Uskoisitko, että selviäisit lapsesi kuolemasta?

Oon joutunut selviämään😭vaikeaa on ollut, mutta muun perheen ( lapsien ) takia ei ole luovuttaminen ollut vaihtoehtona. Ihminen pystyy mielettömiltä tuntuviin tekoihin kun on pakko.

En tiedä, ei sitä osaa varmasti sanoa ennenkuin osuu kohdalle. Jos selviäisin, siinä menisi varmaan kauan. Mutta monia muita omaisia menettäneenä sen kyllä oppinut että elämä jatkuu. Lapsihan kuitenkin eri asia.

Lemmikkieläimistä en noin kyllä sekoaisi, vaikka ne mitä olleet ovat ollet rakkaita. Mutta ne on kuitenkin eläimiä, ja en oikeen ymmärrä että niiden takia elämä menee raiteiltaan, sori vaan...

Kyllä  minä selviäisin. En tietenkään hetkessä, enkä olisi ennallani, mutta kyllä minä siitä selviäisin jollain tapaa. Läheiseni on joutunut sen asian kokemaan ja hän sanoi, että se oli loukkaavaa, kun moni sanoi, että voi että miten selvisit, en minä kyllä millään selviäisi. Ikää  kuin hän olisi ollut jotenkin huono ihminen, kun selvisi, kun oli pakko selvitä, muun perheen ja oman elämän vuoksi.

Eihän sitä voi tietää. Kuvittelisin selviäväni, koska vaihtoehtoja ei ole (vaihtoehdot ovat äärimmäisen huonoja). Toki kukaan ei voi valita, sairastuuko psyykkisesti vai ei. Mutta jos sairaus ei ole laskuissa, uskoisin selviäväni. On ollut pakko selvitä muistakin vaikeista menetyksistä. Tokihan se jättäisi omat jälkensä joka tapauksessa eikä elämä olisi sama kuin ennen tapahtumaa. 

Selvisin jo. Tosin minä menetin lapseni keskenmenossa. Jotku tätä ei laske lapsen kuolemaksi mutta minulle se oli yhtä paha kolaus.

Pakkohan se on selvitä. En ymmärrä, että eläimen kuoleman takia ihminen sekoaa

En selviäisi. Olen jo nyt ihan reunalla että lähden täältä ja lapset on vielä hengissä.

Olen kokenut keskenmenon, haudannut isän, parhaan ystävän, tukun muita ystäviä ja sukulaisia ja lemmikkikoiran. Enköhän selviäisi lapsenkin kuolemasta, vaikka se varmasti olisi pahin rasti tähän saakka. Jotenkin sitä on vuosien mittaan ruvennut ajattelemaan, että tulee mitä tulee, sen mukaan mennään. 

Tutulle lapsen kuolema taisi olla lähinnä helpotus, kyseessä oli 21v. narkomaani joka piinasi äitiään vuosia, varasti, uhkaili ja kiristi rahaa. Poika kun kuoli niin äiti puhkesi elämään ja näyttää nauttivan joka päivästä.

Tietysti, jokainen meistä selviäisi. Vai mitä tarkoitat selviämisellä? Että jäisin henkiin? Enpä tunne enkä tiedä ketään, joka olisi tappanut itsensä sen takia, että lapsi kuoli. Vai että tulisin hulluksi ja joutuisin laitokseen loppuiäkseni? En myöskään tiedä yhtään tällaista tapausta. Surullinen olisin varmasti jollain tasolla aina, mutta selviäisin kyllä. Niinkuin sinäkin.

Selviäisin. Ymmärrän sen että kaikki me täältä lähdemme jossain vaiheessa. Suru olisi tietysti musertava varmasti pitkään eikä ikävä koskaan pois menisi.

Osa minusta kuolisi loppuelämän ajaksi.

Pakkohan se olisi. Vaikka suru ja ikävä olisikin seuralaisia lopun ikää...

Selviäisin. Olen selvinnyt myös useamman koiran, veljeni (teki itsemurhan parikymppisenä) sekä äitini menetyksestä. Joskus tuntuu ettei menetykset enää edes oikein tunnu missään kun niitä on ollut niin paljon. On sellainen pessimistinen oletusasenne, että kaikenhan täällä menettää, lopulta oman henkensäkin, joten ihan turha yllättyä kun taas joku läheltä kuolee. Sitä vaan toteaa että vittu tätä paskaa taas.

En uskoisi selviäväni.

Minulla on yksi lapsi, jonka yksinhuoltaja olen ollut käytännössä aina. Meillä on todella läheinen suhde. Lapseni on 9 vuotias.

No eihän siinä ole kuin kaksi vaihtoehtoa, selvitä tai kuolla. Tähän mennessä lapsen menetys on ollut hirvittävintä mitä mulle on tapahtunut ja kauan se kesti että sai jälleen otteen elämästä.

En varmaan selviäisi. Vain yksi lapsi, joka on tietysti maailman rakkain. Ei olisi muita lapsia, joiden takia olisi pakko jatkaa elämää.

Miksi aloitus on saanut näin paljon alapeukkuja? Siksi että rinnastetaan lemmikki lapseen? Erityisesti lapsettomille se lemmikki on usein tärkein, läheisin ja rakkain. Tuon tason sekoamisesta en ole kuullut, mutta sympatiani silti ap:lle!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  minä selviäisin. En tietenkään hetkessä, enkä olisi ennallani, mutta kyllä minä siitä selviäisin jollain tapaa. Läheiseni on joutunut sen asian kokemaan ja hän sanoi, että se oli loukkaavaa, kun moni sanoi, että voi että miten selvisit, en minä kyllä millään selviäisi. Ikää  kuin hän olisi ollut jotenkin huono ihminen, kun selvisi, kun oli pakko selvitä, muun perheen ja oman elämän vuoksi.

Toivottavasti läheisesi tietää että tuota ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi. Kyse on ihmisten ajattelemattomuudesta eivätkä varmasti ole tarkoittaneet läheistäsi loukata. Se on jotenkin luonnollinen reaktio kauheasta asiasta vaikka nuo ihmiset eivät tiedä, että tosipaikan tulleen olisi pakko vain jatkaa rämpimistä eteenpäin.

Selvisin. Esikoinen olisi nyt 21v, jos olisi syntynyt elävänä (kuoli kohtuun 2pv ennen laskettua aikaa). Sen jälkeen syntynyt kolme elävää lasta.

Ihmiskunnan historiassa lapsikuolleisuus on ollut suurimman osan ihmisen olemassaolon ajasta jotain 50%. Joten voisin kuvitella etta meidat on ohjelmoitu selviamaan siita. Kasitykseni mukaan suurimman osan aivot ovat jossain maarin "itsekorjaavia" eli pahimmistakin shokeista toipuminen alkaa melkeinpa itsestaan yllattavankin nopeasti. Sitten tietysti on se osa, joka masentuu mutta siihenkin on nykyaan hoitoa.

Kun lukee esim tsunamista selvinneiden perheensa menettaneiden tai muiden vastaavia kokeneiden kertomuksia, niin he tuntuvat melkein "kylmilta" siina mielessa, etta kertovat hyvin nopeasti palanneensa arkeen ja alkaneensa katsoa eteenpain. mutta itse asiassa tama on varmasti se tapa milla suurin osa reagoi kun oikeasti siihen tilanteeseen joutuu, juurikin siksi etta se on meihin "hard-wired" eloonjaamiskeino, ihmiskunnan historia kun on yksittaisten ihmisten kohdallakin ollut ennen laaketieteen jne kehittymista ja rauhanaikaa koko lailla yhta tragediaa nykypaivan nakokulmasta.