Jämä-ihmisen tunnustukset

Se olen minä, tunnustan. Se ihminen, jolla on paljon tuttuja mutta ei yhtään ystävää. Se, jolle voi purkaa vaikka avioeronsa tuomat tuntemukset ja sitten unohtaa, kun alkaa mennä uuden kanssa hyvin. Se, jonka kanssa voi sopia leikkitreffejä, mutta ei sitten oikein muuta. Se, joka kutsutaan kaiken maailman Nosh- ja Tupperware-iltoihin, koska se aina tulee ja aina tilaakin jotain (siitä saa emäntä bonusta). Se, joka tulee vastaan ilman lapsia etkä sitten edes meinaa tulla tunnistetuksi, ja jolle se jostain syystä aina pitää kertoa ääneen: oho, se oletkin sinä! En meinnannut tajuta, että kuka!

Tunnustan. En jaksa enää laittaa viestejä että tehdäänkö sitä, tai tätä. En jaksa kuunnella muiden murheita, olisi omassakin elämässä paljon asioita joita täytyy miettiä. Sellaisia ei-niin-kivoja juttuja, joista joskus yritän puhua mutta huomaan, ettei minua oikein kuunnella.

Ja tunnustan senkin, että viikonloppuna katselin tuttujeni Facebook-sivuja ja mietin, että olisi varmaan ihanaa jos olisi ihmisiä joiden kanssa mennä taidenäyttelyyn ja elokuviin ja syömään ja, ja, ja ... Tunnustan, että olen aikuinen nainen, opiskelija ja perheenäiti, ja itken nykyään aika usein yksinäisyyttäni ja pelkään, että tartutan sen lapsiini.