Mistä johtuu tunne, että sinusta ei pidetä?

Kukaan kärsinyt tällaisesta?

Liittyykö jotenkin lapsuuden juttuihin?

Ehkä on ollut sellaista kokemusta joskus, esim. kouluiässä, niin paljon että on mieli ehdollistunut ajattelemaan noin.

Minulla on tuo ja luulen johtuvan siitä, että lapsuudessa ja nuoruudessa introverttina ja sosiaalisesti kömpelönä olen saanut paljon negatiivista palautetta tavastani olla kontaktissa ja ihan vain olemassaolostani samanikäisiltä ja aikuisiltakin. Lisäksi minun on vaikea tulkita kovin hienovaraisia eleitä, jos muilla on vähän ulosantia. Oletan helposti, että vaiten olo tarkoittaa, ettei toinen ihminen oikein pidä minusta. Tiedostan tekeväni näin, mutta en oikein osaa korjata asiaa. Kuitenkin muut ihmiset tottuvat minuun nopeammin kuin päinvastoin ja jossain vaiheessa huomaan kuuluvani aina johonkin porukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on ollut sellaista kokemusta joskus, esim. kouluiässä, niin paljon että on mieli ehdollistunut ajattelemaan noin.

Voiko mieltä enää opettaa ajattelemaan toisin?

Googleta sana itsetunto.

Mulla on tunne että kukaan ei halua olla mun kaveri. Eka menee hyvin mutta sitten tämä kaveri löytää toisen kaverin ja jään sivuun. Sama ryhmisä, olen aina sivussa ja muut puhuvat.

Häpeä.

Mun molemmat vanhemmat, isovanhemmat ja sukulaiset hylkäsi jo pienenä lapsena, sisarukset myös. Kavereita oli ala-asteella vähän aikaa, kunnes iskivät viisaat päänsä yhteen ja alkoi vuosien kiusaaminen. Aikuisena olin muutamassa parisuhteessa, mutta aina mut vaihdettiin parempaan. Olen nyt ollut kymmenen vuotta täysin, en kestä enää yhtään hylkäämistä. Ainoat kontaktit muihin ihmisiin on pomo joka kertoo työtehtävät. Muuten en puhu kenellekään.

Itse olen tuollainen. Miksi? Olen mielessäni tullut tällaiseen otaksumaan: Olen monilapsisen perheen lapsi, joka oli jo ehdottomasti liikaa ja ei toivottu. Äitini ei mitenkään salaillut tätä asiaa. Lapsuusajoista puhuttaessa hän puhui minusta aina negatiiviseen sävyyn. Olin syntynyt vääränä, kiireisimpänä vuodenaikana olin hankala kitisijä vauvana yms, yms. Voin kuvitella kuinka hän inhosi ja kaltoinkohteli minua pienenä, jolloin ihmisen itsetunto kehittyy. Myöhemminkin tiesin olevani lapsilaumasta se, jota hän eniten vihasi. Tämän vuoksi ensi olettamana uusista ihmisistä on, että tuo ei pidä minusta.

Minä olen tuollainen, vaikka minusta pidetään ja moni haluaisi olla ystäväni. Olen varma että viimeistään kun joku tutustuu minuun kunnolla, paljastuu että olen kamala.

Epävarmuus. Tunnistan noita piirteitä osittain itsessänikin, ja olen laittanut sen epävarmuuden piikkiin. On asioita, joista olen hyvin itsevarma (olematta ylimielinen, esimerkiksi äitiyteni ja vanhemmuuteni ylipäätään, opintoni yms. "ulkoistettu"), mutta ollessani ns. "vain minä", ilman jotain ulkoistettua "tehtävää" koen epävarmuutta, toisinaan riittämättömyyden tunnetta ja sellaista oletusta, ettei minusta ja luonteestani pidetä. Tämä ei sinänsä haittaa ihmisiin tutustimista, olen avoin ja sosiaalinen ja ulospäin usein itsevarmemman oloinen kuin mitä tunnen sisälläni, mutta onhan se ärsyttävä tunne kun tulee kyseenalaistettua omaa persoonaa - vaikka itse kyllä pidän itsestäni! Ristiriitaista, eikö? :D

Mulla ainakin se etten itse pidä itsestäni joten uskon että muutkaan eivät pidä. Tämä vaan pitää myös paikkansa siltä osin että ihmiset yleensä tykkää tasapainoisista ja itsensä kanssa sinut olevista ihmisistä mutta näinhän teen itsekin. Jos pitäisin itse itsestäni niin uskon että on ihmisiä jotka myös pitäisivät.

Minulle hyvin tuttua. Lapsena olin hiljainen, ujo ja syrjäytyvä. Helppo jättää ryhmän ulkopuolelle niin halutesaan. Aina kukn minulle tuli ystäviä, pikkuhiljaa vetäytyivät muiden luokse ja jäin yksin. Parhaista kavereista muuttui pahimpia kiusaajiani. Poikien mielestä olin tyyliin ruttoa. Ylä-asteella muistan, kun eräs mukavaksi luulemani poika vitsaili toiselle samankaltaiselle pojalle, että alkaa minun kanssa seurustelemaan. Tähän se sanoi " Hyi, en helvetissä." Se tosiaan sattui. Poikalaumalla minua kiusattiin siitä, kun tunnustin eräälle ihastuksesta.

Ammattikoulu oli minulle kaikista mukavinta aikaa, kun olin muiden ihmistenkanssa samalla tasolla. Kukaan ei tuntenut ketään entuudestaan, ihmisiä tuli eripuolilta Suomea. Sain sieltä ne harvat kaverit, joidenkanssa olen onneksi vieläkin tekemisissä ja aika läheiset, silti tulee mietittyä kuinka kauan tämä kestää.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on tosi hankalaa Ap:n kuveilaman asian takia. En edes kehtaa luokitella ketään ystäväksi/kaveriksi, ennenkun kuulen sen heidän omasta suustaan, näyttävät minulle selvästi, että pitävät minusta sellaisena kuin minä olen. Tuttuja en pahemmin kehtaa moikkailla, ellei ole tarpeeksi läheinen tai moikkaa itse ensin ( tämäntakia vissiin minulla ei niitäkään sitten ole ). En halua ketään vaivata olemassa olollani. Sitä suorastaan tottuu siihen, että kulkee yksin eikä tarvii huomioida niitä puolituttuja tai ihmisiä joita tietää, ellei ole senverran läheisiä.

Yleensä kun tapaan jonkun ihmisien, pahinta on jos näen useampaan otteeseen/ säännöllisesti jonkun niin asia mikä minua häiritsee eniten on se, jos en saa mitään tolkkua mitä tyyppi oikeasti minusta ajattelee. Olenko hänestä ärsyttävä, puhunko liikaa tai liianvähän, vienkö hänen kaikki energiat, puhuuko se minulle vain koska esimerkiksi koska on töissä palvelualalla ja välttelisikö se mieluusti minua vapaa ajallaan viimeiseen ast?

Jos kyseinen asia ihmisiä kiinnostaa ja enkku sujuu, niin suosittelen tosiaan katsomaan sarjan Kimi ni Todoke. Siinä päähahmo on nimenomaan sellainen, missä mitä minä joudun elämään vähän väliä, tosin saavuttamatta mitään.