Puolisolla vaarallinen extreme-harrastus - uskaltaako edes ajatella yhteisiä lapsia?
Luettuani nyt luolasukelluksen ja muiden extremelajien vaarallisuudesta, ihmettelen todella miten tuollaisen puolison kanssa "uskaltaa" edes miettiä yhteisiä lapsia...? Koko ajan saisi pelätä leskeyttä ja totaalista yksinhuoltajuutta, kun mitä tahansahan voi mennä harrastaessa koko ajan pieleen.
Miten sellaisen jatkuvan pelon, stressin ja erityisesti menettämisen pelon kanssa voi puolisona ja yhteisten lasten toisena vanhempana oppia edes elämään?
Kertokaa mulle te kumppanin vaarallisen harrastuksen kanssa elävät, miten te olette asian järkeilleet ja saavuttaneet edes jonkinlaisen mielenrauhan? Itselleni olisi varmaan liian vaikea asia. :(
Kommentit (23)
No, karusti sanottuna lapset elävät vaikka isälle jotain kävisikin. Voihan se isä kuolla vaikka suojatiellä kävellessään. En tykkää tippaakaan siitä, että mies harrastaa vaarallisia lajeja (whitewater rafting, bouldering, maastopyöräily) mutta aikuinen mies saa päättää omista harrastuksistaan. Jotkut vain tarvitsevat sitä adrenaliinia enemmän kuin toiset.
Esikoista odottaessani kärsin asiasta eniten, varmaan hormonienkin vaikutuksesta, mutta sen jälkeen olen pärjännyt ihan ok. Pärjäisin myös ainoana vanhempana. Toistaiseksi ainoa vakava vamma on ollut reisiluun murtuma ja sekin tuli lumilautaillessa ihan normaalissa rinteessä.
Tietysti toiset harrastukset ovat toisia vaarallisempia. Niissä vaarallisimmissakin (ellei nyt ihan millekään kävelen ilman turvaköysiä Eiffelin torniin -tasolle mennä) on kuitenkin äärimmäisen suuri todennäköisyys säilyä hengissä. En satavarmaksi mene vannomaan, mutta väitän, että suhteessa yleisempää olisi kuitenkin kuolla liikenteessä kuin luolasukeltaessa.
Minäkin harrastan Extremeä vetelen paljaalla aina kun voin jota kotona ei tiedetä
En ymmärrä asiaa itsekään. Varmaan pitäisi käydä vakavahenkiset keskustelut ja tehdä mahdollisimman paljon erilaisia ennakoivia valmisteluja joilla ikävien yllätysten seuraukset voisi minimoida. Ihmistä, puolisoa ja isää nämäkään valmistelut eivät tietysti voi korvata jos kuolema korjaa.
Itse äitinä ainakin haluaisin vähentää tai lopettaa vaaralliset harrastukset ihan jälkikasvun tulevaisuuden turvaamiseksi. Ehkä tässä on kyse sukupuolten eroista?
Tuttavalla näin, onneksi saivat vain tyttölapsia, pojan isä olisi ihan varmasti raahannut mukaan jo taaperona.
Samaa mietin tällä hetkellä. Jo pelkkä vakava sitoutuminen oli aikoinaan huomattavan vaikeaa kun ei voi koskaan tietää, mitä seuraavalla harrastuskerralla tapahtuu.
Mutta että yhteisiä lapsia... jotenkin odotan että mies haluaisi itsekin rajoittaa harrastamistaan lasten vuoksi ja ilmaisisi asian.
Vierailija kirjoitti:
Tuttavalla näin, onneksi saivat vain tyttölapsia, pojan isä olisi ihan varmasti raahannut mukaan jo taaperona.
Miksi näin? Kyllä meillä ainakin mies tiedostaa, että ne ovat vaarallisia harrastuksia, eikä vaarantaisi lapsia.
2/5, luolasukelluskeskusteluko innoitti?
Se harrastus menee miehellä kuitenkin perhe-elämän edelle ja päädyt joka tapauksessa yksinhuoltajaksi.
Mies luolasukeltaja, kuten minäkin. Ei sukelleta koskaan yhdessä. Lapsia on kaksi.
Hyvä henkivakuutus kannattaa ottaa vaikka harrastais potkukelkkailua tai kuviokelluntaa
Vierailija kirjoitti:
Hyvä henkivakuutus kannattaa ottaa vaikka harrastais potkukelkkailua tai kuviokelluntaa
Luuletko oikeasti että mikään vakuutusyhtiö ehdoin tahdoin haluaa joutua vaarallisen extremelajin maksumieheksi, erityisesti kuolemantapauksessa? Dream on.
Henkivakuutus ja ylipäätään vakuutus kannattaa ottaa, mutta kyllä sieltä pykälät löytyy tiettyjen lajien poissulkemiseksi korvauksen piiristä.
Vierailija kirjoitti:
Mies luolasukeltaja, kuten minäkin. Ei sukelleta koskaan yhdessä. Lapsia on kaksi.
Ymmärrettävä ratkaisu.
Mutta eikö silti koskaan pelota, sukelsitte sitten yksin tai yhdessä, että se oma taival lasten elämässä päättyy just sillä ko. harrastuskerralla? Tai että jättämällä tuon kerran ja koko harrastuksen väliin, ei tietoisesti riskeeraisi asioita liikaa? Joo joo, voihan se lentokone tippua päähän juoksulenkillä tai auto ajaa päälle kauppareissulla, mutta silti...
Jäin leskeksi vaikka aviomieheni oli maailman kiltein, rauhallisin ja tavallisin koti-ihminen ja perheenisä. Harrasti kalastusta ja menehtyi silti sairauteen.
Minä olen niin stressaava ihminen, että en voisi seurustella extreme-harrastajan kanssa. Toki lajeja voi harrastaa niin eri tasoilla. On esimerkiksi ihan eri riski hypätä laskuvarjohyppy Suomessa lentokoneesta turvallisessa paikassa kuin jossain päiväntasaajalla viidakkoon tai base-hypätä keskelle Manhattania. Lapsijuttua kannattaa miettiä jo ennen sitoutumista! Riskit on kuitenkin aika pienet ottaen huomioon eri lajien harrastajien määrät, mutta itsellä pitää olla riittävä stressinhallintakyky, jotta ei tule tarvetta alkaa hallita ja rajoittaa toisen intohimoja.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen niin stressaava ihminen, että en voisi seurustella extreme-harrastajan kanssa. Toki lajeja voi harrastaa niin eri tasoilla. On esimerkiksi ihan eri riski hypätä laskuvarjohyppy Suomessa lentokoneesta turvallisessa paikassa kuin jossain päiväntasaajalla viidakkoon tai base-hypätä keskelle Manhattania. Lapsijuttua kannattaa miettiä jo ennen sitoutumista! Riskit on kuitenkin aika pienet ottaen huomioon eri lajien harrastajien määrät, mutta itsellä pitää olla riittävä stressinhallintakyky, jotta ei tule tarvetta alkaa hallita ja rajoittaa toisen intohimoja.
Sama täällä. Stressaan ja ahdistun tosi helposti, ja stressinhallintakyvyissäkin olisi petraamista. En voisi elää jatkuvassa pelossa ja miettiä puolison harrastaessa, että "mitä jos....". Yhteinen vanhemmuus ja lapset nostaisivat tuon ahdistuksen tason vielä ihan eri sfääreihin.
Toisaalta en voi pakottaa tai kiristää toista lopettamaan harrastustaan minun tai pelkojeni vuoksi, eli vaihtoehtoina lienee eroaminen, lapseton liitto, tai toisen osapuolen itseymmärrys ja itsesuojeluvaiston lisääntyminen.
Mieheni ei harrasta mitään extremeä, mutta on niin käsittämättömän onnettomuusaltis, että ihan tavallinen elämä on jo jatkuvaa huolissaan oloa ja pelkäämistä toisen puolesta. Pelkään aivan hirveästi menettämistä ja usein menetän yöuniakin asian takia, lapsia ei ole eikä tule, mieheni on minulle se rakkain, ei jälkikasvu. Joku voi tietenkin sanoa läheisriippuvaiseksi, mutta itse kukin alkaisi huolehtia kun ensiavussa rampataan monta kertaa vuodessa ja satunnaisesti joutuu sairaalahoitoonkin...
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei harrasta mitään extremeä, mutta on niin käsittämättömän onnettomuusaltis, että ihan tavallinen elämä on jo jatkuvaa huolissaan oloa ja pelkäämistä toisen puolesta. Pelkään aivan hirveästi menettämistä ja usein menetän yöuniakin asian takia, lapsia ei ole eikä tule, mieheni on minulle se rakkain, ei jälkikasvu. Joku voi tietenkin sanoa läheisriippuvaiseksi, mutta itse kukin alkaisi huolehtia kun ensiavussa rampataan monta kertaa vuodessa ja satunnaisesti joutuu sairaalahoitoonkin...
Siis millaisia onnettomuuksia? :O
Samaa olen miettinyt. Omat lapsihaaveeni tuon nykyisen puoliskoni kanssa meinasivat jäädä toteutumatta kun mies matkustelee paljon työnsä puolesta ja itse kärsin jonkin asteisesta lentopelosta. Lentäminen pelottaa nykypäivän maailmassa kun matkustajakoneitakin voidaan ampua alas tuosta noin vaan. Olen joutunut aikoinani tekemään paljon työtä asian kanssa.