Lue keskustelun säännöt.
Vauva tulossa ja minulla on pieni uskonnollinen kriisi
10.10.2016 |
Minä olen kotoisin herätyskristillisestä perheestä ja muistan ajatelleeni jo tosi nuorena, että Jeesus ja kolmiyhteisyys ei ole ollenkaan mun juttuni, minusta niissä ei ollut logiikkaa. Joskus yläkoulussa sanouduin irti koko transsendenssin olemassaolosta, todennäköisesti olosuhteiden johdosta halusin kokonaan irti kaikesta mikä liittyy mitenkään uskontoon.
Lukion lopussa jumalasuhteeni alkoi hiljalleen palautumaan, kun ymmärsin, ettei kaikki uskontoon liittyvä ole välttämättä pahaa. Sittemmin uskoni Jumalaan on ollut melko vahvaa, mutta aika omanlaistaan. Ei kristinuskoa, koska en usko Jeesukseen, muttei oikeastaan juutalaisuuttakaan, sillä siellä suunnalla on niin paljon pikkutarkkoja minusta jo merkityksensä menettäneitä sääntöjä. Olen siis vain ollut ja viettänyt vähän mitä milloinkin juhlapäiviä ja rukoillut kaikenlaisia rukouksia.
Nyt kun meille on tulossa esikoinen, olen ollut vähän kriisissä oman uskontoni suhteen. Mihin minä uskon edes ja mitä oikein opetan lapselle, mitä uskontoa lapsi opiskelee aikanaan koulussa voi opiskeleeko mitään. Mitä siis sanotte, onko ihan tuhoon tuomittu ajatus lähteä opettamaan lapselle tällaista sekauskontoa? Kannattaisiko ennemmin opettaa lapselle jokin tietty selkeä uskonjärjestelmää, olisiko se lapsen kannalta parempaa ja helpompaa?
Kommentit (20)
Hyvä kysymys... Olen itsekin pohtinut samaa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä tuputa lapselle mitään uskontoa. Anna hänen päättää itse aikuiseksi tultuaan. Opeta vain kuuntelemaan itseään ja sisintään. Minun uskonsuuntaukseni kannattaa tätä näkökulmaa. Www.Newmessage.org/fi
Minusta sun pitäis olla oma ittes, ei väkisin jeesustella, jos ei kerta sille tunnu. Ilmeisesti lapsen isä ei kärsi samasta kriisistä. Puhu jumalasta niin kuin jumalan koet. Kyllä srk ja muu ympäröivä kulttuuri ja sun suku pitää huolen, että kristinuskokin tulee tutuksi, eihän siltä voi välttyä.
Sama kai se on mitä satuja lapselle kertoo.
Sanoisin, että herran haltuun. Onhan tässä vielä vuosia aikaa ennen koulun alkua. Etköhän osaa aikanasi vastata lapsen kysymyksiin itseäsi miellyttävällä tavalla, kun siihen aika tulee.
Minullakin on usko, mutta en kuulu mihinkään uskontoon. Lapseni saa itse sitten päättää isompana mitä haluaa. Itse toivon, että lapseni alottaessa koulun, uskonnontunnit on lopetettu kokonaan ja kaikilla olisi elämänkatsomusta, joissa sitten opetetaan myös eri uskonnoista. Eihän siinä ole edes mitään järkeä, että eri uskontokunnan edustajille olisi omat koulutuntinsa (kristityt, muslimit, ateistit, buddhalaiset......).
Siihen saakka pyrin lapselle avaamaan omaa maanläheistä näkemystäni uskon asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, lapselle voi tietysti opettaa eri vaihtoehtojen olemassaolosta. "Äiti uskoo näin ja näin, joku toinen uskoo taas näin ja joku kolmas ei usko ollenkaan."
No joo toki, näin ajattelinkin tehdä. Tässä oli lähinnä ongelmana se, kun äiti ei itsekään tiedä mihin uskoo.
ap
Vierailija kirjoitti:
Älä tuputa lapselle mitään uskontoa. Anna hänen päättää itse aikuiseksi tultuaan. Opeta vain kuuntelemaan itseään ja sisintään. Minun uskonsuuntaukseni kannattaa tätä näkökulmaa. Www.Newmessage.org/fi
Onhan tuo sinun uskontosikin kuitenkin yhtälailla uskonto, jota voi halutessaan tuputtaa. Luonnollisesti lapsi saa itse päättää aikanaan ihan itse omasta uskonnostaan, mutta kyllä vanhempana haluan luonnollisesti opettaa oman maailmankatosmukseni myös jälkikasvulleni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta sun pitäis olla oma ittes, ei väkisin jeesustella, jos ei kerta sille tunnu. Ilmeisesti lapsen isä ei kärsi samasta kriisistä. Puhu jumalasta niin kuin jumalan koet. Kyllä srk ja muu ympäröivä kulttuuri ja sun suku pitää huolen, että kristinuskokin tulee tutuksi, eihän siltä voi välttyä.
Kiitos vastauksesta. Lapsen isä on tavallinen ev.lut tapakristitty. Omat sukulaiseni eivät tule opettamaan lapselleni heidän kristinuskoaan ja itse en mihinkään seurakuntaan siis kuulu. ap
Mitä ihmeen uskontoa? Arkielämä on ihmisen elämä. Mitään ns uskontoa ei ole. On vain jonkun miehen, miestrn keksimiä kirjoja naisten hallitsemiseen.
Jos olisi oikeasti jotain uskoa niin se olisi kätkettynä ihmisen omaan sydämeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että herran haltuun. Onhan tässä vielä vuosia aikaa ennen koulun alkua. Etköhän osaa aikanasi vastata lapsen kysymyksiin itseäsi miellyttävällä tavalla, kun siihen aika tulee.
Minullakin on usko, mutta en kuulu mihinkään uskontoon. Lapseni saa itse sitten päättää isompana mitä haluaa. Itse toivon, että lapseni alottaessa koulun, uskonnontunnit on lopetettu kokonaan ja kaikilla olisi elämänkatsomusta, joissa sitten opetetaan myös eri uskonnoista. Eihän siinä ole edes mitään järkeä, että eri uskontokunnan edustajille olisi omat koulutuntinsa (kristityt, muslimit, ateistit, buddhalaiset......).
Siihen saakka pyrin lapselle avaamaan omaa maanläheistä näkemystäni uskon asioihin.
Kiitos vastauksesta! Toivon mukaan olisi tosiaan uskonnonopetus jo mun lapseni koulunaloitusaikana lopetettu, mutta jotenkaan en oikein jaksa uskoa, että olisi.
ap
Senkin voi sanoa, ettei oikein tiedä. Usko pois, joudut sanomaan sen moneen kertaan ja monessa asiassa :)
Minä yritin olla lapsuuden oppien mukaan uskova vielä kun omat lapset syntyivät, mutta sittemmin ovat ajatukset selkiytyneet ja olemme irtautuneet yhteisöstä. Onhan siinä selittämistä, ei uskota mutta on kastettu, lapsi on erinäisistä syistä seurakunnan yhteistyökerhossa mutta srk:n perhekerhoon en vie vaikka moni kaveri käy, on siinä puhuttavaa, mutta ei vanhempienkaan onneksi tarvitse olla muuttumattomia, kaikessa varmoja ja mustavalkoisia. Siihen on vielä aikaa kun lapsesi tätä alkaa pohtia, ja kun alkaa, vastaat rehellisesti ja sydämestä. Siinäpä se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää aloitus olisi voinut olla mun kirjoittama. Tosin itsellä nyt jo useampi lapsi. Muistan kuinka pohdin samoja kysymyksiä esikoisen loppurakkaudesta. Itselle oli tärkeintä, ettei kukaan tule pelottelemaan lastani helvetillä ja millä kaikilla taivaaseentempauksilla jne. Näistä olen saanut pienenä pelkoja ja paljon ahdistusta. Lapsien syntymän jälkeen olen ottanut tavaksi lausua iltarukouksen, mutta sen kummempaa uskonnollisuutta en ole arkeeni tuonut. Uskon, että ne tilanteet tulee, kun on sen aika ja löytää viisauden niihin lasten kysymyksiin vastata.
No, jos sitä eräs tunnettu Nasaretilainen aikoinaan huusi ja epäili uskoaan, niin kyllä se on minusta -tapa kristitystä ihan sallittua meille muillekin. Itse siis olen virallisesti kristitty, mutta uskoni on sen verraan lujaa ja vahvaa tekoa, että kyllä se kestää ja kantaa myös epäilyni ja etsimiseni. Tai kuten eräs ystäväni vastaisi, kun häneltä ksyttiin onko hän uskossa sanoen, että ei niin paljon uskossa kuin uskonnollinen.
- Tuntuu sille, että jos sanoo, joillekin, että "olen uskossa" niin silloin kaiken haluaisi nähdä ja kokea uskon kautta. Kuitenkaan uskonnon ohella tai lisäksi voi olla olemassa samalla hyvin vahva usko tai luottamus esimerkiksi tieteeseen tai siihen,että pystyy tai kykenee itse toimimaan valitsemaan itsenäisisiti. - Tiedän, että osa saattaa pitää tätä hieman rusinta pullastsa ajatteluna. Mutta toisaalta "uskon" että jokainen meistä joutuu elämään ja tekemään tiliä vain omasta uskonnostaan.
Hieman kavahdan kovasti ylhäältä ohjattua uskontoa, joka sanelsi, miten minun täytyisi olla ja elää, jotta voisi sanoa kuuluvani, johonkin uskontokuntaan jos se on edes tarpeen. On uskonnollisia ja tai hengellisiä että fyysisiä tilanteita joita toisia haluaa kohdata yksin, mutta osan haluaa jakaa ja nauttia yhdessä muiden kanssa.
Toisinaan kaikkien asioiden kohdalla ei edes huomaa tai koe varsinaisesti "harjoittavansa uskontoa." - Esimerkiksi kun keväällä lauloin suvivirttä koulun päättäjäisissä en kokenut harjoittaani uskontoa, mutta niin vain jotkut vetävät nokkiinsa suvivirren laulamisesta pitäen sitä mm. uskonnn pakkosyöttönä.
Eräs aikamme vitsauksia on se, että meidän oletetaan osaavan tehdä itsenäsiä valintoja, Yksi valinta minkä itse olen yrittänyt sisäistää on oman keskeneräisyyteni hyväksyminen. Se ei ole minulle helppoa. Mutta pienen lapsen tai muiden ihmisten kanssa "uskontoa jakaessa" yritän välttää ehdttomia oikeita tai vääriä vastauksia siitä, mikä on oikein uskoa.
Yritän olla tukena kun toinen esittää kysymyksiä ja hakee vastauksia, jolloin voimme yhdessä etsiä ja puntaroida erilaisia (vastaus)-tapoja, jotka eivät sulje kaikkia muita vaihtoehtoja pois. Uskon maailmani ei ole musta -valkoinen tai joko tai, vaan usein myös sekä - ja- että. - Toisinaan hyvä kysymys on paljon parempi kuin kymmenen"oikeana pidettyä vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen uskontoa? Arkielämä on ihmisen elämä. Mitään ns uskontoa ei ole. On vain jonkun miehen, miestrn keksimiä kirjoja naisten hallitsemiseen.
Jos olisi oikeasti jotain uskoa niin se olisi kätkettynä ihmisen omaan sydämeen.
Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että uskonnot olisivat ainoastaan miesten keksimiä kirjoja naisten kokemukseen. Kaikki me koetaan asiat niin kovin eri tavalla ja hyvä niin. :)
ap
Vierailija kirjoitti:
No, jos sitä eräs tunnettu Nasaretilainen aikoinaan huusi ja epäili uskoaan, niin kyllä se on minusta -tapa kristitystä ihan sallittua meille muillekin. Itse siis olen virallisesti kristitty, mutta uskoni on sen verraan lujaa ja vahvaa tekoa, että kyllä se kestää ja kantaa myös epäilyni ja etsimiseni. Tai kuten eräs ystäväni vastaisi, kun häneltä ksyttiin onko hän uskossa sanoen, että ei niin paljon uskossa kuin uskonnollinen.
- Tuntuu sille, että jos sanoo, joillekin, että "olen uskossa" niin silloin kaiken haluaisi nähdä ja kokea uskon kautta. Kuitenkaan uskonnon ohella tai lisäksi voi olla olemassa samalla hyvin vahva usko tai luottamus esimerkiksi tieteeseen tai siihen,että pystyy tai kykenee itse toimimaan valitsemaan itsenäisisiti. - Tiedän, että osa saattaa pitää tätä hieman rusinta pullastsa ajatteluna. Mutta toisaalta "uskon" että jokainen meistä joutuu elämään ja tekemään tiliä vain omasta uskonnostaan.
Hieman kavahdan kovasti ylhäältä ohjattua uskontoa, joka sanelsi, miten minun täytyisi olla ja elää, jotta voisi sanoa kuuluvani, johonkin uskontokuntaan jos se on edes tarpeen. On uskonnollisia ja tai hengellisiä että fyysisiä tilanteita joita toisia haluaa kohdata yksin, mutta osan haluaa jakaa ja nauttia yhdessä muiden kanssa.
Toisinaan kaikkien asioiden kohdalla ei edes huomaa tai koe varsinaisesti "harjoittavansa uskontoa." - Esimerkiksi kun keväällä lauloin suvivirttä koulun päättäjäisissä en kokenut harjoittaani uskontoa, mutta niin vain jotkut vetävät nokkiinsa suvivirren laulamisesta pitäen sitä mm. uskonnn pakkosyöttönä.
Eräs aikamme vitsauksia on se, että meidän oletetaan osaavan tehdä itsenäsiä valintoja, Yksi valinta minkä itse olen yrittänyt sisäistää on oman keskeneräisyyteni hyväksyminen. Se ei ole minulle helppoa. Mutta pienen lapsen tai muiden ihmisten kanssa "uskontoa jakaessa" yritän välttää ehdttomia oikeita tai vääriä vastauksia siitä, mikä on oikein uskoa.
Yritän olla tukena kun toinen esittää kysymyksiä ja hakee vastauksia, jolloin voimme yhdessä etsiä ja puntaroida erilaisia (vastaus)-tapoja, jotka eivät sulje kaikkia muita vaihtoehtoja pois. Uskon maailmani ei ole musta -valkoinen tai joko tai, vaan usein myös sekä - ja- että. - Toisinaan hyvä kysymys on paljon parempi kuin kymmenen"oikeana pidettyä vastausta.
Kiitos hyvästä vastauksesta :)
ap
Vierailija kirjoitti:
Tää aloitus olisi voinut olla mun kirjoittama. Tosin itsellä nyt jo useampi lapsi. Muistan kuinka pohdin samoja kysymyksiä esikoisen loppurakkaudesta. Itselle oli tärkeintä, ettei kukaan tule pelottelemaan lastani helvetillä ja millä kaikilla taivaaseentempauksilla jne. Näistä olen saanut pienenä pelkoja ja paljon ahdistusta. Lapsien syntymän jälkeen olen ottanut tavaksi lausua iltarukouksen, mutta sen kummempaa uskonnollisuutta en ole arkeeni tuonut. Uskon, että ne tilanteet tulee, kun on sen aika ja löytää viisauden niihin lasten kysymyksiin vastata.
Hyvä kuulla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta. Saa nähdä mitä tästä meidän uskonnosta kehkeytyy, mua edelleen vaan pelottaa, mitä tällaisesta juutalais-kristillisen sekauskonnon harjoittamisesta lapsen kanssa tulee..
ap
Jos sinulla on älykäs lapsi ja haluat että hän alkaa koko sydämestään vihaamaan jotain uskontoa, niin tuputa sitä hänelle.
Jos sinulla on vähän yksinkertaisempi pikkupaviaani siellä hoidokkinasi niin iskosta sille mitä vaan paskaa, niin kyllä hän sen omaksuu.
Mulla on vähän samanlainen tausta ja nyt kolmekymppisenä on alkanut tuntua, että uskon Jumalaan.. En kuulu mihinkään kirkkoon tai liikkeeseen. Koen silti, että uskoni on vahva. Omat lapseni,nyt jo 9 ja 10-vuotiaat pohtivat toisinaan uskon asioita ja jutellaankin niistä. Olen kertonut miten uskon, mutta vanhempi lapseni tuumi jokin aika sitten, että hän ei ainakaan usko Jumalaan. Ei ole rationaalisesti ajatellen mahdollista kuulemma. Sanoin lapselle, että myös hänen tapansa ajatella on hyvä ja saa ajatella miten haluaa. Fundamentalistisukulaisistani olen sanonut, että he ajattelevat ja uskovat tavallaan ja siihenkun on oikeus ja toisten uskoa tulee kunnioittaa. Puolin ja toisin.
En siis ole opettanut muuta kuin sen, että on eri tapoja ajatella ja uskoa. Ja että ajatukset voivat muuttua elämän varrella. Ei kannattane lyödä lukkoon miten uskoa. Kyllä lapsellekin voi sanoa, että en tiedä miten uskoa, mutta otetaan yhdessä selvää. Ihminen kasvaa ja muuttuu koko ajan, ei uskonelämäkään tule ikinä "valmiiksi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää aloitus olisi voinut olla mun kirjoittama. Tosin itsellä nyt jo useampi lapsi. Muistan kuinka pohdin samoja kysymyksiä esikoisen loppurakkaudesta. Itselle oli tärkeintä, ettei kukaan tule pelottelemaan lastani helvetillä ja millä kaikilla taivaaseentempauksilla jne. Näistä olen saanut pienenä pelkoja ja paljon ahdistusta. Lapsien syntymän jälkeen olen ottanut tavaksi lausua iltarukouksen, mutta sen kummempaa uskonnollisuutta en ole arkeeni tuonut. Uskon, että ne tilanteet tulee, kun on sen aika ja löytää viisauden niihin lasten kysymyksiin vastata.
Hyvä kuulla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta. Saa nähdä mitä tästä meidän uskonnosta kehkeytyy, mua edelleen vaan pelottaa, mitä tällaisesta juutalais-kristillisen sekauskonnon harjoittamisesta lapsen kanssa tulee..
ap
No mikä on pahinta mitä sekauskonnosta voisi seurata? Ei lapsi mene pilalle siitä, että kotona vietetään joulua ja hanukkaa tai että luetaan iltarukoukseksi Shema ja Levolle lasken Luojani.
No, lapselle voi tietysti opettaa eri vaihtoehtojen olemassaolosta. "Äiti uskoo näin ja näin, joku toinen uskoo taas näin ja joku kolmas ei usko ollenkaan."