Lapsen asumisjärjestelyt ja lähivanhemman terrori. Viisaat neuvot tarpeen.

Siedä epämukavuutta siihen asti, kunnes saatte lastenvalvojalta mustaa valkoisella. Tuo siellä rauhallisesti ja selkeästi oma näkemyksesi ilmi. Mielipiteellesi on ihan oikeaa perustettakin lapsen kehityksen kannalta.

Niin ja älä lähde mukaan siihen toisen vahemman terroriin. Älä alennu samalle tasolle. t: 2.

Minusta koko vuoroviikkosysteemi pitäisi haudata nopeasti ja velvottaa vanhemmat vuorottelemaan lapsen kotona. Miksi lapsen pitää olla heittopussina siksi, että vanhempia ei huksittanut olla yhdessä enää? Helvetin itsekkäitä olette, eronneet.

Aikuinen ihminen ei ymmärrä lapsen parasta. Erotilanteessa ei mennä juuru koskaan lapsen ehdoilla. Katkeroituneet vanhemmat pitää lasta pelinappulana.

Olisiko sinulla mahdollisuus olla lähivanhempi? Ja exäsi tapaisi lasta viikonloppuisin.

Jos teillä on olemassa virallinen sopimus kaksi yötä viikossa, niin noudatat tietenkin sitä.

Niin no, jos se toinen tahtoo erota niin eihän sitä voi pakottaakaan yhdessä olemaan. Mutta takasi en enää edes ottaisikaan.

Olen ehdottanut roolien vaihtoa, mutta lähi ei suostu vaihtoon taloudellisista syistä. Kuulemma tarvitsee tuet itselleen.

Ap

Monesti tuntuu, että pitäisi olla laki jolla avioero lapset otetaan pois vanhemmilta. Ääliö vanhemmat eivät pysty sopimaan asioista, kersoisoista kasvaa yhteiskuntaa kuormittavia luusereita.

Vierailija kirjoitti:

Niin no, jos se toinen tahtoo erota niin eihän sitä voi pakottaakaan yhdessä olemaan. Mutta takasi en enää edes ottaisikaan.

Olen ehdottanut roolien vaihtoa, mutta lähi ei suostu vaihtoon taloudellisista syistä. Kuulemma tarvitsee tuet itselleen.

Ap

Ei voi, mutta ei ole oikein panna lasta kärsimään. Vi...u vaihdatte te aikuiset kämppää vuoroviikoin!

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta koko vuoroviikkosysteemi pitäisi haudata nopeasti ja velvottaa vanhemmat vuorottelemaan lapsen kotona. Miksi lapsen pitää olla heittopussina siksi, että vanhempia ei huksittanut olla yhdessä enää? Helvetin itsekkäitä olette, eronneet.

Sinänsä hieno systeemi kyllä, mutta ei olisi onnistunut rahallisesti tai henkisesti minulta ja exältäni. Olimme niin raivona toisillemme, että tällainen yhteiselo olisi kaatunut sabotointiin ja lapsi olisi joutunut kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Toisaalta ap:n tilanteessa tämä voisi olla paras huonoista ratkaisuista. Vuoroviikko 2-vuotiaalle on aivan kamala järjestely, mutta lyhyemmillä jaksoilla se voisi olla lapselle helpompaa. Ja kun tässä tilanteessa lähi ei ilmeisesti halua pitää lasta yli 50% ajasta niin joku 3-2-3 ehdotus voisi mennä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Toisaalta ap:n tilanteessa tämä voisi olla paras huonoista ratkaisuista. Vuoroviikko 2-vuotiaalle on aivan kamala järjestely, mutta lyhyemmillä jaksoilla se voisi olla lapselle helpompaa. Ja kun tässä tilanteessa lähi ei ilmeisesti halua pitää lasta yli 50% ajasta niin joku 3-2-3 ehdotus voisi mennä läpi.

Olen miettinyt tätäkin, mutta kuvoissa on myös vuoropäivähoito koska molemmat teemme 3-vuorotyötä ja yövuorot menee myös päällekäin, joten lapsi viettää öitä myös päiväkodissa. Eli lapsi olisi kolmessa eri paikassa yötä yhden viikon aikana. Ei tämäkään oikein tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Niin.

Ero ei ole kenellekään helppo tilanne.

Ihmetyttää kuitenkin että näet tilanteen noin päin. Halusimme ja haluamme edelleen olla yhteiselle lapsellemme tasaveroiset vanhemmat, ja se onnistuu vain olemalla läsnä lapsen elämässä, muulloinkin kuin viikonloppuisin.

Minä äitinä ikävöin lasta kun hän on muualla, ja olisin mieluusti pesinyt esikoiseni kanssa kotona vaikka lopun ikääni. Siihen ei kuitenkaan ollut varaa, ja tasajako mahdollisti hänelle myös sellaisen läheisen suhteen isänsä kanssa jota minulla ei ole koskaan ollut.

Voi olla että stressaava varhaislapsuus näkyy lapsemme kehityksessä jossain vaiheessa, mutta ei se ole mikään maailmanloppu: ammattiapua on nykyisin saatavilla. Tähän mennessä kasvu ja kehitys ovat lapsella edenneet varsin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Toisaalta ap:n tilanteessa tämä voisi olla paras huonoista ratkaisuista. Vuoroviikko 2-vuotiaalle on aivan kamala järjestely, mutta lyhyemmillä jaksoilla se voisi olla lapselle helpompaa. Ja kun tässä tilanteessa lähi ei ilmeisesti halua pitää lasta yli 50% ajasta niin joku 3-2-3 ehdotus voisi mennä läpi.

Olen miettinyt tätäkin, mutta kuvoissa on myös vuoropäivähoito koska molemmat teemme 3-vuorotyötä ja yövuorot menee myös päällekäin, joten lapsi viettää öitä myös päiväkodissa. Eli lapsi olisi kolmessa eri paikassa yötä yhden viikon aikana. Ei tämäkään oikein tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Ap

Minä (joka erosin kun lapsi oli 1-vuotias) tein vuorotöitä tuntilaisena lapsen ollessa pienempi: ilmoitin minulle sopivat työajat ja tein ne vuorot joita nyt satuin saamaan.

Vähillä rahoilla joutui kyllä pärjäämään, mutta joustava työnantaja oli siinä tilanteessa kullan arvoinen.

Mites, oletko työaikajoustoista työpaikallasi ottanut selvää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Toisaalta ap:n tilanteessa tämä voisi olla paras huonoista ratkaisuista. Vuoroviikko 2-vuotiaalle on aivan kamala järjestely, mutta lyhyemmillä jaksoilla se voisi olla lapselle helpompaa. Ja kun tässä tilanteessa lähi ei ilmeisesti halua pitää lasta yli 50% ajasta niin joku 3-2-3 ehdotus voisi mennä läpi.

Olen miettinyt tätäkin, mutta kuvoissa on myös vuoropäivähoito koska molemmat teemme 3-vuorotyötä ja yövuorot menee myös päällekäin, joten lapsi viettää öitä myös päiväkodissa. Eli lapsi olisi kolmessa eri paikassa yötä yhden viikon aikana. Ei tämäkään oikein tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Ap

Hyvä vaihtoehto tässä vaiheessa olisi se että sekä sinä että exäsi unohtaisitte skismanne. 20 vuodeksi ja keskittyisitte lapsenne parhaaseen, pari- ja yksilöterapiaan ja yleiseen ihmisenä kasvamiseen.

Se ei kuitenkaan taida teiltä enää onnistua, eli jäljelle jää niitä huonoja ja enemmän huonoja ratkaisuja.

Toivottavasti valitset _lapsesi_ kannalta vähiten huonon ratkaisun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtakaa lyhyempien jaksojen jälkeen.

Erosimme kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Minä en missään tapauksessa olisi suostunut olemaan päähuoltajana neljään ikävuoteen asti: elareihin ei isällä olisi ollut varaa, ja me oltais jouduttu jonnekin vanhempieni nurkkiin jos en olisi päässyt töihin tekemään pitkää päivää aina kun lapsi oli isänsä luona.

Jako ei tietenkään ollut puolet ja puolet heti alkuun, lapsi kun oli niin pieni, mutta varmaan jo tossa kahden vuoden kohdalla meillä oli viikko jaettu 3-2-2-jaksoihin.

Aina ei tarvitse mennä viranomaissuositusten mukaan, ja te voitte ihan keskenänne rauhassa päättää mikä teille toimii, mutta viikko-viikko-jako suoraan eron jälkeen 2-vuotiaalle _on_ veren kaivamista nenästä.

Me päästiin viikko-viikko-jakoon sinä kesänä kun lapsi oli 3-vuotias. Ikävää on monet kerrat monella suunnalla itketty, mutta nyt lapsella on tasaveroinen suhde kumpaankin vanhempaansa, ja tämä poikkeuksellinen elämäntilanne näkyy lapsessa lähinnä siinä että hän on sosiaalisesti varsin taitava, ja on matkan varrella oppinut mm.puhumaan tunteistaan.

Siis että lapsen olinpaikka vaihtuu monta kertaa viikossa? Kuulostaa jo hirveältä sirkukselta. Ja ei taida onnistua jos vanhempien välit ovat kovinkin tulehtuneet. Siinä jyllää stressitasot puolin ja toisin jonka lapsi kyllä aistii ja kehittää ajatuksen että kumpikaan vanhemmista ei halua ja on jatkuvasti molempien tiellä.

Toisaalta ap:n tilanteessa tämä voisi olla paras huonoista ratkaisuista. Vuoroviikko 2-vuotiaalle on aivan kamala järjestely, mutta lyhyemmillä jaksoilla se voisi olla lapselle helpompaa. Ja kun tässä tilanteessa lähi ei ilmeisesti halua pitää lasta yli 50% ajasta niin joku 3-2-3 ehdotus voisi mennä läpi.

Olen miettinyt tätäkin, mutta kuvoissa on myös vuoropäivähoito koska molemmat teemme 3-vuorotyötä ja yövuorot menee myös päällekäin, joten lapsi viettää öitä myös päiväkodissa. Eli lapsi olisi kolmessa eri paikassa yötä yhden viikon aikana. Ei tämäkään oikein tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Ap

Anteeksi, helppo sanoa ulkopuolelta, mutta olisi kyllä hyvä jos jompi kumpi voisi vaihtaa väliaikaisesti päivävuoroon :/ tuo kuulostaa todella stressaavalta kaikille. Kai lapsella on kuitenkin vain yksi pk?

Mutta siis: lähi tuntuu olevan nyt todella vihainen sinulle tai todella onneton tai molempia. Voisitko yrittää vielä todella vilpittömästi puhua hänen kanssaan ja korostaa, että sinusta tuntuu todella pahalta kun lapsi kärsii ja että sinä et jaksa sen takia enää tällaista järjestelyä. Omien tunteiden avoin tunnustaminen yleensä herättää ymmärrystä. Ja että järjestelyä pitää muuttaa mutta että se voi olla väliaikaista ja voitte palata vuoroviikkoon kun lapsi on vähän vanhempi. Esitä asia niin, että sinä vilpittömästi pyydät hänen apuaan, koska tilanne on sinulle tällaisenaan liian raskas.

Jos se "toisen vanhemman" eli tietysti äidin "terrori" tuntuu jotenkin käsittämättömältä, niin avaanpa vähän jätetyksi tulleen äidin tuntoja:

Sitä kun yhteistuumin tekaisee sen ekan lapsensa jonkun ihmisen kanssa, lusii raskausajan, ihmetyksellä seuraa miehen muutosta omaksi isäkseen (jonka huonoista piirteistä mies on aiemmin kriittisesti puhunut mutta tuoreena isänä nyt matkii), täysimettää koska lapsen paras, unohtaa itsensä koska keskittyy siihen lapsen parhaaseen kuten kunnon ääliö konsanaan, kestää ja kestää koska kohta se on imetys valmis ja mieskin saa kunnolla tarttua lapsenkasvatukseen...

Ja sitten suhde kaatuukin, ja mies unohtaa koskaan mistään isikuukausista puhuneensakaan.

Niin silloin voi olla ihan pikkaisen pahasti harmissaan, ja sitä mieltä että nyt just tähän se viikko-viikko-jako koska on niin hiilenä ettei sellainen ympäristö voi olla lapselle hyväksi.

*

Eli ehdotanpa vaan sinulle ap, että nyt erovanhempana otat vastaan täyden vastuun lapsestasi. Vastuu ei nimittäin jakaudu puoliksi, vaan siten että kun se on sinulla, se on 100%, ja sama exälläsi.

Mihin vastuunjakoon ikinä päädyttekin, kannattaa ottaa ne toisen osapuolen raivon ja pettymyksen tunteet ihan vaan raivona ja pettymyksenä, ei terrorina.

Suhteen aikana voi tietysti jakaa vastuuta niin että toinen kantaa valtaosan, ja toinen on "äidin pikku apuri", mutta suhteen loputtua sellainen on epäreilua päävastuun kantajalle, ja lapselle taas suhde apurivanhempaan ei koskaan tule niin syväksi.