Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Huono itseluottamus ammatillisessa mielessä
20.12.2016 |
Minulla on huono itseluottamus, kun mietin tulevia mahdollisia ammatteja.
Tällä hetkellä opiskelen laborantiksi ja vaikka ala on mielenkiintoinen, jännitän jo nyt ennen ensimmäisiä työssäoppimisia sitä, osaanko sitten tulevaisuudessa. Harjoittelussa toki on se ohjaava työntekijä opastamassa, mutta entä sitten työelämässä? Pelkään mokaavani jonkun ison, työlään ja aikaa vieneen homman. Koulun alussa stressasin koulussakin tehtäviä töitä etukäteen ja luin työohjeita vähän liiankin tarkkaan, että uskalsin tehdä jonkun työvaiheen. Nyt tuo alkaa jo vähän helpottaa, vaikka välillä tulee epävarmuus teenkö oikein. Tulevia töitä en sentään enää stressaa.
Aiemmalta koulutukseltani olen merkonomi ja tehnyt myyjäm hommia sekä toimistotöitä. En noissa hommissa stressannut, myyjän jollain mokalla tuskin on kovin suuria vaikutuksia, laborantin mokalla voi olla. Silti jos tein virheen, jäin sitä miettimään ja soimaamaan itseäni siksi päivää.
Olen ajatellut muitakin aloja tässä merkonomiksi valmistumisen jälkeen ja aina alan ajatella, onko minusta sittenkään. Mietin bioanalyytikkoa - jos mokaankin jonkun kenties kiireellisenkin näytteen analysoinnin, farmaseuttia - jos sanonkin asiakkaalle väärin (vaikka että kyllä noita lääkkeitä voi käyttää yhdessä) ja hän joutuu siitä vaaraan, fysioterapeuttia - mitä jos en osaakaan kuntouttaa joitain vaivoja. Tässä nyt muutama esimerkki.
Onneksi en halua lääkäriksi tai sairaanhoitajaksi, voi sitä stressin ja mokaamisen pelon määrää.
Yritän aina ajatella, että koulussahan sitä opitaan ja kunnolla vasta työelämässä ja että kaikki mokaa, mutta kokeneemmilta työkavereilta voi kysyä. Pelkään vaan, että olisinkin ihan tumpelo. Perfektionistin vikaa minussa on, mutta toisten virheistä en suutu.
Millä tästä pääsisi eroon vai eikö siitä pääse kun vasta työkokemuksen kautta? Nyt varmaan tulee kommentteja että jääpä kuule ihan vaan myyjäksi kun olet tuollainen, mutta en minä halua myyjänä olla 40 vuotta kun on muut kiinnostuksen kohteet.
Kommentit (4)
Ehkä oleellista on, että minkälainen itsetuntosi on muuten? Osaatko tosiaan eritellä, että tämä on vain "ammatillinen itsetunto"?
Meinaan jos sinulla on muutenkin huono itsetunto ja mietit kritiikkiä vuosikausia niin asia voi olla valitettavasti vaikeampi korjata. Mutta jos muuten kaikki ok, niin kyllä tosta yli pääset. Alku tulee olemaan järkyttävää (:-D) mutta siitä se lähtee sitä mukaa, kun saat kokemusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On minulla kyllä muutenkin melko huono itseluottamus, mutta otsikoin noin, kun viesti käsitteli itseluottamuksen puutetta ammatillisella tasolla ja tulevia ammatteja miettiessä se hyökkää ajatuksiin.
Tuo on ihan yleistä. Itse olen valokuvaaja ammatiltani, ja varsin innostunut työstäni. Lisäksi satun olemaan hyvä siinä. Koko ajan saan kuulla ihmisiltä jos jonkinlaista piikittelyä, miten valokuvaajan muka pitäisi olla. Että en ole tarpeeksi esteettisen näköinen, niin kuvanikaan eivät ole?? Kun en osaa kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä, niin en voi olla nopea painamaan nappia?? Tosiasiassa havaitsen asioita nopeammin kuin suurin osa ihmisistä. Sitten on miehet, jotka tulevat brassailemaan tekniikalla. Kuvaan vain manuaalilla, joten en ole mielestäni kovin tekniikkaorientoitunut. Valon kyllä hallitsen.
Aina löytyy arvostelijoita, ja ihmisiä, jotka nauttii muiden polkemisesta. Älä ap lannistu!
Alue: Aihe vapaa
Opiskelen lähihoitajaksi, ja ymmärrän hyvinkin ajatuksiasi. Ensimmäisellä "alalla" (lapset ja nuoret) stressasin lähinnä tehtävien tekoa ajoissa ja mahdollisimman hyvin, mutta itse harjoittelua en niinkään, koska olen ollut pk:ssa töissä ja olen äiti, eli lapsen perushoito oli varsin hyvin hanskassa (toki ammatillisuus on aina eri asia, mutta silti kosketuspohjaa on arkielämästä).
Sitten alkoi hoidon ja huolenpidon jakso ja voi sitä stressiä ja huolta. Opettelu oli valtavan laajaa, piti opetella kaikki lääkkeistä alkaen lääkelaskuihin, oikein antotapoihin jne, sitten katetrointi ja keuhkojen kuuntelu ja verenpaineen mittaus ja pistokset ja ja ja... Siis uskomaton määrä täysin vieraita asioita!
Mutta kun hoidin tehtävät ajallaan ja opiskelin keskittyneesti (toki kiinnostus alaan ja motivaatio olivat tärkeässä roolissa, että opinkin nopeasti) tajusin omaavani vankan teoriapohjan.
Ja sitten kentällä se konkreettinen, käytännön oppiminen tapahtui. Olin alkuun epävarma muutamat päivät, mutta seurasin tarkasti ja kysyin aina, jos mikään mietitytti. Siitä se varmuus lähti, etenkin mitä enemmän pääsi itse harjoittelemaan.
Se kenttä menikin niin kivasti, että minut sitten palkattiin sinne sijaistamaan tarvittaessa ;)
Pointtina pitkässä stoorissa siis se, että tekemisen kautta varmuuskin kehittyy. Olen myös perfektionisti ja vaadin itseltäni paljon, mutta toisaalta se myös motivoi. Teen kovasti töitä, ja muistan "kehua" itseänikin - "hei, sähän osaatkin tän homman aika hyvin" mielessäni aina aika ajoin.
Tsemppiä - älä murehdi ettet pystykään. Jännityksesi kertoo, että asia on sinulle tärkeä. Opiskele, tutki, kysele, tee virheitä ja opi. Varmuutesi kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän saat kokemusta ja teoriatietoa pohjalle.