Lue keskustelun säännöt.
Oman tunne-elämän epävakaus uhmaikäisen lapsen kanssa
11.11.2016 |
2,5-vuotias lapseni osoittaa uhman merkkejä, aivan kuten kuuluukin. Hän on aina ollut iloinen, rauhallinen, huumorintajuinen ja sopeutuvainen lapsi, eli helpolla olen päässyt. Eikä tämä uhmakkuuskaan (toistaiseksi ainakaan) ole vaativaa, moni vaativan lapsen äiti varmasti nauraisi kun puhun uhmasta :D
Mutta itselleni se on haaste, ei suinkaan lapsen käytöksen takia vaan oman tunne-elämäni takia. Huomaan itsessäni ihan uusia piirteitä, pääosin negatiivisia: en osaa käsitellä lapsen tunteita. Ahdistun ja hermostun kun lapsi kiukkuaa ja sehän ei ole hyväksi kellekään; tuen ja kannustamisen sijaan saatan olla ihan hirviö ja komentaa lopettamaan itkun/marinan ja olla se äiti, jota kammoksuin (eli käyttää omaa valtaa kieltämällä lasta tuntemasta tavalla X). Enkä halua olla sellainen! En halua turhautua kun lapsi itkee omassa tunnekuohussaan enkä halua olla jyräävä diktaattori kun lapsi kiukkuaa. Tokikaan en halua myöskään päästää asioita läpi sormien, vaan haluan olla jotain siltä väliltä: turvallinen aikuinen, jolla on pitkäjänteinen mutta määrätietoinen ote uhmaan ja vanhemmuuteen, joka jaksaa kuunnella "turhat" itkut ja joka kestää sen, että itkuisuus ja kiukkuisuus on osa 2-3-vuotiaan arkea.
Voinko hakea tukea esim. neuvolasta? Meillä siis perusarki sujuu, olen työelämässä ja lapsi pk:ssa, ei ole elämänhallintaongelmia tms, ainoastaan koen itseni hieman liian äkkipikaiseksi ja ehkä tavallaan osaamattomaksi vanhemmaksi. Lapsella ei ole mitään käytösongelmia tms, hän on aivan tuikitavallinen (jopa helppo) lapsi, jonka äiti vaan on hieman pihalla ja osittain tyytymätön omaan kykyynsä vanhempana.
Kommentit (9)
Hyvä kun tunnistat nuo itsessäsi ja haluat olla hyvä ja kärsivällinen vanhempi! Sekin on jo paljon! Neuvolasta/neuvolapsykologilta kannattaa hakea apua ja käydä jutteleen, jos tuntuu, että omassa lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita ja koet tarvitsevasi neuvoja itsesi kanssa. Sitä ei kannata hävetä, että käy siellä puhumassa (muutkin käy, mm. minä :-) ).
Suututko siis aina vai vain joskus? Luulen myös, että ei kukaan aina pysty olemaan aina 100% lehmänhermoinen ja tyyni äiti tai isä (vai onko joku...?). Joskus varmasti kaikki hermostuu. Silloin / sen jälkeen on kuitenkin hyvä muistaa aina selittää lapselle, että äiti suuttui, koska äiti on väsynyt ja äiti ei tykännyt siitä kun teit niin ja näin. Eli niin ettei lapselle jää kuva, että et pidä hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä asiasta yhtään mitään mutta tosiaan kuulostaa aika hienolta, että itse tiedostat tuon.
Normaalia tuo. Tunteet kuuluu elämään. Sanoita tunteita ja ajatuksia ääneen, "Ok Jalmari, nyt äiti pitää pienen tauon ja juo lasillisen jääkylmää vettä. Sen jälkeen voimme taas keskustella sivistyneesti.":)
Huumorinkäyttö sallittua ja toivottavaa.
Minä just yks pv ehdotin miehelle, että otetaan semmoinen käyttöön, että jos meinaa itsellä hermo mennä, niin ilmoitus toiselle, että tulepa sä tänne ja itse voi mennä toiseen huoneeseen puhalteleen. Tai jos toinen huomaa toisella menevän kohta hermot, niin toinen voi tulla jatkaan ja lähettää sen toisen vaikka kellariin pyykkejä laitteleen...
Yksin ollessa ei vain toimi... Silloin koitan vain sanoittaa lapselle, että joo, sua harmittaa nyt tosi paljon (ja hiljaa mielessä totean "ja äitiä vituttaa") se ja se... Se ehkä vähän auttaa itseäkin asettunut lapsen asemaan. Joskus kyllä täytyy todeta lapselle, että äiti menee nyt pissalle (vaikkei oo hätä, meen vain "hermopissalle")...
Meillä tosiaan perhetilanne siten, että olemme isän kanssa eronneet ja itse olen taloudemme ainoa aikuinen joten kaikki tilanteet käytävä läpi itse. Toki sitten vastapainoksi on useampi päivä "hermolomaa", mikä tietenkin tekee tosi hyvää omalle mielelle ja jaksamiselle!
En suutu joka kerta, mutta mielestäni silti turhan usein. Sanotan kyllä aina tunteet ja keskustelemme lapsen kanssa niistä paljon (todennäköisesti tästä johtuen lapsi osaa itsekin sanoittaa tunteitaan, esim. "anna mun olla, mua itkettää nyt!" kun sanon vaikka että pueppa ylle tms.) ja rationaalisesti ajateltuna tiedän kyllä teoreettisesti kuinka toimia.
Ongelmaksi koituukin nimenomaan äkkipikaisuuteni; kun hermo menee, se menee HETI. En osaa kontrolloida sitä. Luojalle kiitos tätä ei tapahdu kovinkaan usein, mutta juuri yhtenä päivänä meni hermo totaalisesti niin, että huusin ja karjuin lapselle naama punaisena. Sen jälkeen voin fyysisesti pahoin, yhä puistattaa ajatellakin sitä :( Toki sitten puhuimme tilanteen läpi ja lapsikin totesi "äiti oli vähän tyhmä kun äiti suuttui", ja selitin että niin oli, ei äiti saisi huutaa mutta äitiä kiukutti niin kovasti kun sinä et totellut, äiti on tosi pahoillaan. Itse asiassa eilen illalla lapsiraukka kysyi (onneksi kujeilevasti ;D) "etkö sinä jaksaisi tapella?" kun sanoin, että pesisitkö oikein reippaasti hampaat.
Pointti siis siinä, että yleensä kerkeän sitten hermostuessani reagoimaan omaan tunteeseeni ja sanomaan lapselle, että nyt äitiä kiukuttaa, äiti käy vessassa/parvekkeella, mutta minua huolestuttaakin nuo että välillä olen ihan hirveä, kuin satujen paha äitipuoli ja ihan mielettömän ilkeä :(
Kiitos kommenteistanne ❤
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet todella fiksun ja syvällisen ihmisen oloinen. :) Voi kun minun äiti olisi puoliakaan ymmärtänyt tuosta. En todellakaan tarkoita että olisit samanlainen ja hänellä oli traumat omasta hirveästä äidistään ja kärsi itse epätasapainoisesta persoonallisuushäiriöstä, joka näkyi siten että hän ei kestänyt YHTÄÄN tarvitsevuutta minulta. Muistan, kun mulla oli esim. kuume nousussa ja sanoin siitä, niin kauheat huudot sain että aina olen jostain valittamassa. Huutoa oli paljon... Nyt itsellä 8kk tyttö ja prosessi edessä miten toimia oikein.
Sinä todella ihanasti selitit jälkeenpäin lapselle mitä oma äitini ei ikinä tehnyt. Sulla on eväät kyllä kehittyä sellaiseksi äidiksi kun haluat, olet nyt jo todellakin hyvä jos niin voi sanoa. :)
Minä olen samanlainen. Lapset nyt 6 ja 8 ja aina on ollut jokseenkin lyhyt pinna marinan yms suhteen. Toki näin lasten ollessa vanhempia voi jo neuvotella ja perustella eri tavalla kuin pienten kanssa. Itse kuormitun herkästi jos en saa omaa aikaa tai olen liian kiinni lapsissa/kotona tms.
Joskus mietin onko omilla vanhemmilla ollut samanlaista tai mikä on periytyvää. Toisaalta on hyvä että hyväksyy tunteensa. Uskoisin että perheneuvolasta saa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet todella fiksun ja syvällisen ihmisen oloinen. :) Voi kun minun äiti olisi puoliakaan ymmärtänyt tuosta. En todellakaan tarkoita että olisit samanlainen ja hänellä oli traumat omasta hirveästä äidistään ja kärsi itse epätasapainoisesta persoonallisuushäiriöstä, joka näkyi siten että hän ei kestänyt YHTÄÄN tarvitsevuutta minulta. Muistan, kun mulla oli esim. kuume nousussa ja sanoin siitä, niin kauheat huudot sain että aina olen jostain valittamassa. Huutoa oli paljon... Nyt itsellä 8kk tyttö ja prosessi edessä miten toimia oikein.
Sinä todella ihanasti selitit jälkeenpäin lapselle mitä oma äitini ei ikinä tehnyt. Sulla on eväät kyllä kehittyä sellaiseksi äidiksi kun haluat, olet nyt jo todellakin hyvä jos niin voi sanoa. :)
Tosi ikävä kuulla tuollaista :( Mullakin oli osittain vaikea lapsuus, osittain hyvä. Olin (ja olen) tosi herkkä, eikä oma äitini aina osannut käsitellä sitä. Hetkittäin hänkään ei jaksanut/kestänyt tarvitsevuutta, ja uskon tämän vaikuttavan itseenikin.
Omalta lapseltani kestän kyllä kaiken hyvinkin, mille on selkeä syy (esim. kipeys). Hän on saattanut valvoa yöllä itkien yskäänsä ja silloin kyllä jaksan heijata ja silitellä ja laulaa tuntikausiakin, mutta jotenkin en yhtään aina osaa käsitellä ns. "turhaan" kiukkuamista (vaikka tiedän, että lapsen maailmassa se ei ole turhaa vaan päinvastoin). Toki kaikilla meillä mitta täyttyy jossain vaiheessa, se on aivan selvää, mutta itse koen oman mittani tosiaan olevan himpun liian pieni - jos "normaali mitta" on litran, omani on puolikkaan.
Tsemppiä myös sinulle äitiyteen, tämä on ihanaa ja palkitsevaa, ja vähintään yhtä kasvattavaa kuin kasvatustyömme lapsille!
Ap
Hyvän vanhemman merkki, että mietit tuollaisia. Kannustusnuoli.