Itsesääliketju

Olen niin läski ja ruma, että ystävänikin hylkäsi.

Olen kans ruma... Oon laihtunu, mutta mitä enemmän laihdun, sitä paremmin kasvonpiirteet tulee esille ja se aataminomenan näköinen pallukkakin näyttää taas selkeämmältä. En haluis uskoa tätä, niin oon ruvennu toiveajattelemaan, että oon vaan kuvitellu tän mun rumuuden (aika heikkoa, kun sit mun pitäis vaan unohtaa kaikki todisteet rumuudestani ja kommentit, jotka todistaa sen puolesta myös), mut en haluis valehdella itselleni, joten en tiedä mitä teen.

Tähän mennessä oon vaan koittanu hyväksyä tän, mutta kun katon peiliin, niin koen että se on mahdotonta. Kun en vähään aikaan katso peiliin, niin aattelen että ehkä voin hyväksyä ulkonäköni, mutta kun katson sinne, niin muistan rumuuteni uudestaan. Kävin taas testaamassa kesken tämän kirjoittamisen, että oonko mä tosiaan niin ruma, ja kyllä vaan. Se näky on jotenkin epäinhimillinen, niin paha, että en meinaa muistaa sitä sen jälkeen, kun oon peilillä käyny. Nytkin taas jotenkin "unohdin", mutta jos menisin katsomaan, niin järkyttyisin taas, ihan ku se mun ulkonäkö ois aina jokin yllätys, vaikka mun ois kaiken järjen mukaan pitänyt jo tottua siihen. En vaan totu millään! Eikä se mun naama vaan jotenkin jää muistiin, vaan "tunnen" aina näyttäväni erilaiselta kuin oikeasti näytän... ja sitten katson peiliin ja tajuan, miltä oikeasti näytän ja miten toivotonta tää on. Inhottaa, että muut näkee sellaisen ällötyksen edessään, kun ne katsoo mua.