Alkoholisti vanhempi

Isäni on kanssa alkoholisti. Sain käytyä opinnot loppuun, onneksi. Ajattelin, että ei kiinnosta mikään opiskelu ja olin aika hakoteillä muutenkin. Ihmettelin mikä mua vaivaa ja aloitin terapian.Suosittelen sitä. On tuntunut helpottavalta jutella siitä, koska isäni alkoholismi on vaikuttanut lapsesta saakka minuun tosi voimakkaasti.

Itselläni ei ole alkoholismia perheessä ja minulla menee elämässä mukavasti. Vanhemmat tukeneet lapsesta saakka ja kannustaneet opiskelussa ja harrastuksissa.

Ystävälläni on alkoholismia perheessä ja on epävarma tekemisistään, haluaa hyväksyntää ihmisiltä, kokee olevansa huono kaikessa..surullista.

Koko sukuni on alkoholisteja ja läheisiä keskenään. Meillä on aina juotu enemmän tai vähemmän. Lähinnä tissuteltu illat ja puhuttu höveleitä. Koskaan ei ole tapeltu, riidelty tai käyty vieraissa. Tissuttelu ei koskaan ole ollut pois muusta elämästä. Välillä on kunnolla ryypiskeltykin sulassa sovussa sukupolvienkin kesken. Vanhemmat ovat aina olleet läsnä ja tukeneet.

Aina on näitä "yhyy isäni on juoppo ja minulla on sen takia niin paska elämä" Miksi olet sitten missään väleissä?

Ylihuolehtiva, murehtija, miellyttämisenhaluinen, huono itsetunto.

Mutta terapia auttaa. Ja sen hyväksyminen, että asiaa ei voi muuttaa ja kauna on turhaa. Alkoholismi on sairaus.

Isäni oli alkoholisti, kuoli alle 60 vuotiaana. Itse nyt 29v enkä ole koskaan mitään terapiaa tarvinnut. Löysin sielunkumppanini, jolle olen kyllä avautunut lapsuudestani sekä asuin lapsuuteni lähiössä niin sieltä sain ystäviä, joiden kanssa on myös lapsuudesta helppo puhua, kun jokaisella meistä oli jonkinlaisia ongelmia enemmän/vähemmän vanhempien suhteen ja se yhdistää meitä edelleen.

Olin kyllä teininä helppo kiusaamisen kohde, ei ollut rohkeutta taistella vastaan. Nykyään olen juurikin päinvastainen. Suorapuheinen enkä pelkää enää ketään. Uskallan puhua ja puhun heti, jos on jotain sanottavaa enkä siedä kiusaamista yhtään missäkään tilanteessa. Mieheni kanssa alkoi se rohkeus tulla pikku hiljaa esiin. Puhkesin kukkaan vasta yli 20 vuotiaana ja tuntuu, että nyt vasta voin alkaa nauttia nuoruudestani. Varsinainen nuoruus kun meni arjesta selviytymiseen (kiusaamista, syrjintää, huono rahankäyttötaito jne). Nyt olen paljon fiksumpi, rohkeampi, itsevarmempi ja myös kuulemma kauniimpikin, kuin nuorempana. Panostan nykyään hyvinvointiini, ennen en panostanut. En pessyt hampaita enkä käynyt suihkussa kuin kerran viikkoon ja hiukset olivat sen näköiset...

Jos minulla ei olisi tuota miestä niin en olisi tässä enää, olisi loppunut motivaatio elämiseen. Kiitokset hänen on elämä raiteilla ja elämä on ihanaa, ystäviäkin on todella paljon toisin kuin lapsuudessani. :)

Siis oletko parisuhteessa nyt? Miksi et keskustele miehesi kanssa? :)

Olen 19 vuotias ja isälläni on alkoholismi. Hän on juonut oikeastaan koko elämäni, vaikkakin pystynyt pitämään kulissit pystyssä ja käynyt töissä. Minuun se on vaikuttanut siten että olen todella läheisriippuvainen:(

Minulla sama tilanne, kuin jollain muullakin. Eli vihdoin valmistuin ammattikorkeasta ja olen siitä ylpeä, että jaksoin käydä sen. Olin paljon poissa koulusta, ei huvittanut mikään ja murehdin aina kaikesta, sekä stressaan pienestäkin asiasta. En muista päivää milloin olisi ollut helpottava ja hyvä olla.

Seurustelukumppani on minua 16v vanhempi. En oikein pysty avautumaan sille, koska sen lapsuus on ollut minun silmissäni "täydellinen".

Olen miettinyt terapiaa, mutta en saa aikaiseksi mennä sinne enkä tiedä mitä edes sanoa.

Ap

Ap, etsitkö miehestäsi isähahmoa, kun teillä on ikäeroa jonkin verran?

Ei ole alkoholismia enää vanhempien sukupolvessa, mutta on muita, neurologisia ja mt-ongelmia. Nämä on olleet osasyinä myös alkoholismiin, oletan.

Ne vaikuttivat, kunnes sain muutaman henkisen mutapohjavuoden jälkeen elämän raiteilleen. Siihen vaikutti lapsen syntymä, oli enemmän kuin hyviä syitä elää ihmisiksi. Tyttären 25 v isä oli osa-aikainen alkkis ja vahvasti mt-ongelmainen. Eron jälkeen nämä ongelmat eivät meitä- minua ja lasta- enää vaivanneet. Välit paranivat, uutimme pois, eikä miestä enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne, kuin jollain muullakin. Eli vihdoin valmistuin ammattikorkeasta ja olen siitä ylpeä, että jaksoin käydä sen. Olin paljon poissa koulusta, ei huvittanut mikään ja murehdin aina kaikesta, sekä stressaan pienestäkin asiasta. En muista päivää milloin olisi ollut helpottava ja hyvä olla.

Seurustelukumppani on minua 16v vanhempi. En oikein pysty avautumaan sille, koska sen lapsuus on ollut minun silmissäni "täydellinen".

Olen miettinyt terapiaa, mutta en saa aikaiseksi mennä sinne enkä tiedä mitä edes sanoa.

Ap

Kerro siellä sama mitä täällä- että olet alkoholistin lapsi, jonka elämä ei ole ihan tasapainossa. Siitä se lähtee. AA:lla on myös omaisryhmiä jotka sopisivat varmasti sinulle.

Valitettavasti vanhempia ei voi valita :(