Sinä pitkässä suhteessasi tyytymätön nainen, osuuko näistä väittämistä joku sinuun?

Mikään noista ei päde. Mulla ei ollut käsitystä omista oikeuksistani nuorena ja luulin että minun kuuluu olla altavastaajana. En ole koskaan kuvitellut että muuttaisin miestäni, meillä oli parisuhteessa se yhteinen visio että kaikki vika oli minussa ja parisuhteeni muuttuisi paremmaksi jos minä muttuisin. Noh, muutuin sillä lailla että rupesin ymmärtämään että minullakin on oikeuksia. Tekisin nyt elämässä lähes kaiken toisella tavalla jos voisin aloittaa alusta tällä tiedolla. Tämä ajatusleikki on tietty aina siitä hankala että lapsiaan tuskin kukaan suostuisi antamaan pois.

Noup.

Ylipäänsä meillä ei ollut mitään alkuhuumaa. Enkä olisi tyytymätön suhteeseen jos meillä olisi enemmän seksiä ja läheisyyttä.

Kun tapasin mieheni, en kokenut että hänessä olisi mitään korjattavaa. Hän oli täydellinen oma itsensä, kaikkine epätäydellisyyksinensä. Päätinem, että rakkaus voittaa kaiken. Ja se onnistui, koska teimme sen oikeasta syystä, rakkaudesta. Emme miellyttääksemme toista. Tämä on kestänyt jo 22 vuotta ja edelleen olen kiitollinen että olen saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi ja että mieheni ottaa minua kädestä ja katsoo silmiin samoin kun katsoi 22 vuotta sitten.

Kyllä, juuri näin se menee, itse tein 16-vuotiaana sen virheen että rakastuin väärään mieheen ja 8 vuotta parasta nuoruutta siinä meni hukkaan ennenkuin irti pääsin.

Onneksi otin kerrasta opikseni ja aviomieheksi otin sellaisen miehen joka oli valmiiksi hyvin pitkälle sellainen kun hyvän aviomiehen pitää olla jotta hän minulle sopii.

Mutta onhan se niin, että moni nainen tekee ensimmäisen kanssa virheen, ja jotkut vielä toisenkin kanssa, rakkauden huuma sekoittuu hoivaviettiin ja kuvitellaan että rakkaus voittaa toisen viat. Jokaisessa meissä on vikamme, mutta puoliso pitää valita niin että niitä toisen pahimpiakin vikoja pystyy sietämään kymmeniä vuosia, toista ei voi muttaa, vain itseään.

4. Alkuhuumassa en viitsinyt ottaa selvää siitä, kun mies sanoi, että hän ei oikeastaan ymmärrä elämästä mitään. En pitänyt sitä merkityksellisenä siinä vaiheessa.

Nyt elän aspergermiehen kanssa.

Ei osu. En rakkauden ensihuumassa etsinyt miehestä korjattavaa ja kotityötkin hän jätti minulle vasta lasten synnyttyä. Tilanne ei korjautunut miehen ollessa hoitovapaalla yli vuoden vaan kaikki kotityöt ja yöheräilyt sekä lastenhoito työaikojeni ulkopuolella jäi minulle.

Olen jo kylläkin eronnut.

Vierailija kirjoitti:

Mikään noista ei päde. Mulla ei ollut käsitystä omista oikeuksistani nuorena ja luulin että minun kuuluu olla altavastaajana. En ole koskaan kuvitellut että muuttaisin miestäni, meillä oli parisuhteessa se yhteinen visio että kaikki vika oli minussa ja parisuhteeni muuttuisi paremmaksi jos minä muttuisin. Noh, muutuin sillä lailla että rupesin ymmärtämään että minullakin on oikeuksia. Tekisin nyt elämässä lähes kaiken toisella tavalla jos voisin aloittaa alusta tällä tiedolla. Tämä ajatusleikki on tietty aina siitä hankala että lapsiaan tuskin kukaan suostuisi antamaan pois.

Oppimisprosessihan tämä on ollut meille molemmille. Onneksi on ollut mies joka kykenee oppimaan ja itsekin olen muuttunut paljon parempaan suuntaan ihmisenä kun olen tätä itsetuntoani metsästänyt. Miehellä oli esim. tapana suhteen alussa alistaa minut fyysisesti jos jäi väittelyssä toiseksi, siitä yksinkertaisesta syystä että olin oikeassa. Kun tämä kävi ilmi, alkoi ihmeellinen mukaleikillinen paininnujakointi jollain verukkeella jossa jäin tietysti alakynteen heti. Kesti kauan havaita kuvio ja sitten kun sen huomasin ja sanoin miehelleni, hän lopetti sen siihen.

Ei osu, mutta olenkin ihan tyytyväinen. En ikinä ole uhrautunut missään asiassa ja aina pitänyt puoleni vaikkakaan sitä en joudu suhteessani erityisesti tekemään, sillä olemme 100% tasa-arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

1. Ei

Mies ei ollut elämäni mies, mutta paras jonka saatoin 34-vuoden ikään mennessä löytää. Tiesin ettei sitä voi korjata. Se, mitä en tiennyt että mikä voi korjautua oli se, että minä voinkin parantua ja kokea, että ansaistsisin paremman.

2. Ei

En vaan osoitin heti miehelle miten hankala olen että mitään pilvilinnoja ei miehen kannata rakentaa jos aikoo kanssani elää. Mutta omia toiveitani en osannut kuunnella aivan omasta lapsuudestani johtuen. Siksi valitsin ylipäätään väärin, vaikka valitsin parhaalla mahdollisella tavalla (sinkkuus ei olisi antanut minulle enempää).

3. Ei

Ei, tämä ei ollut ongelma, vaikka ikäeroa oli reippaasti. Olemme koko ajan olleet "samassa elämänvaiheessa" perheemmekin kera. Minä vain aloin muuttua.

Olen jo kyllä eronnut, mutta vastaan silti, että joo 1 ja 2. Ykköskohdan korjattava asia oli se, että en tuntenut sellaista järkyttävää vetoa ja intohimoa mieheen, vaan ajattelin, että kun on hyvä, luotettava ja rauhallinen mies, kaikki olisi hyvin ja elämä tulisi olemaan leppoisaa. Kakkoskohta tuli oikestaan vasta siinä vaiheessa kun lapsi syntyi ja kotitöistä ja omista menemisistähän siinä oli kyse. Ajattelin, että kyllä minäkin menen sitten, kun lapsi vähän kasvaa ja sitten kun menen töihin, niin mieskin saa hoitaa huushollia. No senhän nyt arvaa, miten siinä kävi.

Vierailija kirjoitti:

Mikään noista ei päde. Mulla ei ollut käsitystä omista oikeuksistani nuorena ja luulin että minun kuuluu olla altavastaajana. En ole koskaan kuvitellut että muuttaisin miestäni, meillä oli parisuhteessa se yhteinen visio että kaikki vika oli minussa ja parisuhteeni muuttuisi paremmaksi jos minä muttuisin. Noh, muutuin sillä lailla että rupesin ymmärtämään että minullakin on oikeuksia. Tekisin nyt elämässä lähes kaiken toisella tavalla jos voisin aloittaa alusta tällä tiedolla. Tämä ajatusleikki on tietty aina siitä hankala että lapsiaan tuskin kukaan suostuisi antamaan pois.

Mitä sinulle on tehty lapsena tai lapsuuden perheesi toimesta, että hyväksyit tuon? Minkä ikäinen olet? Toivottavasti nykyään (tyttö)lapsia kasvatetaan uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Vahva itsetunto on paras aineeton omaisuus, jonka vanhemmat voivat lapsilleen antaa.

Ap

Ei osu yksikään. Yhdistäisikö pitkän parisuhteen tyytymättömiä naisia juuri se, ettei noita ap:n helmasynneiksi nimittämiä asioita ole?

Itse ainakin olen tyytymätön. Jotenkin elämä mennyt niin, että se olen minä, joka pyöritän kotia. Mies saa burn out'n, jos tiskikone pitäisi tyhjentää. Imuroisi, jos olisi niin paljon likaa, että imuriputki ropisi hiekasta. Jos likaa on tarpeeksi, mies ei voi imuroida siksi, että minä en ole riittävän kannustava. 

Seurusteluaikana vierailin siistissä seurustelukumppanin kämpässä.

Mun kohdalla ei ollu mitään alkuhuumaa, en kokenut exääni mitenkään haluttavana enkä ollut missään vaiheessa sekaisin hänestä tai hullun rakastunut. Jotenkin vaan päädyttiin yhteen eikä mies ollut koskaan hyvä match mulle..Nyt oon miehen kans jolta saan rakkautta ja hellyyttä ja annan sitä 100% takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Ei osu yksikään. Yhdistäisikö pitkän parisuhteen tyytymättömiä naisia juuri se, ettei noita ap:n helmasynneiksi nimittämiä asioita ole?

Itse ainakin olen tyytymätön. Jotenkin elämä mennyt niin, että se olen minä, joka pyöritän kotia. Mies saa burn out'n, jos tiskikone pitäisi tyhjentää. Imuroisi, jos olisi niin paljon likaa, että imuriputki ropisi hiekasta. Jos likaa on tarpeeksi, mies ei voi imuroida siksi, että minä en ole riittävän kannustava. 

Seurusteluaikana vierailin siistissä seurustelukumppanin kämpässä.

Etkö itse näe tilannettasi? Eikös tuo toinen kohta sovi tuohon sinun tilanteeseesi koska olet näköjään uhrautunut ja ottanut ne kotityöt kokonaan kontollesi?

Ei. En ole jäänyt suhteeseen jos miehessä on jotain korjattavaa. Enkä ole lakaissut itseäni maton alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään noista ei päde. Mulla ei ollut käsitystä omista oikeuksistani nuorena ja luulin että minun kuuluu olla altavastaajana. En ole koskaan kuvitellut että muuttaisin miestäni, meillä oli parisuhteessa se yhteinen visio että kaikki vika oli minussa ja parisuhteeni muuttuisi paremmaksi jos minä muttuisin. Noh, muutuin sillä lailla että rupesin ymmärtämään että minullakin on oikeuksia. Tekisin nyt elämässä lähes kaiken toisella tavalla jos voisin aloittaa alusta tällä tiedolla. Tämä ajatusleikki on tietty aina siitä hankala että lapsiaan tuskin kukaan suostuisi antamaan pois.

Mitä sinulle on tehty lapsena tai lapsuuden perheesi toimesta, että hyväksyit tuon? Minkä ikäinen olet? Toivottavasti nykyään (tyttö)lapsia kasvatetaan uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Vahva itsetunto on paras aineeton omaisuus, jonka vanhemmat voivat lapsilleen antaa.

Ap

Koko lapsuus niin että yrittäjävanhemmat elivät burnoutin partaalla 24/7 elämän raskautta ja kamaluutta valittaen, masentuneina ja toivottomina, toisiaan inhoten. Siinä kuviossa ei ollut lapsen tunteille mitään paikkaa. Kaikki kasvuenergia meni vanhempien tarkkailuun ja siihen ettei omilla murheilla kuormittaisi lisää katkeamispisteessä olevia aikuisia. Lopputulos, ei mitään käsitystä omista tunteista, toiveista. Päähän ei myöskään edes muodostunut lapsuudessa käsitettä avun pyytäminen, koska sellainen ei ollut vaihtoehto. Jos tulin vaikka sairaaksi, yritin salaa lääkitä itseäni ja itse ratkaista terveysongelmani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

1. Ei

Mies ei ollut elämäni mies, mutta paras jonka saatoin 34-vuoden ikään mennessä löytää. Tiesin ettei sitä voi korjata. Se, mitä en tiennyt että mikä voi korjautua oli se, että minä voinkin parantua ja kokea, että ansaistsisin paremman.

2. Ei

En vaan osoitin heti miehelle miten hankala olen että mitään pilvilinnoja ei miehen kannata rakentaa jos aikoo kanssani elää. Mutta omia toiveitani en osannut kuunnella aivan omasta lapsuudestani johtuen. Siksi valitsin ylipäätään väärin, vaikka valitsin parhaalla mahdollisella tavalla (sinkkuus ei olisi antanut minulle enempää).

3. Ei

Ei, tämä ei ollut ongelma, vaikka ikäeroa oli reippaasti. Olemme koko ajan olleet "samassa elämänvaiheessa" perheemmekin kera. Minä vain aloin muuttua.

Kai ymmärsit jo suhteeseen lähtiessä, että onnistumisen mahdollisuudet ovat huonot? Otit vain jonkun ja haaskasitte toinen toistenne aikaa? 

1: Miehen rahankäyttöön olen aina ollut tyytymätön. Jotenkin ei saa rahaa pysymään käsissään (eli säästettyä). Alkuaikoina tämä ei haitannut tai edes kiinnittänyt erityisesti huomiotani, koska olimme nuoria, kumpikin köyhiä opiskelijoita, jolloin rahan puute tuntui luonnolliselta. Luulin työelämään päästyämme tilanne muuttuisi, itselläni muuttukin mutta miehellä ei.

Olemme keskustelleet asiasta ja toivon muutosta tulevaisuudessa. En aio erota tästä syystä, jollei asia nyt radikaalisti huonone. Mitään kymppitonnien velkoja ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Ei. En ole jäänyt suhteeseen jos miehessä on jotain korjattavaa. Enkä ole lakaissut itseäni maton alle.

Hyvä! Pelkän yläpeukun laittaminen ei riittänyt.

Ei mikään noista, meillä se oli kohta:

4) Alkuhuumassa ei tullut ajatelleeksi, että mies osoittautuu samanlaiseksi pettäjäsiaksi kuin kaikki muutkin miehet. Ja vielä elämäntilanteessa, jossa itse olisin tarvinnut tukea, en pettämistä.