Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät anna kenenkään rakastua itseensä ja suojamuuri tulee vastaan? :/ lukekaa.
13.12.2016 |
Menneisyys ei ole ollut helppo ja vaikeudet alkoi jo lapsuudessa kun ympärillä oli paljon alkoholisteja. Vanhemmat tietenkin ja moni muu ympärillä oleva.
Lisäksi on ollut vaikka mitä muita asioita jotka ovat saaneet luottamuksen hajoamaan ihmisiin.
Pelkään paljon "antautua" kenenkään positiivisiin ja rakkaudentäyttämiin osoituksiin.
Se saa aikaan vain vihaa ja epäluuloisuutta.
Pidän kyllä ihmisistä ja ihastun usein.
En ole katkera mutta vastaan tulee todella vahva suojamuuri kun pitäisi antaa itsestään enemmänkin toiselle.
Tai jos toinen haluaa oikeasti tuntea minut.
Etäännyn ja masennun enkä pysty päästämään lähemmäksi.
Seksikin on vaikeaa jos siinä on tunteita mukana.
Tulee kuvottava olo ja ahdistun.
Olen tavannut miehen joka aidosti kertoo välittävän ja rakastaa jollain tavalla minua. Kuuntelee, on hyvä ja on kertonut, että tahtoo minulle vain hyvää eikä vaadi mitään. Haluaa vain, että tunnen oloni hyväksi hänen kanssaan ja tahtoo olla vähintäänkin ystävä.
Mutta. Oli paljon helpompi olla kun en tiennyt hänen tunteistaan.
Ei sillä, etteikö tuntunut hyvältä kun hän kertoi tunteistaan mutta samalla päälle iski taas kuvottava olo.
Että miksi helvetissä hän minusta pitää niin paljon, mitä hän oikein ajaa takaa ja järkyttävä ahdistus kun tuntuu, että kaikki on vain valetta.
Miksi ihmeessä hän tuntisi juuri minua kohtaan niin.
En vain pysty luottamaan ihmisiin.
Yritän lukea ja saada selville kehonkielestä ja eleistä mitä mieltä toinen on oikeasti minusta ja ne ajatukset vievät paljon energiaa.
Kun en vain pysty ymmärtämään ja tulen vihaiseksi kun toinen osoittaa kiintymystä.
Miksi kukaan tahtoo minut elämäänsä? Muuta kuin ystävänä.
Ystäviä minulla on eikä siinä ole ongelmia mutta tällaiset tilanteet saavat minut poissa tolaltani.
Varsinkin jos itsekin kerron tunteistani niin tunnen, että olisin heikko.
On niin turvallista pitää sellaista roolia päällä, että pärjään ja olen vahva, itsenäinen nainen.
Mutta kun täytyisi näyttää se toinen eli tunteellinen puoli niin.. peräännyn.
En taida pystyä koskaan syvällisempiin suhteisiin.
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuorempana samanlainen. Sitten aloin pystyä suhteisiin, mutta vain ihmisten kanssa jotka lopulta kohteli huonosti tai ei sopinut minulle. Kerran rakastuin suunapäänä hyvään ihmiseen, heitin hänet menemään paskiaisen takia . Kannattaa nuorena käsitellä noita asioita. Sit kun on +30 niin aika yksinäistä on ja hankala muuttaa itseään enää. Mulla ainakin syy miksen voi aidosti ottaa vastaan rakkautta on sisäinen itseinho.
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorempana samanlainen. Sitten aloin pystyä suhteisiin, mutta vain ihmisten kanssa jotka lopulta kohteli huonosti tai ei sopinut minulle. Kerran rakastuin suunapäänä hyvään ihmiseen, heitin hänet menemään paskiaisen takia . Kannattaa nuorena käsitellä noita asioita. Sit kun on +30 niin aika yksinäistä on ja hankala muuttaa itseään enää. Mulla ainakin syy miksen voi aidosti ottaa vastaan rakkautta on sisäinen itseinho.
Kiitos kun vastasit. Olen itse sinua suunnilleen kymmenen vuotta nuorempi ja taustalla myös huonoja suhteita. Myöskin minä menin jättämään hyvän ihmisen inhottavan exän paskan takia. Joka melkein tappoi minut.
No nyt olen aivan yksin ja se on tuntunut aika hyvältä vaikkakin sitä tuntee itsensä todella yksinäiseksi ajoittain.
Myöskin on ollut tapana muutenkin vääriin tyyppeihin sekaantua. Naimisissa oleviin jne. Hyi.
Muuten kyllä kiltti ja moraalia on mutta en aina aivan ymmärrä käyttäytymistäni.
Ap
Itse en ole koskaan seurustellut, oon 24. Taustalla ei ole mitään perheongelmia, hyvä lapsuus oli. Koskaan en oo kokenu väkivaltaa tms. Rippijuhlien jälkeen kaikki kysellyt missäs poikaystävä ja yms vihjailevia kysymyksiä ja kun aina vastaan että ei ole niin ollaan tosi hämmentyneitä. Mua ärsyttää noi, en oo ikinä ihastunut kehenkään paitsi joihinkin julkkiksiin ja opettajiin :D selvästikin tykkään vain sellaisista, joita en voi saada. Oon miettiny ett johtuu luottamuksen puutteesta, koska mulla menee pitkään että voin luottaa täysin uusiin kavereihin. En tiedä ollenkaan mistä voi johtua, mutta toivon pääseväni eroon tästä, koska ois kiva oikeesti ihastua johonkin ja kokea samat asiat mitkä moni muu kokee jo paljon nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on jollain tavalla samanlainen tilanne. Olen parisuhteessa mutta en tunnusta sitä itselleni. Suhteen muututtua vakavaksi aloin pikkuhiljaa omaksua tietynlaisia rooleja ollessani mieheni kanssa. Miehen seura ja rakkaus tuntuivat kai liian jännittäviltä. Mies huomasi jutun menneen jo liian pitkälle ja pelkäsi ettei saa olla aidon minun kanssa. Yritinkin vähentää rooleja, mutta sitten minulle alkoi tulemaan paniikkikohtauksia, nyt niitä on ollut yli puoli vuotta päivittäin, elän kuin sumussa. En vieläkään pysty ajattelemaan että seurustelen, pakko työntää ajatukset heti pois mielestä. Välillä saan kiinni olosta, että oikeasti olen parisuhteessa, tunnen oloni samanlaiseksi kuin ennen rooleja, mutta sitten rupeaa itkettämään.
Ahdistaa vain olla niin epäluuloinen.
Kun on melkein aivan varma, että toinen haluaa vain pahaa, hyväksikäyttää ja valehtelee.
Jopa kuvittelen juonivan muiden kanssa mitä voivat tehdä minulle jos minä sinisilmäinen hölmö uskon.
Kuulostaa ehkä hullulta mutta oikeasti..
Tiedän, ettei tämä voi olla normaalia mutta kun en luota.
Ehkä parempi muidenkin kannalta jos eivät sitoudu minuun.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin taustaa alkoholistiperheessä. Olen 28v. enkä ikinä ollut parisuhteessa, ja pistän sen pitkälti lapsuuden piikkiin. En vain osaa päästää ihmisiä lähelle, en henkisesti enkä fyysisesti. En ole tottunut läheisyyteen tai siihen, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. En pysty luottamaan ihmisiin. Siihen, että se toinen oikeasti haluaa olla kanssani, haluaa minulle hyvää, tarkoittaa mitä sanoo eikä petä luottamusta tavalla tai toisella. Tälläkin hetkellä tapailen erästä miestä, mutta hommasta tuskin tulee mitään, koska olen niin varautunut ja vaikeasti ymmärrettävä ja lähestyttävä. Samalla mietin koko ajan, että mikäköhän sillä miehellä on taka-ajatuksena, en luota siihen, että mies tarkoittaa, mitä sanoo.
Tunnelukkoja täälläkin, ei yhtään suhdetta takana. Nuorempana olin valmis luottamaan toisiin ja naiivi, mutta luotin vääriin ihmisiin tai en ollut riittävä niille aiemmille, mistä aiheutui vaan harmia (minulle). En oikein tiedä miltä se tuntuisi, että joku mies haluaisi tutustua muhun aidosti enkä usko antavani itselleni enää lupaa luottaa mieheen. Joku apatia on iskenyt ja viimeisimmät jutut ovat loppuneet minun taholtani, koska pelkkä viestittelykin ahdistaa.
Jos itse inhoan itseäni, miten joku mies minusta voisi pitää. Just jossain psykoterapeutin haastattelussa oli väitteenä, että itsestään tulee pitää, koska muutoin kukaan muukaan ei voi silloin pitää. No, se on tullut huomattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä hänessäkin on jotain rikkinäisyyttä, eikä halua jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei tiedä, mitä se on?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on jollain tavalla samanlainen tilanne. Olen parisuhteessa mutta en tunnusta sitä itselleni. Suhteen muututtua vakavaksi aloin pikkuhiljaa omaksua tietynlaisia rooleja ollessani mieheni kanssa. Miehen seura ja rakkaus tuntuivat kai liian jännittäviltä. Mies huomasi jutun menneen jo liian pitkälle ja pelkäsi ettei saa olla aidon minun kanssa. Yritinkin vähentää rooleja, mutta sitten minulle alkoi tulemaan paniikkikohtauksia, nyt niitä on ollut yli puoli vuotta päivittäin, elän kuin sumussa. En vieläkään pysty ajattelemaan että seurustelen, pakko työntää ajatukset heti pois mielestä. Välillä saan kiinni olosta, että oikeasti olen parisuhteessa, tunnen oloni samanlaiseksi kuin ennen rooleja, mutta sitten rupeaa itkettämään.
Voitko kertoa lisää, että millaisia rooleja tarkoitat ja miten ne ilmenee? Kuulostaa nimittäin samalta kuin mitä itselläni vähän on, että kun tunnustaa itselleen olevansa suhteessa ja tajuaa suhteen vakavuuden niin olo menee hankalaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei nyt mitenkään noin pahaa ahdistusta tms. Mutta pitkään ekan seurustelun jälkeen vain seksisuhteita ja 1 hyvä ystävyys miehen kanssa. Tämä ystävä oli se joka sai minut uskomaan että minullekin voi olla jossain joku.
Sitten kun sen tapasin, pitkään kiertelin ha kaartelin ja tappelin vastaan, mietin niitä kaikkia huonoja puolia. Kerran sitten päissään riidellessä tuli sanottua se r-sana....sen jälkeen ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin puhua asiat halki. Me sovimme aikarajasta...että seurustellaan kesä ja päätetään jatkosta elokuun viimeinen päivä. Sillä tiellä ollaan, 17 vuotta.
Viestini on lähinnä se, että jos se toinen ei vielä ole lähtenyt karkuun ja kestää oikkujasi, niin anna hänelle mahdollisuus ja yritä avautua vähän kerrallaan. Kirjoita hänelle vaikka kirje.
^