Mikä minua vaivaa kun en edes haaveile suhteesta?

Et todellakaan ole ainoa, joka noin ajattelee. Itsekään en hingu parisuhteeseen, vaan olen onnellinen omassa kämpässäni yksin. Joskus kokeilin seurustelua, mutta se jatkuva yhdessä hengailu, nysvääminen ja seksikin vain tuntui lähinnä ahdistavalta - kaipaan paljon omaa tilaa ja aikaa. Lapsiakaan en ole koskaan halunnut, eli siinäkään mielessä loppuelämän kestävä sinkkuus ei olisi mikään katastrofi.

Ihmiset ovat vain erilaisia. Monet kaipaavat parisuhdetta ja haluavat lisääntyä, toisille tärkeintä on se, että jakaa elämänsä hyvin tiiviisti saman katon alla muiden kanssa, kolmas haluaa parisuhteen mutta asua silti erillään jne. 

Eniten ärsyttää se, että koska parisuhde nähdään niin keskeisenä asiana yhteiskunnassa, parhaat kaveritkin ovat kuulemma huolissaan sinkkudestani. Kuulin näin yhden kaverin poikaystävältä... 

Voi ollakin, että olet "sitoutumiskammoinen", mutta onko se outoa? Mun mielestä asiaa ei kannata ajatella siltä kannalta, onko se outoa vai jotain muuta, vaan siltä, mitä itse haluat. Ei ole väärin olla haluamatta parisuhdetta! USeimmat ihmiset haluavat olla parisuhteessa, mutta eivät kaikki. Ja sellaisessakin parisuhteessa voi olla, jossa ei asuta yhdessä ja tavataan harvemmin (en nyt tarkoita, että sun pitäisi tällaistakaan hankkia, mutta ihan vain referenssiksi).

Mun mielestä on muuten ihanaa istua kumppanin kanssa illalla sohvalla, katsoa jotain sarjaa ja napostella jotain, kun lapset ovat nukkumassa :) Se on tosi rentouttavaa pienten lasten vanhemmalle. Meillä ei ole telkkari päällä jatkuvasti (tai siis itse asiassa koko telkkaria ei ole, vaan ohjelmat katsotaan tietokoneelta), joten ilta on sellainen erityishetki.

Ei sinua vaivaa yhtään mikään :) Satut ehkä vain olemaan parhaiten yksin viihtyvää tyyppiä. Minusta sinun ei kannata ajatella, että parisuhteettomuuden vuoksi menettäisit jotain suurta ja tärkeää, koska saatat sen myötä alitajuisesti ajautua suhteeseen sinulle sopimattoman kumppanin kanssa. Minä tein hieman sinua nuorempana sen virheen, että aloin seurustella vain sen takia, koska toinen osapuoli oli korviaan myöten rakastunut minuun - tai pikemminkin minusta luomaansa mielikuvaan. Alusta asti tunsin, että jokin ei todellakaan nyt täsmää ja olin suhteen loppumetreillä aivan hermoraunio.

Mielesi voi muuttua tai olla muuttumatta - siitä sinun ei kannata liikaa stressata. Tärkeintä on, että opettelet tuntemaan itsesi ja etenet sen mukaan. Jos parisuhteet ylipäätään tuntuvat vastenmielisiltä jo ajatuksen tasolla, sinun ei missään nimessä pidä yrittää pakottaa itseäsi sellaiseen. Jos parisuhde alkaakin tuntua kiinnostavalta ajatukselta, mieti, millaiset ominaisuudet kumppanissa ovat sinulle tärkeitä ja toimi sen mukaan. Älä ikinä ota ensimmäistä miestä, joka tulee vastaan ja joka julistaa rakkauttaan sinua kohtaan, jos tunnet, että ette ole yhteensopivia. Oman vaiston kuunteleminen voi kuulostaa huuhaa-jutulta mutta on ensiarvoisen tärkeä kompassi ihmissuhdeasioissa. Luota itseesi ja tuntemuksiisi!

Mukavaa loppuvuotta sinulle :)

N31

Ainoa vika taitaa olla siinä, että sinusta elämää pitäisi elää tietyssä muotissa vaikket itse halua? Jos olet sinkkuna tyytyväinen, sitten olet ja se on täysin ok. Pääasia on, että teet niin kuin itsestäsi tuntuu.

Olin itse ihan samanlainen, en kaivannut suhdetta vaan nautin itsenäisyydestäni. Sitten tapasin miehen, joka vaan vei jalat alta. En edelleenkään ole ns parisuhdeihminen, mutta tämän miehen vuoksi olen valmis luopumaan sinkkuuden hyvistä puolista. Hän on ainoa, joka saa suhteen voittamaan sinkkuuden. Eli elämä voi yllättää.

Älä ota asiasta stressiä. Ole sinkku niin kauan kuin haluat. Jos sitten tapaatkin jonkun, joka on kaiken arvoinen ja muutat mielesi niin ok!

Ei läheskään niin harvinaista kuin luulisi. Nykyään vielä yleistymään päin, kun ei ole enää samanlaista sosiaalista painostusta kumppanin löytämiseen ja naimisiin menoon ja lasten hankintaan kuin aiemmin.

Ei kannata miettiä asiaa liikaa. Jos joku osuu kohdalle niin osukoon. Jos ei osu niin ei ole itkun paikka sekään. Kunhan on omassa elämässään onnellinen.

Ihan normaalia. Osa ihmisistä ei kaipaa sellaista, että olisi joku koko ajan läsnä jne. Mä en ole koskaan kaivannut vaan viihtynyt hyvin yksin ja seksiä harvakseltaan irtosuhteista. Nelikymppisenä tapasin miehen, joka oli niin vetävä ja kuuma, että aloin seksisuhteeseen. Hän rakastui aika nopeasti, mä ehkä 1,5 v päästä. Lopulta muutettiin yhteen ja mulla oli hirveä totuttelu, että pystyin siihen. En kaipaa läheisyyttä ja on outoa, että kotona on joku. Todella vaikeaa. Nukumme eri huoneissa, en kykene lainkaan nukkumaan muuta kuin yksin.

Ilmiötä on tutkittu, vaikka vähän puhuttu, ja on havaittu suurimman osan iäkkäämmistä sinkkunaisista olevan sitä omasta halustaan. Jostain ihmeen syystä sinkuista vain aina puhutaan ihan kuin he kaikki muka haluaisivat löytää jonkun.

Ei se muutu. Minä olen kolmevitonen ikisinkku ja tein lapsenkin yksin, ajatus jatkuvasti lapsen isän kanssa olemisesta on ahdistavaa ja onneksi on yhtä ahdistavaa näköjään lapsen isällekin, joka on häipynyt lapsen elämästä jo aikaa sitten ulkomaille. Juu ja ei tarvitse saarnata lapsen oikeudesta isään. Varmasti tulee isäsuhteen puuttumisesta ongelmaa jossain kohtaa, mutta on tapoja ratkaista sekin asia eikä siitä läheskään aina tule pysyvää traumaa jokaiselle ihmiselle. Asiat ovat sellaisia kuin miksi ne tekee ja itse voi tehdä tosi paljon ihan vaan omalla asenteellaan.

Siun kannattas avata silmät, et minkälaisia erilaisia ihmisiä on. On ihmisiä jotka eivät koskaan halua parisuhdetta ja on elämänvaiheita joissa parisuhde ei kiinnosta. Elä elämääsi sellaisena kuin se on.

Minä olen viisikymppinen ja yhä oikein tyytyväinen siihen, että päädyin seurustelukokeilujeni jälkeen elämään ilman parisuhdetta. Illat ja yöt miesystävän kanssa voivat olla kivoja, mutta viimeistään aamulla, kun vieressä kuorsaa ja kääntää kylkeä kahdeksankymmentä kiloa kuollutta painoa, minä olen herännyt tuskastuttavaan tunteeseen siitä, että tätä en halua enää yhtään. Arkipäivän aamuna vieras ihminen minun kotonani sotkee aamurutiinini ja -ajatukseni, ja viikonloppuaamuna tuntuu koko päivä menevän epämiellyttävästi tolaltaan.

Nuorena en pitänyt itseäni millään tavalla omien polkujeni kulkijana ja yksineläjänä, mutta muistan kyllä, että moni huolestui siitä, etten ollenkaan tuntenut teineille tyypillistä halua viettää aikaani kylillä. Minua ärsytti kovasti se vihjailu, että eivät pojat tule sinua kotiovelta hakemaan. Olen muuten kuullut tuon vielä ihan viime vuosinakin, päivitetyssä muodossa tietysti.

Käsittääkseni minä pidän ihmisistä siinä missä kuka tahansa muukin. Jostain syystä vain en tarvitse heitä yhtä paljon. Ja halaileminen ja hyvä seksi on myös tosi kivaa, mutta niiden saaminen vaatii sen verran oman rauhan ja harmonian uhraamista, että en viitsi vaivautua.