokkainen) ja heillä on ollut harrastuksia. Näennäisesti vakaasta taustastaan huolimatta lasten elämässä on ollut avioeroja, holtittomia ihmissuhteita ja heidän omilla lapsillaan on ollut ongelmia (jälleen kerran, näennäisesti vakaassa, hyvin toimeen tulevassa perheessä on tapahtunut jopa huostaanotto).
Tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun tämän tajusin. Ymmärsin, miksi se kiintymyyssuhteen luominen on niin tärkeää: se on pohjana lapsen oman elämän ihmissuhteille.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Jos ap ei ole psykologi, niin empä lähtisi tekemään tuollaista analyysiä kiintymyssuhteen ongelmista, en edes siksi että parisuhteen ylläpitämisessä olisi ongelmia. Suorastaan raivostuttavaa tuollainen ulkopuolinen päteminen.
Esim itse olen kokenut, etten koskaan ole riittävän hyvä äidilleni ja pidän huolen siitä, että mun läheiseni kuulevat aina kun on aihetta kehuja. Halailen paljon ja kerron rakastavani.
Tässä onkin kyse eri asiasta, eikä kiintymyssuhdeteoria ole ap: n keksimä vaan sieltä psykologian kirjoista löytyy tietoa. ohis (enpä, ei empä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7 meillä on samantapaista. Sitä en ymmärrä, että miksi miestäni suututtaa, kun "palvelen" liikaa lastamme hänen mielestään. Mistä se on häneltä pois.
Mietin, että häiritseekö häntä ajatus, että hänen perheessään on ollut mielestäni jokin väärin ja muka tahallaan härnään häntä tekemällä toisin tms outoa.
Tai sisimmissään tajuaa, miten hänellä olisi kuulunut olla ja ärsyyntyy, kun huomaa muistutuksen asiasta käytöksessäni. Eli nousee traumoja esiin.
Koen, että miehelläni on kiintymyssuhdehäiriö. Hänen äitinsä kuoli pian synnytettyään ja hänen isänsä vanhemmat olivat kuolleet onnettomuudessa isänsä varhaislapsuudessa.
Mutta toisaalta kerrotte, että sodan traumat kulkevat lapsenlapsille asti.
Tartuntatautikuolemat ja sodat ovat olleet niin yleisiä, että eikös sitten enemmistöllä kuuluisi olla kiintymyssuhdehäiriö. Sehän olisi sitten se normaali olotila. Vasta noin sata vuotta lapsi on ollut itsessään tärkeä. Aiemmin siihen ei uskallettu aina kiintyä, kun lapsikuolleisuus oli sekin yleistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mun isovanhempia kahdlta puolen on myös sairastanut vakavasti (tuberkuloosi) kun isäni ja äitini olivat pieniä ja joutuneet sen takia viettämään pitkiä aikoja parantoloissa. Tämä on aika tavallista, enkä siksi mitenkään pelkää lisääväni tällä tunnistettavuutta. Kummallakaan minun vanhemmistani ei näytä olevan minkäänlaisia elämän tai elämänhallinnan ongelmia, jotka voisivat johtua kiintymyssuteen ongelmista. Päinvastoin, ovat eläneet vakaata elämää yhdessä nelisenkymmentä vuotta, kasvattaneet kaksi lasta menestyviin elämiin, keränneet itse vaatimattoman taaisen keskiluokkaisen elämän ja kaiken kaikkiaan ovat vakaita ihmisiä joilla on kyky ja halu kiintyä ja sitoutua ihmissuhteisiin.
Sairastaminen ja varsinkin tb oli isovanhempien aikaan tavallista, ja minusta on aika ikävää syyllistää niitä aikansa äitejä, joiden suurin toiive ehkä oli elää siihen asti, että lapsi ehtii kouluun tai pääsee ripille.
Minulla samaa kokemusta, äidin puolelta tosin vain. Hänen perheensä sairasti tuberekuloosia sodan jälkeen hyvin paljon, osa perheenjäsenistä kuoli ja äitini oli pitkiä aikoja parantolassa.
Samoinhan voisi ajatella, että lähes kaikilla olisi näitä häiriöitä nykyisin, kun kuitenkin monella vielä isovanhempien sukupolvi oli sodanaikana aikuisia, miehet rintamalla ja naiset yksin kotona hoitamassa kaikkea, lapset siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole.
Onhan juurikin tutkimuksia, joissa sodan traumat näkyy vielä lapsenlapsissa, kiintymyssuhteen vaurioina. Suomalaiselle tyypillinen heikko itsetunto, syyllisyys, ilottomuus ja itsetuhoisuus, alkoholismi.
Aivan. Sitähän minä koitin sanoakin, että kyllä niitä syitä löytyy. Mutta eivät kaikki silti kärsi kiintymyssuhteiden häiritöistä, vaikka edellisten sukupolvien elämässä on tapahtunut vaikka mitä huonoakin.
Sinä sekoitat nyt syyt ja seuraukset. Syy on köyhyys, sodan traumat, hylätyksi tuleminen: orpous, evakko, sotalapseus, masentuneet / traumatisoituneet / alkoholisoityneet vanhemmat. Seuraus on tunnekylmyys ja osaamattomuus vanhempana ja parisuhteessa, masennus, selittämätön syyllisyys, ylisukupolvinen huono itsetunto, alkoholin käyttö turruttamaan tätä kaikkea.
Jos ap ei ole psykologi, niin empä lähtisi tekemään tuollaista analyysiä kiintymyssuhteen ongelmista, en edes siksi että parisuhteen ylläpitämisessä olisi ongelmia. Suorastaan raivostuttavaa tuollainen ulkopuolinen päteminen.
Esim itse olen kokenut, etten koskaan ole riittävän hyvä äidilleni ja pidän huolen siitä, että mun läheiseni kuulevat aina kun on aihetta kehuja. Halailen paljon ja kerron rakastavani.