Kun ystävät vain hävisivät aikuisiässä

On.

Jep minä. Yritän järjestää aina kaikenlaista, mutta kaikki ovat joka helvetin kerta kiireisiä. Vaikka yritän sopia useamman kuukauden päähän niin aina tulee jotain yllättävää. En vaan tajua. Mulla on kuitenkin iso kämppä itäisessä kantakaupungissa eli kulkuyhteydet ovat hyvät ja puitteet ovat kohdallaan, mutta ei. Helvetin kiva olla täällä yksin jatkuvasti

Vähän joo, mutta aikuistuttani olen tullut ns. nirsoksi ja haluaisin ystäväksi sellaisia ihmisiä joista oikeasti pidän. Olen tajunnut että olin nuorena ystävä tai no enemmänkin kaveri ihan liian monen sellaisen ihmisen kanssa, josta en oikeasti edes pitänyt. Olin vain ajautunut kaveriksi mm. selän takana haukkujien kanssa tai sellaisten kanssa jotka ei olleet oikeasti yhtään samalla aaltopituudella. Välillä tunsin itseni terapeutiksi ja välillä muuten vain kyllästytti. Ja niin yhteydenpito jäi. Yksi ihana ystävä on, mutta kaukana. Ja kolmikymppisenä on jotenkin tosi vaikea yrittää tutustua ihmisiin, jota vaikuttavat ihanilta. Tuntuu että ei edes kehtaa kysyä mihinkään, kun niillä ihmisillä on jo varmasti omat ystävänsä.

Missä päin asutte? Täällä yksi kolmikymppinen kaipailee piristystä sosiaaliseen elämäänsä. En varsinaisesti tunne itseäni yksinäiseksi, mutta spontaanit tapaamiset ja illanvietot ovat sitä mukaa vähentyneet kun kaverit ovat muuttaneet muualle tai perustaneet perheitä.

Pohjois-Suomessa. 

Lapissa

Todellakin. Yksin saa olla näemmä .

Olis kiva saada leffa tai kahvittelu tms seuraa.

Pks olen.

Täällä myös yksi Pohjois-Suomessa asuva yksinäinen. Ollaanpa me yksinäisiä :D Mulla on kyllä perhe, mutta kaipaan ystäviäkin...

Vierailija kirjoitti:

Jep minä. Yritän järjestää aina kaikenlaista, mutta kaikki ovat joka helvetin kerta kiireisiä. Vaikka yritän sopia useamman kuukauden päähän niin aina tulee jotain yllättävää. En vaan tajua. Mulla on kuitenkin iso kämppä itäisessä kantakaupungissa eli kulkuyhteydet ovat hyvät ja puitteet ovat kohdallaan, mutta ei. Helvetin kiva olla täällä yksin jatkuvasti

Samaistuin. Minä olen vasta 22 ja kaikki lapsuudenystäväni asuvat tiettyinä aikoina n. 100 km päässä opiskelujen takia toisistamme ja joskus taas ovat pitempiä aikoja samalla paikkakunnalla, ja vaikka yhdessä vietetyt hetket ovat aina hauskoja, niin silti saa oikein anomalla anoa että nähtäisiin edes kerran vuodessa. Ja sitten kun jotain sovitaan niin viikkoa ennen yksi peruuttaa ja päivää ennen toinen peruuttaa jne. kun on niin helvetin vaikeaa pitää se yksi päivä varattuna ystäville. Jos he jatkavat näin, niin oikeasti kolmikymppisinä huomaavat että heillä ei enää ole ystäviä, vain mies, lapset ja appivanhemmat (näin kärjistetysti). Ja sitten on näitä jotka eivät osaa pitää mitenkään yhteyttä vaan pakottavat toisen tekemään sen työn, minulla on edellisestä koulutuksesta kaksi kaveria joista toisen kanssa on tasaväkinen vuorovaikutus, toinen taas haluaa kyllä aina nähdä kun tapaamme ja puhelimessa voivottelee että juuri piti itsekin soittaa minulle, mutta koskaan ei voi itse tehdä aloitetta. Viime toukokuussa päätin että enää en ole se joka aina järjestää kaiken, vaan odotan niin kauan että tämä kaveri itse ottaa yhteyttä puhelimella, facessa, kasvokkain, tutun kautta, tekstarilla tai vaikka savumerkeillä. Hän on reppana ja ujo, eikä hänellä ole juuri kavereita, mutta luulisi että sitä suuremmalla syyllä haluaisi pitää niistä vähistä kiinni. No, vielä ei ole tullut puhelua tai viestiä. Vähän pahaa tekee ja on huono omatunto tietyllä tapaa, mutta pitää sitä jokin itsekunnioitus ihmisellä olla.

Snif!