Lue keskustelun säännöt.
Useammin kuin kerran kihloissa / naimisissa olleet, tunnetteko häpeää?
08.09.2016 |
Minä nimittäin tunnen. Tai siis, olen ollut kihloissa kaksi kertaa ja naimisissa kerran (siis kahteen eri mieheen sitoutunut), ja se tuntuu liian paljolta nyt, kun avioero on astunut voimaan. Ensimmäisen kerran menin kihloihin turhan nuorena, ja ero tuli, kun kasvoimme ihan eri suuntiin. Seuraavaksi kihlauduin 25-vuotiaana, naimisiin menimme 27-vuotiaina, ja nyt olemme eronneet. Ero ei tullut minun aloitteestani, vaan mies petti ja jätti. Onneksi ei sentään lapsia ole hänen kanssaan.
Alan nyt toipua erosta, ja saanut lisää uskoa tulevaisuuteen. Uskon, että voin vielä löytää jonkun, joka on rakkauteni arvoinen.
Mutta tuon toivon mukana on myös tullut voimakas häpeä. Miten kehtaisin enää kihlautua tai mennä naimisiin, kun taustalla on jo kaksi epäonnistumista? Tämä surettaa minua paljon, sillä haluaisin vielä uskoa, että elämä on edessäpäin ja voin vielä löytää kestävän rakkauden.
Tunnetteko te muut häpeää, jos takana on ero / eroja? En osaa arvioida objektiivisesti, olenko vain yliherkkä, vai onko häpeään oikeasti syytä.
Kommentit (21)
Ei ole oikeaa syytä häpeääsi. Ensinnäkin, annettakoon kaikille (ml. minulle) anteeksi höpsöt teinikihlat, ne ovat niitä nuorten virheitä. Toisekseen, sinä et halunnut avioeroa. Miksi kukaan syyttäisi sinua siitä? Ole rauhassa ja etsi rakkautta elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä. Molemmat kihlaukseni ovat johtaneet avioliittoon. Teinikihloja ehkä häpeäisinkin, olen aika vanhanaikainen näissä jutuissa. Lähdin aikanaan ensimmäisestä liitostani hyvästä syystä (olen yksi mustasukkaisuusketjuun kirjoittaneista), ja kun löysin nykyisen puolisoni, oli ihan selvää, että haluamme avioitua.
En mennyt kenenkään kanssa kihloihin enkä naimisiin. Ei siis hävetä. Olen 50 v ja nyt voisin mennä naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
En häpeä. Molemmat kihlaukseni ovat johtaneet avioliittoon. Teinikihloja ehkä häpeäisinkin, olen aika vanhanaikainen näissä jutuissa. Lähdin aikanaan ensimmäisestä liitostani hyvästä syystä (olen yksi mustasukkaisuusketjuun kirjoittaneista), ja kun löysin nykyisen puolisoni, oli ihan selvää, että haluamme avioitua.
Voi mikä ajatuslörinä. Tarkemmin ajatellen: en voi kuvitella, että olisin koskaan mennyt teinikihloihin, joten tuskin siinäkään olisi mitään hävettävää.
Itse olen (ensimmäisessä) avioliitossani enkä kyllä näe tilanteessasi mitään hävettävää. Sinulla on ollut kaksi pitkää, vakavaa parisuhdetta ja kihlat, toisessa avioliitto, ovat olleet merkkejä halusta sitoutua. Mielestäni ei ole mitään syytä hävetä niin kauan kun taustalla ei ole esim. neljiä teinikihloja ennen kuin ikää on 19 tjsp.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun menin naimisiin toistamiseen ja ikää oli 26, niin kyllä hävetti. Toisella kierroksella ennen kuin suurin osa on ehtinyt ensimmäisellekään. Mutta turhaan. Aivan turhaan! Jokainen elää oman elämänsä, eikä sen ratkaisuista tarvitse ruveta häpeää kantamaan, varsinkaan kun ei (kukaan) edes ole yksin elämäntilanteitaan aiheuttanut. Huoli & häpeä pois! T. nimim. Viisas vanhus.
Kiitos, ette tiedäkään miten paljon apua viesteistänne on... <3
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne häpeää. Mokaamalla oppii, jos ei muuta niin ainakin tuntemaan itsensä paremmin. Suhteet voivat kariutua monesta syystä. Toisinaan omat tai kumppanin arvot muuttuvat ajan mittaan niin ettei parisuhde enää vaan toimi. Toisinaan kumppanista paljastuu puolia joiden kanssa ei pysty elämään. Ei ole väärin lopettaa toimimatonta suhdetta. Väärin on pysyä sellaisessa.
Tunnen häpeää. Kihlauduin aikanaan lapseni isän kanssa, ja noin puoli vuotta ennen häitä mies alkoi fyysisesti väkivaltaiseksi. Siitä oli ollut merkkejä jo aiemmin, mutta juuri häpeän takia kuvittelin että asia voisi muuttua.. Häät peruuntui.
Nyt 7v myöhemmin olen kihloissa ja suunnittelemassa häitä toivottavasti oikean miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeää osaa tuntea tai jos tunnen niin ankara vitutus peittää muut tunteet
Mitäs sen on väliä. Sillä hetkellä päätös on ollut oikea ja asioita voi tapahtua itsestä riippumattomista syistä ( kuolema, väkivalta, alkoholismi, toinen päättääkin haluta uuden elämän jne). Itse en ole koskaan ollut kihloissa enkä naimisissa enkä mene. Kolme lasta on, samalle miehelle kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse ollut ikinä kihloissa tai naimisissa (vaikka yhdellä suhteella oli pituutta niin monta vuotta, että molemmat olisi voinut kevyesti tehdä), mutta en myöskään ymmärrä, miksi kariutunutta liittoa/kihlausta pitäisi hävetä, ellei sitä ole tehnyt mallilla "ensitreffit alttarilla".
Ajattelen sitä vähän samalla tavoin kuin ensimmäistä vakituista työpaikkaa: siihen on panostanut paljon, sitoutunut, ja mahdollisesti järjestänyt esim. asumisjärjestelyt sen mukaan, ja sitä ajattelee, että tämä on se loppuelämän juttu. Sitten tulee monia eri asioita, joiden vuoksi tajuaa, ettei tämä olekaan se, mitä haluaa tehdä koko loppuelämän. Sitten asiaa aikansa käsiteltyä entisestä viisastuneena eroaa tästä työstä, ja alkaa etsiä seuraavaa. OK, se ensimmäinen ei ollut se täydellinen kuten aluksi kuvitteli, mutta siitä oppi paljon, ja sen pohjalta voi valita viisaasti sen, mikä oikeasti kestää loppuelämän.
Minä olin kihloissa kolme ja myöhemmin saman miehen kanssa naimissa seitsemän vuotta, kolme vuotta eron jälkeen minua kosittiin eli olen toista kertaa kihloissa ja naimisiin menossa nyt. En häpeä, olin ensimmäistä kertaa kihlautuessani vasta 23 enkä vain ihan täysin tiennyt, mitä parisuhteelta tarvitsen enkä oikein tuntenut itseänikään. Yritin parhaani joten ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että uskalsin erota kun lopulta osoittautui, ettei siitä suhteesta tule mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole itse ollut ikinä kihloissa tai naimisissa (vaikka yhdellä suhteella oli pituutta niin monta vuotta, että molemmat olisi voinut kevyesti tehdä), mutta en myöskään ymmärrä, miksi kariutunutta liittoa/kihlausta pitäisi hävetä, ellei sitä ole tehnyt mallilla "ensitreffit alttarilla".
Ajattelen sitä vähän samalla tavoin kuin ensimmäistä vakituista työpaikkaa: siihen on panostanut paljon, sitoutunut, ja mahdollisesti järjestänyt esim. asumisjärjestelyt sen mukaan, ja sitä ajattelee, että tämä on se loppuelämän juttu. Sitten tulee monia eri asioita, joiden vuoksi tajuaa, ettei tämä olekaan se, mitä haluaa tehdä koko loppuelämän. Sitten asiaa aikansa käsiteltyä entisestä viisastuneena eroaa tästä työstä, ja alkaa etsiä seuraavaa. OK, se ensimmäinen ei ollut se täydellinen kuten aluksi kuvitteli, mutta siitä oppi paljon, ja sen pohjalta voi valita viisaasti sen, mikä oikeasti kestää loppuelämän.
Olipa todella hyvin sanottu!
Hävetti silloin kun olin 23 ja juuri eronnut ensimmäisestä avioliitostani. Menin uudestaan naimisiin 29-vuotiaana ja olen nyt ollut jo 16-vuotta naimisissa. Välillä saatan jopa unohtaa tuon nuoruuden avioliiton ja hiljattain järkytin teiniäni kertomalla, että olen ollut myös kihloissa afrikkalaisen kanssa . Teinillä meni siinä muutama hetki epäuskon vallassa ja asiaa sulatellessa. En muista onko tuosta miehen kanssa koskaan ollut puhetta.
Appivanhemmille en todellakaan mainostanut, että olen muuten eronnut. En salailemalla salaillut, mutta ei se tuntunut sellaiselta asialta, joka kerrotaan ensimmäiseksi vieraille ihmisille. On tuo asia vuosien varrella tullut jossain kohtaa ilmi eikä siitä sen kummempaa älämölöä noussut. Mutta ei se mikään ylpeilynkään aihe ole, että on nuorena noin törttöillyt. Itselleni olen kuitenkin onnistunut antamaan niin hyvin anteeksi, että suurimman osan ajasta en edes muista koko juttua.
Ei ole häpeä, jos tähän on hyvä syy. Eräs kaverini jahtaa rakastumisen tunnetta (kesto 1-3v.) ja eroaa tasaisin väliajoin... Noh, ei ole mun elämä.
No enpä oikeastaan. Olen ollut nyt jo niin kauan tässä toisessa avioliitossani, että en aina muista itsekään, että joskus oli jotain muutakin. Olen kasvanut ihmisenä ja oppinut paljon itsestäni ja elämästä ja parisuhteesta sen ensimmäisen avioliiton jälkeen. Se oli tietty vaihe elämässä ja nyt olen jo kauan elänyt tätä nykyistä. Olen sujut itseni ja menneisyyteni kanssa.
Kun lapset olivat nuorempia, joskus toki ärsytti ja alkuun hävettikin, kun ihmiset puhuivat aivan kuin olisin pilannut lasteni elämän eroamalla ja usein ihmeteltiin miten lapsista on tullut silti niin fiksuja ja pärjääviä(!). Huoh. Nykyään ei enää ärsytä. Luultavasti lapset tulivat paremmin kasvatetuiksi kun heistä olemme huolehtineet pääasiassa minä ja nykyinen aviomieheni... ex ei juuri vaivannut itseään moisella asialla kuin lapsen kasvatus.
Tulin vain tällaisena pissipäänä leveilemään miten keveä olo minulla on kun en ole koskaan eronnut kenestäkään (koska en ole koskaan seurustellutkaan). :) Olen yli 30-vuotias nainen. Hihii...
En tunne. Miksi pitäisi tuntea, enhän ole syypää meidän eroon. Olin hyvä vaimo, hyvä äiti ja hyvä rakastaja mutta vastakaikua ei juuri tullut. Olimme nuoria kun menimme yhteen ja parisuhteemme muodostui enemmän kilpailuksi kuin yhdessä samaan hyvään tähtäämiseksi. En vain jaksanut sitä ettei minua arvostettu eikä rakastettu. Että olin vain joku välttämätön paha miehen, lasten ja kissan jälkeen. Ei silti, hyvä mies ja isä tuo muuten oli - toi palkan kotiin eikä ryypännyt tai rähjännyt koskaan.
14 vuotta oltiin yhdessä ja onneksi erottiin. Nyt kaikki (myös lapset) ovat tyytyväisiä nykyiseen elämään ihan toisenlaisessa parisuhteessa ja perheessä jossa riittää rakkautta ja toisen huomioimista ihan joka päivä ja pikkuasioissakin. Saivat upean mallin omaan elämäänsä siitä mitä hyvä parisuhde oikeasti on. Tässä on menty jo 20v.
En häpeä. Elettyä elämää ja kaikki ei ole mennyt niin kuin on ajatellut joskus. ELämä on yllätyksiä täynnä. Sen verran tiedän nyt, että tämä on viimeinen avioliittoni ja sen on sinne kuolemaan asti.
Olen nyt neljättä kertaa aviossa ja näin ollen myös neljäs kihlautumiseni.
t. 47v