Lue keskustelun säännöt.
Epäonnistuminen elämässä - miten päästä tunteesta eroon?
30.10.2016 |
Minusta siis tuntuu, että olen täysin epäonnistunut elämässäni. Olen jo yli 30-vuotias enkä ole vielä saanut kandia valmiiksi (aloitin tosin vasta neljä vuotta sitten) ja olen aina halunnut tutkijaksi. Sen lisäksi en edes onnistu opinnoissani kovin hyvin, vaan saan lähes aina huonompia numeroita, koska en ole motivoitunut opiskelemaan. Sen lisäksi onnistuin hankkiutumaan pikavippikierteeseen ja olen nyt ulosotossa. Käyn osa-aikatöissä ja maksan hitaasti typeryyttäni takaisin.
Kuvittelin, että olisin tässä vaiheessa valmistunut jo tohtoriksi, minulla olisi lapsia ja olisin jotenkin menestynyt urallani. Mikään niistä ei ole toteutunut ja tunnen oloni todella paskaksi. Ongelmaa lisää se, että olen aina halunnut olla erikoinen ja se, että elämä olisi vain ihan ok, tuntuu läpsäisyltä naamaan. Keskiverto on minulle kuin kirosana. Ja tämä koskee vain itseäni, koska muiden tavalliset elämät näen hyvänä ja uskon, että se mitä he tekevät, on tärkeää.
Oloni on ollut viime aikoina alamaissa enkä oikein tiedä miten nousisin tästä suosta. Nytkin itken, koska näen elämäni jotenkin niin turhana ja olen pohtinut, että miksi elää tätä keskinkertaista paskaa vielä 50 vuotta kun voin upota siihen samaan unohduksen ja turhuuden suohon paljon nopeamminkin. Mistä ihmiset löytävät merkityksen elämäänsä, koska milläänhän ei ole oikeastaan mitään väliä? Me kaikki kuolemme ja harvaa ihmistä kukaan muistaa tämän kuoleman jälkeen.
Miten pääsisin eroon näistä mahdottoman suurista odotuksistani ja näkisin, että minulla on ihan hyviäkin asioita elämässä ja ne voivat riittää?
Kommentit (47)
Heippa!
En osaa sanoa, mutta musta tuntuu samaa elämäntilanteeni täysin eri, mutta tuntuu kanssa, että epäonnistunut. Lähetä meiliä mulle venla1@hotmail.com jos haluat kirjoitella.
Ainakin ole opiskelut omaa alaasi hienoa, mites ois self help kirjallisuus tai, että päättää vain ajatella niin positiivia asioita, joita sulla kuitenkin tuntuu olevan paljon. Paljon tsemppiä, älä vertaa itsesi toisiin, sillä voita mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokseenkin ristiriitaista haluta olla tohtori ja tutkija ja samaan aikaan tuntea motivaation puutetta opiskelua kohtaan. Oletko sittenkään oikealla alalla?
Vierailija kirjoitti:
Mieti onnistumisiasi. Sinulla on opiskelupaikka. Sinulla on työpaikka. Se, että et ole ajautunut tutkijaksi etkä tohtoriksi, on onnistumista sekin, koska kumpikin olisi ollut elämäsi tuhlaamista. Olet nuori. Ehdit vielä vaikka mitä.
Mietin onnistumisiani, mutta ne eivät riitä. Opiskelupaikkaani pääsin rimaa hipoen, koska en ollut motivoitunut lukemaan pääsykokeeseen. Se oli enemmänkin onnettaren ansiota kuin itsestäni lähtöisin oleva asia. Työpaikkani on ihan kiva, mutta sitä hommaa pystyy tekemään koulutettu apinakin ja ajatuskin siitä, että joutuisin tekemään sitä seuraavat 50 vuotta saa minut hamuilemaan jotain, jolla voisin päättää päiväni.
Miksi tutkijana olo olisi elämän tuhlaamista? Mielestäni se on yksi niistä harvoista asioista, joita kannattaa tehdä. Opiskelen kieliä ja historiaa, joten sen alan tutkijat auttavat ihmiskuntaa säilyttämään tietonsa siitä mistä he ovat tulleet. Menneisyydestä saatetaan jopa saada selville jotain mitä ei ole ennen tiedetty.
Opiskeluni huomioiden on ehkä ymmärrettävää miksi pidän keskinkertaista elämää kirona. Kukaan ei jää historiaa siitä, että he ovat eläneet tavallista elämää ilman, että he ovat tehneet mitään muistamisen arvoista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ristiriitaista haluta olla tohtori ja tutkija ja samaan aikaan tuntea motivaation puutetta opiskelua kohtaan. Oletko sittenkään oikealla alalla?
Motivaationpuutteeni alkoi jo kymmenen vuotta sitten lukiossa. Silloin haaveilin luonnontieteellisestä alasta, mutta en koskaan motivoitunut tarpeeksi, että olisin päässyt sisään. Ja minä pidän sekä luonnontieteistä että kielistä ja historiasta, joten en oikein tiedä mitä voisin tehdä. Ne ovat kuitenkin aika kaukana toisistaan enkä tunnu olevan motivoitunut kumpaakaan.
ap
Tutkijan työ on nykyään erittäin repivää ja kaikki tuntemani tutkijat valittavat ammatinvalintaansa. Mieti vielä muitakin vaihtoehtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tutkija....tohtori....yliopisto jutut aidosti sua??? Missä siis motivaatio. Tsemppiä sun elämään...siihen ainoaan joka on kuin silmänräpäys ikuisuudessa. Hyvä joskus nähdä mittasuhteet....
Jos sinulla ei ole tieteeseen intohimoa, on hyvin vaikeaa tulla tutkijaksi. Kuulostaa siltä että haluaisit statuksen, et tehtävää.
Sinun pitää etsiä mikä tekeminen sinua kiinnostaa, eikä maine.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä. Nyt olisi ehkä aika tehdä suunnanmuutos. Itse tein sen reilu kolmikymppisenä, jätin puulta maistuvan pakkomielteen akateemisesta urasta kesken ja hankin amk-tutkinnon, jonka turvin työskentelin sellaiset reilun 10 vuotta. Sitten alkoi taas maistua puulta, nyt uudet opinnot käynnissä ja pian loppusuoralla, eikä kaduta yhtään. Etsi unelmasi!
Sinä haluat jäädä historiaan mutta mikään ei kuitenkaan hotsita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, mulla pyörii päässä ihan samoja ajatuksia kuin sulla. En valitettavasti siis osaa auttaa, muttet ainakaan ole yksin mietteittesi kanssa.
Susta kuultaa itsetuntemuksen puute. Tarraat fantasiaan samalla kun sun elämä haaskaantuu....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, lopeta haaveilu ja negailu ja keskity tekemiseen. tee vaikka ekaksi se kandintyö valmiiksi ja mitä muuta tutkinnosta puuttuu. yleensä aina kun saa jonkin isom jutun valmiiksi, suhde itseen paranee.
Vierailija kirjoitti:
Onko tutkija....tohtori....yliopisto jutut aidosti sua??? Missä siis motivaatio. Tsemppiä sun elämään...siihen ainoaan joka on kuin silmänräpäys ikuisuudessa. Hyvä joskus nähdä mittasuhteet....
Tämä se onkin osa ongelmaa. Katson maailmaa liian suuressa mittakaavassa. Mitä järkeä on tehdä mitään kun kuitenkin kuolen ja sitten se on mennyttä? Jos olisin vaikka hyvä äiti, lapseni ja mahdollisesti lapsenlapseni olisivat siitä kiitollisia. Siitä seuraava sukupolvi tuskin edes muistaisi minua. Jos teen elämässäni jotain suurta, minut muistetaan kauemmin, mutta loppuen lopuksi minut unohdetaan. Tiivistettynä voisin sanoa, että elämä on paskaa ja sitten se loppuu. Miksi vaivautua raahautumaan kaiken sen paskan läpi odottaen niitä muutamaa hyvää asiaa, kun lopputulos on aina sama?
Tiedettä olen rakastanut aina. Jo pikkutyttönä halusin Oxfordiin opiskelemaan ja tutkimaan maailmankaikkeuden ihmeitä. Haluan tuoda maailmaan uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja maailmaa paremmin. Kun luen kokeisiin, ajattelen, että tämä on kiehtovaa ja rakastan tätä. Miksi en aloittanut opiskelua aiemmin kuin kaksi tuntia ennen koetta, koska tämä on mahtavaa? Mutta sitten en kuitenkaan saa luettua ja opiskeltua vaan tuhlaan aikaani katsomalla realitya ja päivittämällä vauva-palstaa hyvien ketjujen toivossa. Mistä se johtuu?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sua pelottaa. Vain muutamasta prosentista tulee tutkijoita.
Historiaan perehtyminen on sinusta merkityksellistä ja tärkeää, mutta kuitenkaan et ole omien sanojesi mukaan "motivoitunut" tekemään sitä? Miten ymmärrät tämän ristiriidan?
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Vierailija kirjoitti:
Sua pelottaa. Vain muutamasta prosentista tulee tutkijoita.
Ja suurimmasta osasta niistäkin lopulta työttömiä. Tutkija = apurahapätkillä väitöskirjaa vääntävä orja, jolle ei tohtorintutkinnon jälkeen ole mitään käyttöä uutta orjatyövoimaa tilalle ottavissa tutkimusryhmissä.
hanska kirjoitti:
Historiaan perehtyminen on sinusta merkityksellistä ja tärkeää, mutta kuitenkaan et ole omien sanojesi mukaan "motivoitunut" tekemään sitä? Miten ymmärrät tämän ristiriidan?
En ole motivoitunut elämään. Mitä sitten vaikka toisinkin jotain uutta valoa historiaan, koska kuolen ja kaikki on mennyttä? Mitä sitten vaika joku pitäisikin tutkimustani tärkeänä, koska lopulta maailma tuhoutuu ja koko ihmiskunnan elämä on ollut turhaa? Miksi tehdä mitään, koska kaikki loppuu kuitenkin aikanaan? Lopputulos on sama olin sitten käyttänyt elämäni maailman parantamiseen tai sipsien syömiseen.
Tämä on ehkä se mikä tuhoaa motivaationi tehdä mitään ja miksi näen elämäni epäonnistuneena. Jos pystyisin näkemään miksi kannattaisi nähdä vaivaa, löytäisin todennäköisesti motivaationi opiskella. Lapsena minä todella rakastin koulua. Jo ennen kesäloman alkua olin surullinen, koska koulu loppuu pian enkä saa opiskella. Haluaisin päästä takaisin siihen tilaan, koska silloin opiskelulla oli jokin merkitys.
ap
Minulla myös samanlaisia ajatuksia. Kova halu löytää oma juttu ja menestyä sen avulla. Valitettavasti mikään vain ei motivoi tarpeeksi. Olen lapsesta asti ollut tasaisen hyvä kaikessa, mutten erityisen hyvä missään. Mielestäni myös kilpailu yksilöiden välillä on todella kovaa, mikään ei tunnu riittävän. Ehkä ympyrät ovat liian suuret globalisaation vuoksi.
Mieti onnistumisiasi. Sinulla on opiskelupaikka. Sinulla on työpaikka. Se, että et ole ajautunut tutkijaksi etkä tohtoriksi, on onnistumista sekin, koska kumpikin olisi ollut elämäsi tuhlaamista. Olet nuori. Ehdit vielä vaikka mitä.