Lue keskustelun säännöt.
Voiko yksinäisyys oikeasti loppua, vai voiko sen kanssa jossain vaiheessa oikeasti oppia elämään?
25.11.2016 |
Tämä yksinäisyys tuntuu niin loputtomalta... Ei ole hyvä olla yksin, mutta ei ole hyvä olla myöskään muiden ihmisten kanssa. Kavereita ei ole, ja jotenkin on alkanut epäilyttää suuresti, että niitä enää koskaan löytyisi. Kuitenkaan en myöskään pysty aidosti hyväksymään yksinäisyyttäni, arki on raskasta, kaipaan jatkuvasti seuraa mutta usein olen vain masentuneena kotona... Mikä neuvoksi...
Kommentit (8)
Ihan sama. Kavereita on mutta olen vielä yksinäisempi heidän kanssaan kuin yksin ollessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ainakin oppinut elämään yksinäisyyden kanssa vähän liiankin hyvin. Olen kehitellyt niin paljon erilaisia yksinäisiä harrastuksia ja rutiineja, että nykyään vain lähinnä ärsyttää, jos joku sattuu pyytämään jonnekin ja koko arkirytmi menee ihan sekaisin.
Yksinäisyys on kyllä todella raskas ja kipeä asia. Ei sitä pysty hyväksymään mutta en usko että sitä edes pitäisi hyväksyä. Musta tuntui joskus että mitä kauemmin vietti aikansa yksin, sitä suurempi kynnys oli hakeutua muiden ihmisten seuraan ja sosiaalistua. Mutta sitten kun rohkeasti vaan tutustuu uusiin ihmisiin, se on valtavan palkitsevaa huomata että ei tunnukaan enää yksinäiseltä.
Minkä ikäinen olet ja mikä elämäntilanne?
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on kyllä todella raskas ja kipeä asia. Ei sitä pysty hyväksymään mutta en usko että sitä edes pitäisi hyväksyä. Musta tuntui joskus että mitä kauemmin vietti aikansa yksin, sitä suurempi kynnys oli hakeutua muiden ihmisten seuraan ja sosiaalistua. Mutta sitten kun rohkeasti vaan tutustuu uusiin ihmisiin, se on valtavan palkitsevaa huomata että ei tunnukaan enää yksinäiseltä.
Eli mun pointti oli että yksinäisyys VOI loppua, joten älä luovuta! Jokainen tarvitsee ystäviä ja jokainen voi niitä löytää. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet ja mikä elämäntilanne?
N30, yliopisto-opiskelija.
6: Niin, minäkään en haluaisi antaa luovutusvoittoa yksinäisyydelle... Nuorempana eristäydyin täysin enkä edes halunnut lähestyä muita ihmisiä, nyt vanhemmiten yksinäisyys on alkanut kalvamaan enkä meinaa jaksaa normaalia arkea.
Olen yksin, mutta en yksinäinen. Jaksan muita ihmisiä vain pieninä annoksina.
Yksinäisille toivon toki seuraa. On niitä harrastuspiirejä jne joihin voi mennä mukaan. Minulla on ystäviä, mutta introverttinä väsyn heihin aika usein. En ole koskaan ollut seurallinen. On ihanaa olla yksin ja vapaa. En tiedä onko tästä yksinäisille apua, mutta itse olen onnellisimmillani yksin.
Ja vahingossa tuli toistoa otsikkoon...