Minkälaiset asiat saavat sinut ajattelemaan "Onneksi minulla ei ole lapsia" tai "Kunpa en olisi hankkinut lapsia"?

Sairastaessa. Olisi kamalaa, jos ei voisi sairastaa kunnolla vaan pitäisi passata perhettä kivuista ja kuumeesta huolimatta, niin kuin monet ilmeisesti joutuvat tekemään.

Silloin kun on olen väsynyt. Kun tarvitsisin esim. 30 min häiriintymätöntä unta. Silloin toivon, että lapsia ei olisi.

Muulloin tunnen pakahduttavaa onnea lapsistani.

Lapsettomuus on minulle ollut jo 50 vuotta niin luonnollinen olotila, ettei minun tarvitse ajatella "onneksi en" -ajatuksia.

Olen "lapsellinen", mutta noista mainitsemistanne asioista itse murehdin ja lisäksi päihteistä, nuorten toimeentulosta ja syrjäytymisestä. Jos olisin tiennyt sen jatkuvan huolen määrän.. joskus tuntuu, että sekoaa huolesta, yöunet ovat menneet aikoja sitten.

Siltikin tietysti rakastan lapsiani yli kaiken. Kun huolehtimisen ja murehtimisen saisi pois, mutta se ei taida olla mahdollista.

Viimeaikaiset uutiset on kyllä välillä saaneet ajattelemaan että olisi helpompaa jos ei olisi lasta niin ei tarvitsisi huolestua millaisessa maailmassa elää 30 vuoden päästä. Ja olemaan tyytyväinen etten hankkinut useampaa, riittää kun on huolissaan tuon yhden puolesta.

Kun olen bussissa tai junassa joka on täynnä lastenvaunuja ja kyrpiintyneitä vanhempia. Lapsukaiset tietenkin karjuvat yhteen ääneen.

Hei kiitos tästä aloituksesta! Viime aikoina on ollut vähän ruikutusmieliala ja päässä pyörii "miksei noi anna mun nukkua" tai "miksei toi voi pukea" tai "onko pakko kaataa ne palapelit lattialle" tai "onko oikeasti niin kiire niitten murojen kanssa ettei voi odottaa mua vessasta vaan pitää kipata itse - lattialle". Mutta tän aloituksen ansiosta tajusin etten ole koskaan, kertaakaan, hetkeäkään ajatellut että kunpa mulla ei olisi lapsia. Vilpitön kiitos. Eikä tää ole mikään "lapsellisuuden ylistys", ei lisääntyminen ole avain onneen, ja hienoa jos aloittaja on onnellinen oman elämänsä parhaista puolista.

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Hei kiitos tästä aloituksesta! Viime aikoina on ollut vähän ruikutusmieliala ja päässä pyörii "miksei noi anna mun nukkua" tai "miksei toi voi pukea" tai "onko pakko kaataa ne palapelit lattialle" tai "onko oikeasti niin kiire niitten murojen kanssa ettei voi odottaa mua vessasta vaan pitää kipata itse - lattialle". Mutta tän aloituksen ansiosta tajusin etten ole koskaan, kertaakaan, hetkeäkään ajatellut että kunpa mulla ei olisi lapsia. Vilpitön kiitos. Eikä tää ole mikään "lapsellisuuden ylistys", ei lisääntyminen ole avain onneen, ja hienoa jos aloittaja on onnellinen oman elämänsä parhaista puolista.

Se on ihan perusbiologiaa, että omiin lapsiinsa on yleensä kiintynyt, vaikka tilanne olisi mikä. Ei jälkeläisistä huolehtimista voi jättää yksilön omien toiveiden ja halujen varaan, vaan siellä taustalla on hormonieritykseen perustuva mekanismi. Yksi vanhemmuuden mielenkiintoisimmista piirteistä onkin se, miten vanhemmat roikkuvat lapsissaan, vaikka nämä tekisivät heistä kuinka onnettomia. Ääriesimerkkinä väkivaltaiset narkkarilapset, joiden vuoksi uhrataan rahat ja terveys.

Tuossa on kysymys eräänlaisesta Tukholma-syndroomasta.

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Täällähän on niitä jo mainittu; sairastaessa, väsyneenä, julkisilla paikoilla kuunnellessa kiljuntaa ja itkua, viihteelle lähtiessä, katsellessa tämän sairaan maailman menoa, tilipäivänä... onhan noita:D

Kun luen somesta tilapäivityksiä jostain isoista ja mahtavista bileissä jossa kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Ite yksi kotona istun koneella sillä aikaa ku poika nukkuu. Välillä mietin et jos vaa poikaa ei ois, mieki oisin noissa bileissä enkä homehtuis 4 seinän sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Se, että menettää puolison, on minusta ihan hyväksyttävä riski, koska se on hyvin pieni, ja parisuhteesta on niin paljon iloa ja hyötyä. Lapsen menettämisen tuskaa en halua koskaan kokea, eikä lapsen kasvattaminen tarjoa kokemuksena mitään sellaista, mikä tekisi tuosta riskistä hyväksyttävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Se, että menettää puolison, on minusta ihan hyväksyttävä riski, koska se on hyvin pieni, ja parisuhteesta on niin paljon iloa ja hyötyä. Lapsen menettämisen tuskaa en halua koskaan kokea, eikä lapsen kasvattaminen tarjoa kokemuksena mitään sellaista, mikä tekisi tuosta riskistä hyväksyttävän.

Hyvin pieni se riski on menettää lapsikin. En vaihtaisi päivääkään lapseni kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Lapsen kasvattaminen ja oleminen täällä kanssamme on asioita joita en ennen lapsen syntymää voinut edes ymmärtää, se on paljon isompaa kuin parisuhde.

Ei mikään, haluan aina suurinpiirtein varastaa jokaisen rääkyvän kakarankin koska niissä on jotain hellyyttävää ja vetoavaa. Tarvitsen lapsen että voin vastata tähän, palataan asiaan kymmenen vuoden päästä jos lykästää.

Se kun ihmiset puhuvat kiintyneesti/onnellisesti tai ärsyyntyneesti lapsistaan. Eli ylipäätään se, että niistä pitäisi olla kiinnostunut jollain tapaa. Ihan sama onko kyse 1kk vai 50v lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Se, että menettää puolison, on minusta ihan hyväksyttävä riski, koska se on hyvin pieni, ja parisuhteesta on niin paljon iloa ja hyötyä. Lapsen menettämisen tuskaa en halua koskaan kokea, eikä lapsen kasvattaminen tarjoa kokemuksena mitään sellaista, mikä tekisi tuosta riskistä hyväksyttävän.

Hyvin pieni se riski on menettää lapsikin. En vaihtaisi päivääkään lapseni kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Lapsen kasvattaminen ja oleminen täällä kanssamme on asioita joita en ennen lapsen syntymää voinut edes ymmärtää, se on paljon isompaa kuin parisuhde.

Mitä merkitystä sinun mielipiteelläsi on? Tässä oli puhe minunkaltaisistani ihmisistä, joille lapsen hoivaaminen, kasvattaminen ja elättäminen ei anna mitään, mikä oikeuttaisi tuollaisen riskin. Minulle vanhemmuuden arvo on paljon vähäisempi kuin parisuhteen arvo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Se, että menettää puolison, on minusta ihan hyväksyttävä riski, koska se on hyvin pieni, ja parisuhteesta on niin paljon iloa ja hyötyä. Lapsen menettämisen tuskaa en halua koskaan kokea, eikä lapsen kasvattaminen tarjoa kokemuksena mitään sellaista, mikä tekisi tuosta riskistä hyväksyttävän.

Hyvin pieni se riski on menettää lapsikin. En vaihtaisi päivääkään lapseni kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Lapsen kasvattaminen ja oleminen täällä kanssamme on asioita joita en ennen lapsen syntymää voinut edes ymmärtää, se on paljon isompaa kuin parisuhde.

Mitä merkitystä sinun mielipiteelläsi on? Tässä oli puhe minunkaltaisistani ihmisistä, joille lapsen hoivaaminen, kasvattaminen ja elättäminen ei anna mitään, mikä oikeuttaisi tuollaisen riskin. Minulle vanhemmuuden arvo on paljon vähäisempi kuin parisuhteen arvo.

Huomio että tämä on keskustelupalsta. Kai täällä voi vaihtaa näkemyksiä ja kertoa oman kantansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä parhaan ystäväni lapsi kuoli ja ystäväni musertavaa surua seuratessani, ajattelin oikeasti että onneksi minulla ei ole lapsia.

Ei tuolla logiikalla uskalla kiintyä mihinkään tai kenenkään... Koko elämähän on riskiä täynnä.

Se, että menettää puolison, on minusta ihan hyväksyttävä riski, koska se on hyvin pieni, ja parisuhteesta on niin paljon iloa ja hyötyä. Lapsen menettämisen tuskaa en halua koskaan kokea, eikä lapsen kasvattaminen tarjoa kokemuksena mitään sellaista, mikä tekisi tuosta riskistä hyväksyttävän.

Hyvin pieni se riski on menettää lapsikin. En vaihtaisi päivääkään lapseni kanssa, vaikka mitä tapahtuisi. Lapsen kasvattaminen ja oleminen täällä kanssamme on asioita joita en ennen lapsen syntymää voinut edes ymmärtää, se on paljon isompaa kuin parisuhde.

Mitä merkitystä sinun mielipiteelläsi on? Tässä oli puhe minunkaltaisistani ihmisistä, joille lapsen hoivaaminen, kasvattaminen ja elättäminen ei anna mitään, mikä oikeuttaisi tuollaisen riskin. Minulle vanhemmuuden arvo on paljon vähäisempi kuin parisuhteen arvo.

Huomio että tämä on keskustelupalsta. Kai täällä voi vaihtaa näkemyksiä ja kertoa oman kantansa?

Ei tuollainen anna keskustelulle mitään lisäarvoa. Jos täällä keskusteltaisiin, miksi jotkut eivät pidä janssoninkiusauksesta, ja joku sanoisi ettei viitsi syödä kun on allerginen kalalle, niin tämä kommentoijatyyppi paukkaisi paikalle selittämään, miten hän kyllä RAKASTAA janssoninkiusausta eikä ole kalalle allerginen ollenkaaneikä myöskään äyriäisille eikä sipulille. Aha. Ja tämä auttaa valottamaan alkuperäistä kysymystä miten?

Vierailija kirjoitti:

Kun luen somesta tilapäivityksiä jostain isoista ja mahtavista bileissä jossa kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Ite yksi kotona istun koneella sillä aikaa ku poika nukkuu. Välillä mietin et jos vaa poikaa ei ois, mieki oisin noissa bileissä enkä homehtuis 4 seinän sisällä.

Palkkaa hoitaja ja mee sinne perkeleen pilleisiin. Mikä nykyajan marttyyeiäitejä vaivaa? Uhrataan koko elämä lapsille, kosla kestovaipat, itse kasvatettu luomuruoka ja kiintymyysvanhemmuus ja sit itketään, että halutaan olla lapsettomia.

Tehkää siitä arjesta helppoa ja mukavaa, niin ei tarvi katuaja lukia nuista perhesurmista, ku äiti ajaa bussin alle väsyneenä huhhuh..