Lue keskustelun säännöt.
Kolmas vuosi terapiaa?
21.08.2016 |
Mietin, jatkanko kolmannen vuoden terapiaa.
Olen tunnepuolella edistynyt, mutta moni asia vaivaa. Terapia painottuu lapsuuden kokemuksiin, enkä vieläkään ole saanut sanottua asioita jotka tapahtuivat sen jälkeen kun täytin kymmenen. Ja sieltä pompataan tähän hetkeen. Olen 34, eli välissä on 24 vuotta elämää ja 16 vuotta aikuisuutta, jolloin olen tehnyt valintoja lapsuuden kaavojeni mukaan parikymppisenä. Myöhemmin itsetietoisuuden ja meditaation avulla olen muuttanut ajatteluani.
Kuitenkin pelkään, että ilman terapiaa luisuisin vanhoihin tunteisiin. Esim. Että en pysty parempaan kuin perusduuniin, vaikka minulla on monta tutkintoa. Siinä sitten masentuisin ja turhautuisin. En halua tuhlata elämääni enää, ymmärrän sen rajallisuuden.
Kommentit (81)
No mitä miettimistä tuossa sitten on? Tottakai jatkat jos on vielä asioita käsiteltävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikset jatkaisi?
Itse olen käynyt 12 vuotta terapiassa ja olen nyt valmis lopettamaan. Terapia ottaa yleensä aikaa, ei kannata kiirehtiä. Tiedät sitten, kun olet valmis. Se tunne tulee pakottamatta. Kuvaamasi perusteella lopettaminen ei ole ajankohtaista.
Lisäys: aikuisuuteeni on kuulunut mm. väkivaltainen suhde 16-22v, työpaikkaväkivaltaa (kehitysvammaisilta ja vanhuksilta) 21-25v., kaksi tutkintoa (en saa sanottua positiivisiakaan juttuja), petin nykyistä miestäni 7vuotta sitten kerran, kävin psykologilla kun olin 19, kävin terapiassa 6kk kun olin 28.
Minä kävin kaksi vuotta terapiaa enkä enää tarvinnut kolmatta. Tai no, ensimmäisenä vuonna oli kriisi, jolloin kävin ehkä kerran kuussa terapeutin vastaanotolla ja sitten kaksi seuraavaa vuotta oli intensiivistä terapiaa kahdesti viikossa. Olisin saanut vielä Kelan tukeman kolmannen vuoden, mutta en kokenut sitä enää tarvitsevani, kaikki asiat oli puitu jo. Tämä oli vuosina 2007-2009 ja olin silloin n. 30. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tarvetta terapialle, olen oppinut käsittelemään asiat sekä järki- että tunnetasolla sitä mukaa, kun niitä on ilmennyt.
Jos sinusta tuntuu, että asiaa vielä on, kannattaa jatkaa.
Sinulla onvastuu terapiasta. Jos et saa sanottua niitä merkittävimpiä asioita, terapian hyöty jää köykäiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jatkaisi, koska kertomatta jättämieni asioiden määrä painaa. En luota vieläkään tarpeeksi. Sitten pyörittelen omassa mielessäni niitä. Pelkään, että en ala kolmantenakaan vuonna luottaa, vaan käyn siellä puhumassa turhaa asiaa ja esittämässä vahvaa. Pelkään, että menneisyyteeni jää tuo aukko, koska kaikki on määrittynyt jo alle 10-vuotiaana.
Ap.
Minulla on viimeisen vuoden aikana ollut tavoitteena puhua mm. työssä kokemastani väkivallasta, koska se vaikuttaa nykyhetkeen. En vain saa sanottua. Olen vaihtanut alaa, mutta pelkään että taustani määrittää minut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa on hyvä keskustelunaihe terapiaan. Luottamuksen rakentuminen vie luonnollisesti aikaa, ei sinun tarvitse sitä hävetä. Normaali vaihe terapiassa. Kerro terapeutillesi, sillä tuosta voi seurata hyvä läpimurto hoidossasi :)
Tässä suorituskeskeisessä maailmassa tuntuu, että terapiakin pitäisi suorittaa nopeasti ja "tehokkaasti" pois päiväjärjestyksestä. Jos olet oireillut nuoresta asti eikä aiempi lyhytterapia ollut riittävä, tiedät itsekin ettei oireilusi lopu tuosta vain. Suosittelen jatkamaan terapiaa ja uskaltautumaan puhumaan terapeutille huolistasi. Hän on varmasti kohdannut samaa muidenkin potilaiden kanssa ja osaa suhtautua.
Jos se ei rakennu, en ole motivoitunut käymään terapiassa turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäys: aikuisuuteeni on kuulunut mm. väkivaltainen suhde 16-22v, työpaikkaväkivaltaa (kehitysvammaisilta ja vanhuksilta) 21-25v., kaksi tutkintoa (en saa sanottua positiivisiakaan juttuja), petin nykyistä miestäni 7vuotta sitten kerran, kävin psykologilla kun olin 19, kävin terapiassa 6kk kun olin 28.
Omassa elämässäni on myös tuollaisia tapahtumia, osa traumaattisia. Pari kertaa kävin psykologilla, kun pitkäaikainen suhde päättyi toisen naisen tultua raskaaksi, ja siitä on jo pitkälti aikaa. Mutta olen miettinyt, miksi koviakin kokeneena olen aina pystynyt nousemaan lähes omin avuin ylös. Uskon, että uskallan tuntea aitoa vihaa tapahtumia ja sen aiheuttamia ihmisiä kohtaan enkä ole syyttänyt niissä asioissa itseäni, jos ei ole ollut mitään syytettävää. Aito suuttumus ja vihaisuus on ollut eheyttävää ja puhdistavaa sekä minuutta tukevaa. Minusta on väärin, että erityisesti naisilta vaaditaan liiallaista kiltteyttä ja sopeutuvuutta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on viimeisen vuoden aikana ollut tavoitteena puhua mm. työssä kokemastani väkivallasta, koska se vaikuttaa nykyhetkeen. En vain saa sanottua. Olen vaihtanut alaa, mutta pelkään että taustani määrittää minut.
Ap
Kirjoita asioistasi ja tunteistasi ja anna teksti terapeutillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla itselläsi on osa vastuusta. Jos et puhu tärkeistä asioista, et voi edistyä. Itsepä valitset. Voit toki lopettaa kesken ja jatkaa oireillen elämääsi. Pääseehän sinne terapiaan myöhemminkin uudelleen, mutta hedelmällisintä olisi käsitellä asiat nyt. Terapiassa usein ennen läpimurtoa tulee vastarinta - alitajunta pyrkii estämään vaikeiden asioiden kohtaamista. Kuulostaa sille, että alutajuisesti yrität torpedoida oman hoitosi. Ehkä et vielä ole kypsä kohtaamaan asioita.
Vierailija kirjoitti:
Jos se ei rakennu, en ole motivoitunut käymään terapiassa turhaan.
Olet siis jo päättänyt olla luottamatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suositan pohtimaan ja katsomaan peiliin jos terapiassa pitää käydä vuosia. 2-3 v on ihan ok aika, mutta siinä ajassa pitäisi muutosprosessin jo liikahtaa selvästi eteenpäin ja ihmisen pystyä
käsittelemään asioita itse ja rakentaa omaa elämää haluamaansa suuntaan.
Psykodynaaminen terapia ei todellakaan sovi kaikille ja siinä jäädään usein liikaa "vatvomaan" asioita ja jäädään ikään kuin jumiin terapiasuhteeseen eikä
uskalleta tai anneta tilaa mennä eteenpäin.
Tietysti, terapialla ei voi kaikkea korjata ja sekin on hyväksyttävä
Jokainen on yksilönsä. Eri terapiasuuntaukset sopivat eri tyyppisille ja eri ongelmista kärsiville.
Itse olen jo pienestä tytöstä asti ollut herkästi ahdistuva. Tilanne paheni teini-iässä kohdatessani vaikean surun. Ahdistus/paniikkioireet puhkesivat voimakkaina ja invalidisoivina parikymppisenä. Kävin vuoden ratkaisukeskeisessä, josta ei ollut minulle apua. Sen jälkeen minulle suositeltiin tiiviimpää hoitoa ja pääsin psykoanalyysiin. Siitä alkoi paranemiseni. Itselleni tarpeen oli tiivis ja paljastava hoito, missä olen saanut kiireettä ja luottaen käydä läpi elämääni. Rehellisesti voin sanoa, että psykoanalyysi on pelastanut minut. Olen kyennyt opiskelemaan, saamaan perheen, ylläpitämään ystävyyssuhteita. Olen menestynyt elämässäni ja vihdoin pärjään omillani.
Tarinani pointti on, ettei kaikille riitä lyhytterapia. Ei ole yhtä oikeaa reseptiä. Mitä pidempi oireilu, mitä nuorempana alkanut, sitä syvemmin se on nivoutunut osaksi persoonaa ja sitä hitaammin muutos tapahtuu. Joskus tarvitaan malttia.
Jatka, jos vähääkään tuntuu siltä, että et ole vielä kunnossa.
Itse olen käynyt kolme vuotta terapiassa (psykodynaaminen). Haen jatkoa terapian ja samalla vaihdan ratkaisukeskeiseen terapiaan. Koen, että asioiden käsittely on vielä aivan kesken.
Vierailija kirjoitti:
Jatka, jos vähääkään tuntuu siltä, että et ole vielä kunnossa.
Itse olen käynyt kolme vuotta terapiassa (psykodynaaminen). Haen jatkoa terapian ja samalla vaihdan ratkaisukeskeiseen terapiaan. Koen, että asioiden käsittely on vielä aivan kesken.
Eikö tärkeämpää ole pitkä tunneside terapeuttiin kuin mikään menetelmä ja pään sisällä käsittely?
Terapeuttisinta on päästää irti vahingollisista ihmissuhteista.
Oletko läheisriippuvainen terapeutistasi?
Mikä terapia? Suosittelen ratkaisukeskeistä.