Meidän lapsemme löysi viimeinkin kaverin

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Tuo on kyllä vaikea tilanne mutta toivottavasti kaikki menee hyvin kun lapsesi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Meidän lapsemme on jo pikku koululainen ja ollaan asuttu tässä koko lapsen eliniän. Muuta erilaista lapsessamme ei ole kuin tuo että olemme huomattavasti köyhempiä kuin muut ja vanhemmat ovat sen hyvin tiedostaneet joten lapsi on jäänyt ulkopuolelle. Nyt kävi tuuri kun alueelle tuli vielä köyhempi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Joo eihän se kaipaisi leikkikaveria, mutta sosiaaliset taidot ontuvat entistä enemmän. Muut lapset kun haluavat sitä seuraa ja hakeutuvat sen pariin ja harjoittuvat siinä ohessa entistä paremmiksi sosiaalisissa taidoissa. Tämähän syrjäytyisi innolla jo nyt katsomaan junavideoita aamusta iltaan. Pakko se on tunkea muiden sekaan, ettei ole ihan täysi uuvatti sitten myöhemmällä iällä :/ 

Sitten erillinen lainaus: jotenkin karmivaa kuulla, että toisten taloudellinen tilanne vaikuttaa lapsen ystävystymiseen. Luulisi, että köyhän perheen lasta nyt ainakin haluaisi ottaa välillä koulun jälkeen kylään. Juuri nämä ilmiöt sitä köyhyyttä ja syrjäytymiskierrettä jatkavat, kun lapsia sorsitaan vanhempien pankkitilin vuoksi. Olen pahoillani ap, että moinen sorsinta on osunut teihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Meidän lapsemme on jo pikku koululainen ja ollaan asuttu tässä koko lapsen eliniän. Muuta erilaista lapsessamme ei ole kuin tuo että olemme huomattavasti köyhempiä kuin muut ja vanhemmat ovat sen hyvin tiedostaneet joten lapsi on jäänyt ulkopuolelle. Nyt kävi tuuri kun alueelle tuli vielä köyhempi lapsi.

Äh, onko tämä oikeasti edes mahdollista?

Missä vaiheessa lapset ovat ruvenneet kaveraamaan perheiden varallisuuden perusteella? Meidän perhe on varsin vauras, mutta kun mietin pojan ystäviä niin joku perhe on selvästi rikas kun taas osa on hyvinkin paljon vähemmän varakkaita kuin me, jostain voisi ehkä sanoa kodin perusteella että taitavat olla köyhiä. Mutta mitä merkitystä sillä lapsille on? Ei meillä ainakaan ketään esim lahjan takia synttäreille kutsuta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Meidän lapsemme on jo pikku koululainen ja ollaan asuttu tässä koko lapsen eliniän. Muuta erilaista lapsessamme ei ole kuin tuo että olemme huomattavasti köyhempiä kuin muut ja vanhemmat ovat sen hyvin tiedostaneet joten lapsi on jäänyt ulkopuolelle. Nyt kävi tuuri kun alueelle tuli vielä köyhempi lapsi.

Äh, onko tämä oikeasti edes mahdollista?

Missä vaiheessa lapset ovat ruvenneet kaveraamaan perheiden varallisuuden perusteella? Meidän perhe on varsin vauras, mutta kun mietin pojan ystäviä niin joku perhe on selvästi rikas kun taas osa on hyvinkin paljon vähemmän varakkaita kuin me, jostain voisi ehkä sanoa kodin perusteella että taitavat olla köyhiä. Mutta mitä merkitystä sillä lapsille on? Ei meillä ainakaan ketään esim lahjan takia synttäreille kutsuta...

Niin ja kuka niille lapsille kertoo kuka on köyhä ja miten se ilmenee? En ole huomannut ainakaan meidän lasten kaveriporukoissa jakoa rikkaisiin ja köyhiin. Jos meidänkin perhettä katsoo, niin autoista voisi päätellä, että minä olen köyhä (16 vuotta vanha auto), miehen auto on keskiluokkainen muutaman vuoden vanha volkkari. Talo on niin tavis omakotitalo kuin vain voi olla. Ei mikään kivilinna todellakaan. Mutta meidän talo onkin melkein velaton. Ulkoisista puitteista voisi päätellä, että me olemme jotain köyhän tai keskiluokan välillä. Kuka sen jaottelun tekee ellei vanhemmat, jotka alkavat "karttamaan"  tiettyjen perheiden lapsia? Lapset eivät sitä tee saati sitä ajattele, koska eivät lasten leikit rahaa tarvitse.

Ompas erikoista. Me olemme köyhä perhe. Tytön isä vielä ulkomaalainen, joten ollaan varmasti jotain "alinta kastia"

Kavereita tytöllä on ollut aina. On rikkaista perheistä, vanhemmat koulutettuja. Aina on kutsuttu synttäreille upeisiin koteihin tai johonkin huvipaikkoihin. Meille on myös tultu varallisuudesta riippumatta. Kukaan ei ole nyrpistellyt nenäänsä.

Kyllä syy löytyy ny muualta jos kavereita ei ole!

Vierailija kirjoitti:

Tosin ovat eri sukupuolta mutta ei se haittaa. Ollaan köyhiä niin monet lapset karsastaa lastamme sen takia kun hyvältä alueelta olemme. Onneksi tänne muutti vielä köyhempi perhe vuokralle. Toivoa on teilläkin joilla on kaveriton lapsi. Onko muilla yksinäisiä lapsia?

Mistä lapset tietää, kuka on köyhä? Eikö varakkaat usein suosi esim. Kirpparivaatteita. Uusnousukkailla voi tietystiolla näyttämisentarve. Kuka edes tietää, onko kirpoisvaate. Tai jos vanhempi on kotona, onko työtön ja

Jos onkin työtön, köyhä ei välttämättä ole. Voi olla hyvinkin varas. Perheen autokaan ei kuvasta muuta kuin arvoja. Muistakaa nyt tämä: hyvin rikkaat harvoin muistaa tuoda esiin rikkauttaan, ainakaan jos se on tottuu tilasukuåolvienajan ajan. Ennemmin arvostetaan vaatimattomuutta ja säästäväisyyttä.

Miksi lapset hylkisivät köyhäksi luulemaansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Meidän As-poika kyllä selkeästi haluaisi mennä leikkeihin mukaan, mutta ei oikein osaa/uskalla. Koulu sujuu hyvin ja on harrastuksiakin, mutta jos ei ole ohjattua toimintaa, jää helposti ulkopuoliseksi. Tulin todella iloiseksi, kun kuulin opelta, että poika on nyt leikkinyt usein yhden luokkakaverinsa kanssa.

Ap:n köyhyyskompleksi on aina ollut ihan omaa luokkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Meidän As-poika kyllä selkeästi haluaisi mennä leikkeihin mukaan, mutta ei oikein osaa/uskalla. Koulu sujuu hyvin ja on harrastuksiakin, mutta jos ei ole ohjattua toimintaa, jää helposti ulkopuoliseksi. Tulin todella iloiseksi, kun kuulin opelta, että poika on nyt leikkinyt usein yhden luokkakaverinsa kanssa.

Joo välillä minunkin lapsi katsoo sivusta, muttei osaa mennä mukaan ja alkaa selvästi stressaaantumaan tilanteen paineista. Tämä sitten usein johtaa näin pienen kanssa hermoromahdukseen, kun haluaa ja ei osaa ja itsellä on ihan kädetön olo. Kävimme neuropolilla ja siellä kaikki muut olivat samalla tasolla, joten selkeästi erottaa jo "omat" ja neurotyypilliset lapset. Muiden spektrumilla olevien kanssa osaa toimia, mikä vähän tuo lohtua. Pelkään tarhan aloitusta aivan kamalasti, ellei satu niin onnellisesti, että ryhmässä olisi muitakin hitaasti lämpeäviä lapsia. Ennen pikkusiskoa tilanne oli aivan toivoton. Nyt poika on joutunut oppimaan sosiaalisia toimia ja katsoo nuoremmalta mallia, joten jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Kuukausi sitten poika tosin sai itkukohtauksen liukumäessä, koska pihaan ilmestyi uusi lapsi ja tämä oli shokeeraavaa. Vierailevan pojan mummo raahasi heti lapsen pois, kun omani nyyhkytti liukumäessä ilman näkyvää syytä. Oikeasti oli vain tunnistanut, että uusi ihminen ja rituaali poikkeaa (olemme aina tiettyyn aikaan pihassa ja useimmiten siellä ei ketään ole, maksimissaan yksi naapuri vauvansa kanssa). Mikäli muut ihmiset eivät pakene näissä tilanteissa, niin lapseni vain itkisi hetken (kunnes saan vakuutettua, että tilanne ei oikeasti ole muuttunut), seuraisi sivusta ja yrittäisi miettiä miten kommunikoida uusien ihmisten kanssa. Nämä tämmöiset kokemukset selkeästi nostavat sitä tarvetta eristäytyä. Oliko teillä leikki-iässä vastaavia ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Meidän As-poika kyllä selkeästi haluaisi mennä leikkeihin mukaan, mutta ei oikein osaa/uskalla. Koulu sujuu hyvin ja on harrastuksiakin, mutta jos ei ole ohjattua toimintaa, jää helposti ulkopuoliseksi. Tulin todella iloiseksi, kun kuulin opelta, että poika on nyt leikkinyt usein yhden luokkakaverinsa kanssa.

Joo välillä minunkin lapsi katsoo sivusta, muttei osaa mennä mukaan ja alkaa selvästi stressaaantumaan tilanteen paineista. Tämä sitten usein johtaa näin pienen kanssa hermoromahdukseen, kun haluaa ja ei osaa ja itsellä on ihan kädetön olo. Kävimme neuropolilla ja siellä kaikki muut olivat samalla tasolla, joten selkeästi erottaa jo "omat" ja neurotyypilliset lapset. Muiden spektrumilla olevien kanssa osaa toimia, mikä vähän tuo lohtua. Pelkään tarhan aloitusta aivan kamalasti, ellei satu niin onnellisesti, että ryhmässä olisi muitakin hitaasti lämpeäviä lapsia. Ennen pikkusiskoa tilanne oli aivan toivoton. Nyt poika on joutunut oppimaan sosiaalisia toimia ja katsoo nuoremmalta mallia, joten jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Kuukausi sitten poika tosin sai itkukohtauksen liukumäessä, koska pihaan ilmestyi uusi lapsi ja tämä oli shokeeraavaa. Vierailevan pojan mummo raahasi heti lapsen pois, kun omani nyyhkytti liukumäessä ilman näkyvää syytä. Oikeasti oli vain tunnistanut, että uusi ihminen ja rituaali poikkeaa (olemme aina tiettyyn aikaan pihassa ja useimmiten siellä ei ketään ole, maksimissaan yksi naapuri vauvansa kanssa). Mikäli muut ihmiset eivät pakene näissä tilanteissa, niin lapseni vain itkisi hetken (kunnes saan vakuutettua, että tilanne ei oikeasti ole muuttunut), seuraisi sivusta ja yrittäisi miettiä miten kommunikoida uusien ihmisten kanssa. Nämä tämmöiset kokemukset selkeästi nostavat sitä tarvetta eristäytyä. Oliko teillä leikki-iässä vastaavia ongelmia?

Anteeksi kommenttini, mutta kommenttisi jälkeen en enää voivottele, että kuopukseni saa sensomotoriikan ongelmiin toimintaterapiaa. Meidän haasteet tuntuvat kovin pieniltä teidän haasteisiin verrattuna.

Tsemppiä teille. <3

Vierailija kirjoitti:

Ap:n köyhyyskompleksi on aina ollut ihan omaa luokkaansa.

Niin, koska hän on vanha kunnon ammattivalittaja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n köyhyyskompleksi on aina ollut ihan omaa luokkaansa.

Niin, koska hän on vanha kunnon ammattivalittaja!

Niin on. Anu Saagim:) Vuodesohvan valtijatar.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Meidän As-poika kyllä selkeästi haluaisi mennä leikkeihin mukaan, mutta ei oikein osaa/uskalla. Koulu sujuu hyvin ja on harrastuksiakin, mutta jos ei ole ohjattua toimintaa, jää helposti ulkopuoliseksi. Tulin todella iloiseksi, kun kuulin opelta, että poika on nyt leikkinyt usein yhden luokkakaverinsa kanssa.

Joo välillä minunkin lapsi katsoo sivusta, muttei osaa mennä mukaan ja alkaa selvästi stressaaantumaan tilanteen paineista. Tämä sitten usein johtaa näin pienen kanssa hermoromahdukseen, kun haluaa ja ei osaa ja itsellä on ihan kädetön olo. Kävimme neuropolilla ja siellä kaikki muut olivat samalla tasolla, joten selkeästi erottaa jo "omat" ja neurotyypilliset lapset. Muiden spektrumilla olevien kanssa osaa toimia, mikä vähän tuo lohtua. Pelkään tarhan aloitusta aivan kamalasti, ellei satu niin onnellisesti, että ryhmässä olisi muitakin hitaasti lämpeäviä lapsia. Ennen pikkusiskoa tilanne oli aivan toivoton. Nyt poika on joutunut oppimaan sosiaalisia toimia ja katsoo nuoremmalta mallia, joten jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Kuukausi sitten poika tosin sai itkukohtauksen liukumäessä, koska pihaan ilmestyi uusi lapsi ja tämä oli shokeeraavaa. Vierailevan pojan mummo raahasi heti lapsen pois, kun omani nyyhkytti liukumäessä ilman näkyvää syytä. Oikeasti oli vain tunnistanut, että uusi ihminen ja rituaali poikkeaa (olemme aina tiettyyn aikaan pihassa ja useimmiten siellä ei ketään ole, maksimissaan yksi naapuri vauvansa kanssa). Mikäli muut ihmiset eivät pakene näissä tilanteissa, niin lapseni vain itkisi hetken (kunnes saan vakuutettua, että tilanne ei oikeasti ole muuttunut), seuraisi sivusta ja yrittäisi miettiä miten kommunikoida uusien ihmisten kanssa. Nämä tämmöiset kokemukset selkeästi nostavat sitä tarvetta eristäytyä. Oliko teillä leikki-iässä vastaavia ongelmia?

Meidän tilanne oli sikäli erilainen, että asumme maalla ja sisaruksia ei ole. Emme edes tajunneet hakeutua tutkimuksiin, vaikka toki olimme huomanneet, että poika oli jotenkin outo. Päiväkodissa asiaan kiinnitettiin huomiota ja pääsimme sairaalaan tutkimusjaksolle. Puhe- ja toimintaterapiaa oli muutamia vuosia ja koulu aloitettiin pienryhmässä. Parempaan päin ollaan koko ajan menossa, pienin askelin. T: 11

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin keskiluokkainen, mutta lapseni on kaveriton. 3 v ja aloittamassa tarhaa, josta toivon löytävän itselleen seuraa. Lapseni ei puhu tai kommunikoi juuri ollenkaan ja leikkipuistossakin hakeutuu vain aikuisten seuraan. Olen aikalailla hyväksynyt, että jossain vaiheessa painutaan sitten jonnekin autisti-ryhmään ja etsitään toisia samanlaisia tovereita ja etsin sille sitten itse mielekkäät ystävät, jos tarhassakin tökkää. Tavallaan pelkään, että miten tämä kaverittomuus vaikuttaa lapsen itseluottamukseen. Lapsi ei toistaiseksi ole itse ollut kovin kiinnostunut ulkopuolisista. Siskon kanssa leikkii jonkin verran päivittäin, muttei pihalla halua tutustua kehenkään uuteen. Kaipasiko teidän lapsi muuta seuraa vai jäikö vahingossa ulkopuolelle ja minkä ikäisestä on kyse? Yritän tässä ruotia omaa kriisiäni uudesta näkökulmasta. Muistan itse olleeni kohtalaisen yksinäinen lapsena ja pelkään, että minun ulkonäköni esimerkiksi vaikuttaa muiden vanhempien tahtoon järkätä leikkitreffejä, koska lapseni kehitysviivästymä ei näy ulkoisesti.

Autistilapsen vanhempia lohduttaa ehkä jossain vaiheessa se tieto, että lapsi ei yleensä itse kaipaa leikkikaveria. Aluksi tätä on tietysti vaikea hyväksyä ja jokainen toivoo, että saisi kavereita, mutta etenkin jos on asperger-piirteitä, niin lapsi ei välttämättä edes kaipaa kavereita.

Meidän As-poika kyllä selkeästi haluaisi mennä leikkeihin mukaan, mutta ei oikein osaa/uskalla. Koulu sujuu hyvin ja on harrastuksiakin, mutta jos ei ole ohjattua toimintaa, jää helposti ulkopuoliseksi. Tulin todella iloiseksi, kun kuulin opelta, että poika on nyt leikkinyt usein yhden luokkakaverinsa kanssa.

Joo välillä minunkin lapsi katsoo sivusta, muttei osaa mennä mukaan ja alkaa selvästi stressaaantumaan tilanteen paineista. Tämä sitten usein johtaa näin pienen kanssa hermoromahdukseen, kun haluaa ja ei osaa ja itsellä on ihan kädetön olo. Kävimme neuropolilla ja siellä kaikki muut olivat samalla tasolla, joten selkeästi erottaa jo "omat" ja neurotyypilliset lapset. Muiden spektrumilla olevien kanssa osaa toimia, mikä vähän tuo lohtua. Pelkään tarhan aloitusta aivan kamalasti, ellei satu niin onnellisesti, että ryhmässä olisi muitakin hitaasti lämpeäviä lapsia. Ennen pikkusiskoa tilanne oli aivan toivoton. Nyt poika on joutunut oppimaan sosiaalisia toimia ja katsoo nuoremmalta mallia, joten jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Kuukausi sitten poika tosin sai itkukohtauksen liukumäessä, koska pihaan ilmestyi uusi lapsi ja tämä oli shokeeraavaa. Vierailevan pojan mummo raahasi heti lapsen pois, kun omani nyyhkytti liukumäessä ilman näkyvää syytä. Oikeasti oli vain tunnistanut, että uusi ihminen ja rituaali poikkeaa (olemme aina tiettyyn aikaan pihassa ja useimmiten siellä ei ketään ole, maksimissaan yksi naapuri vauvansa kanssa). Mikäli muut ihmiset eivät pakene näissä tilanteissa, niin lapseni vain itkisi hetken (kunnes saan vakuutettua, että tilanne ei oikeasti ole muuttunut), seuraisi sivusta ja yrittäisi miettiä miten kommunikoida uusien ihmisten kanssa. Nämä tämmöiset kokemukset selkeästi nostavat sitä tarvetta eristäytyä. Oliko teillä leikki-iässä vastaavia ongelmia?

Meidän tilanne oli sikäli erilainen, että asumme maalla ja sisaruksia ei ole. Emme edes tajunneet hakeutua tutkimuksiin, vaikka toki olimme huomanneet, että poika oli jotenkin outo. Päiväkodissa asiaan kiinnitettiin huomiota ja pääsimme sairaalaan tutkimusjaksolle. Puhe- ja toimintaterapiaa oli muutamia vuosia ja koulu aloitettiin pienryhmässä. Parempaan päin ollaan koko ajan menossa, pienin askelin. T: 11

Itse aloin heti 2kk iässä huomata, että tämä vauva ei nyt toimi perinteisesti ja tenttasin kaikki sukulaiset läpi, että miten nämä muut suvun miehet ovat oikeen edistyneet. Kuulin vain, että moni ei vaivaudu puhumaan ennen 3-4 v ikää ja mikä kiire valmiissa maailmassa. Siitä asti neuvolaan raportoin, että todennäköisyydet ovat todella korkealla autismiin ja raahasin jopa sukulaisia käynneille mukaan, jotta saisin vahvistuksia puheilleni. Koko ajan vaan väitettiin, että " pojat tulee perässä vähän hitaammin". Nyt sitten toistaiseksi diagnoosi F83 ja ens vuonna uusi reissu, kunhan otetaan vuosi puheterapiaa ja aloitetaan tarha kuntouttavana toimintana. Jouduin tosiaan vauvan opettamaan katsekontaktiin koputtamalla omaa otsaa sormella ja kehumalla vuolaasti aina vahingossa osuneista katsekontakteista. Välillä ihan mielipuolinen olo kun kahlaa erinäisiä tutkimuksia ja vertaistukipalstoja yötä myöten etsien jotain arkea helpottavia jippoja. Uusin käänne on, että lapsi on alkanut puremaan itseään stressin noustessa... Kai tässä vielä toivoa on. Hirveää vaan kun 3 v turvautuu itsetuhoon sosiaalisen stressin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n köyhyyskompleksi on aina ollut ihan omaa luokkaansa.

Joo. Varsinkin tuo peräti kahdessa ap:n kommentissa ollut maininta "alueelle vuokralle muuttaneesta vielä köyhemmästä" perheestä on ihan posketon :DD  Noita heittoja lukiessa tuli väkisin mieleen semmoinen juttu, että enemmän kuin ap iloitsi lapsensa uudesta ystävästä häntä riemastutti se, että alueelle tuli "vielä köyhempi perhe". (Mutta oikeasti tämä on provo, joten ei tästä kovin hyviä nauruja irronnut... joten annan 2/5)