Miksi monilla ei onnistu toinenkaan avio-/ avoliitto?

En ole kokenut, mutta ihminen tekee helposti yhä uudelleen samanlaisia valintoja, vaikka ne olisivat vääriä. Toisaalta ihminen ei helpolla kehity esim. tavassaan olla suhteessa muihin ihmisiin, vaan toistaa samoja ja monessa tapauksessa huonoja tapoja. 

Mutta toisaalta, mitä haittaa, vaikka eroaa useamman kerran?

Kerran olen eronnut ja en halua toista kertaa kokea sitä. Elän yksin.

Toistaa samoja virheitä, ei luota tai ei ole luottamuksen arvoinen, on juntti tai idiootti, ei ymmärrä omia käyttäytymismallejaan, ei ymmärrä muiden käyttäytymistä, on itsekäs ja epäempaattinen, odottaa toiselta enemmän kuin itse pystyisi ikinä antamaan...

Siksi että ei opi edellisen liiton virheistään ja viosta. Äärimmäisen harva oikeasti pyrkii kehittymään ihmisenä ja kehittämään parisuhdetaitojaan eron jälkeen.

Sinkkuna ollessani harrastin nettideittejä, ja varmaan sadalta mieheltä kysyin viestejä vaihdettaessa että mitä olet oppinut edellisestä parisuhteestasi. Yksi osasi vastata edes jotenkin, ja oli selvästi eron jälkeen pyrkinyt oppimaan edes jotain ja muuttamaan omaa toimintaansa. Edes ajatuksen tasolla. Lähes kaikki muut ei osanneet vastata kysymykseen oikein mitään eli tulkitsen, että he eivät olleet ikinä uhranneet asialle ajatustakaan tai heidän mielestään oli outoa että itse pitäisi oppia jotain (vrt vaan muiden pitää muuttua, ei minun).

Yleisin avioeron syy lienee rakkauden ja toisesta välittämisen loppuminen. Miksi näin käy, lienee kussakin tapauksessa yksilöllistä. 

Vierailija kirjoitti:

Yleisin avioeron syy lienee rakkauden ja toisesta välittämisen loppuminen. Miksi näin käy, lienee kussakin tapauksessa yksilöllistä. 

Näennäisesti eron syy voi olla rakkauden loppuminen, mutta oikeasti eron syy on se seikka, joka johtaa rakkauden loppumiseen. Jos ei ole kyse puolison väkivaltaisuudesta, addiktioista, petollisuudesta tms, niin yleensä suuri osa syytä löytyy ihmisen itsensä sisältä. Odotetaan puolisolta mahdottomia, ja petytään kun puoliso ei olekaan täydellinen. Oma pää ei vaan kestä arkea ja tasaisuutta vaan kaivataan omien ongelmien vuoksi uutta jännitystä. Ei kestetä muissa heikkoutta tai keskeneräisyyttä (koska nuo asiat omassa itsessä ahdistavat). Oma tunne-elämän kehitys on jäänyt pahasti kesken. Vastuutetaan puolisoa omasta onnellisuudesta eikä ymmärretä että jokaisen tehtävä on itse huolehtia että on perusonnellinen, se ei ole parisuhteen tai puolison tehtävä. Jne...

No siis ensimmäinen avoliitto päättyi siihen, että halusimme eri asioita ja olimme eri elämänvaiheissa (mies halusi perheen ja lapsia, minä vielä opiskelin enkä nähnyt lastentekoa ajankohtaisena vielä lähimpään viiteen vuoteen). Toinen avoliitto päättyi siihen, että olimme lopulta kuitenkin liian erilaisia ja halusimme eri asioita. Kumpikin suhde päättyi ilman draamaa. Kolmas avoliitto päättyi, kun mies masentui, ajautui ryyppäämään ja kävi lopulta kimppuuni kännissä. En jaksanut mahdollistaa juopon elämää ja ottaa turpaani.

Pitäisikö näistä nyt jotakin perustavanlaatuista vikaa tai syytä etsiä? Kaikki ei vaan sovi kaikille, ja joskus se ilmenee vasta suhteen jo kestettyä pitempään.

Koska en enää kykene parisuhteeseen, elän loppuikäni yksin. Minulla ei ole mitään haluja jakaa elämääni toisen ihmisen kanssa, tai tehdä kompromisseja minulle tärkeistä asioista. En kaipaa toisen läsnäoloa, se on minulle taakka. Olen onnellinen näin, voin keskittyä vihdoinkin täysillä itseeni ja lapsiini.

Toiset avioliitot ovat lyhyempiä ja päättyvät useammin eroon. Yllätys? Nämähän ovat niitä jotka epäonnistuivat ensimmäisessäkin.

Vierailija kirjoitti:

Kerran olen eronnut ja en halua toista kertaa kokea sitä. Elän yksin.

Kiitos. Pysy Sinä siellä bunkkerissasi tiiviisti edelleenkin niin moni onnekas säästyy kun symbolisesti väistää luodin.

Tuttavalla on takanaan pari avioliittoa ja monta pitkäaikaiseksi toivottua parisuhdetta. Hänellä menee suhteet mönkään siksi, että hän odottaa miehiltä kohtuuttomia.

Sama tapahtuu joka kerta. Hän onnistuu löytämään oikein mukavia miehiä mutta alkaa pikaisesti kuppaamaan heitä: miehen pitää kustantaa tälle hyvätuloiselle naiselle yhtä ja toista luksusta mutta mikään ei riitä. Valtava talo ostetaan ja aloitetaan siellä kallis remontti. Säästösyistä remontoijana on mies. Samaan aikaan pitää kuitenkin käydä ulkomaanmatkoilla, teatterissa, konserteissa, urheilemassa, vierailla pitkin ja poikin kotimaata naisen tuttavia tapaamassa ja harrastaa kokkailua erikoisista ruoka-aineista. Rahat käy vähiin ja suhde alkaa kiristyä.

Lisäbuustia suhteeseen tuo naisen kaksi teini-ikäistä lasta, jotka asuvat vuoroviikoin isällään. Nainen odottaa miehen suhtautuvan lapsiin kuin omiinsa ja vaatii lapsia kutsumaan isäksi äidin kulloistakin miestä. Suhde lapsiin on mm. tämän takia hyvin kireä.

Miehen pitää hoitaa työnsä ja remontoimisen ohessa myös kodin siivoaminen, ruokaostokset ja ruoanlaitto sekä puutarhanhoito, sillä kotitöiden jakaminen tarkoittaa tälle naiselle sitä, että hänen ei tarvitse hoitaa omaa osaansa.

Hyvin ihmetellen olen seurannut tämän naisen elämää. En ymmärrä, miten hän ei voi nähdä syytä suhteittensa tuhoutumiseen.

Tämä juttu kuulostaa keksityltä mutta valitettavasti ei ole sitä.

Vierailija kirjoitti:

No siis ensimmäinen avoliitto päättyi siihen, että halusimme eri asioita ja olimme eri elämänvaiheissa (mies halusi perheen ja lapsia, minä vielä opiskelin enkä nähnyt lastentekoa ajankohtaisena vielä lähimpään viiteen vuoteen). Toinen avoliitto päättyi siihen, että olimme lopulta kuitenkin liian erilaisia ja halusimme eri asioita. Kumpikin suhde päättyi ilman draamaa. Kolmas avoliitto päättyi, kun mies masentui, ajautui ryyppäämään ja kävi lopulta kimppuuni kännissä. En jaksanut mahdollistaa juopon elämää ja ottaa turpaani.

Pitäisikö näistä nyt jotakin perustavanlaatuista vikaa tai syytä etsiä? Kaikki ei vaan sovi kaikille, ja joskus se ilmenee vasta suhteen jo kestettyä pitempään.

No kahdessa ekassa vikana oli se, että et valinnut miestä, jolla on samat haaveet elämästä, samat toiveet tulevaisuudelta. Nuo kannattaa selvittää jo seurusteluaikana. Toki unelmat muuttuu elämän varrella, mutta arvomaailmasta käsin olevat perushaaveet ei niin muutu (onko perhe vai ura tärkeämpi, onko luonteeltaan city-ihminen vai täysmaalainen jne..) . Kolmas liittosi on sellainen, että vika oli miehessä, ei voi välttämättä arvata edes vuosien yhdessä olon perustella että toinen alkaa väkivaltaiseksi.

Miksi lyhyt avoliitto olisi epäonnistunut? Ei se tee ihmisestä epäonnistujaa jos hänellä on elämänsä aikana useampia parisuhteita. Hän on voinut viettää hyvinkin onnelista ja "onnistunutta" aikaa.

Koska moni ei osaa olla yksin. Eron jälkeen sännätään päätä pahkaa uuteen suhteeseen ja luullaan, että jo parin viikon tai parin kuukauden jälkeen edellinen suhde on käsitelty ja unohdettu. Todellisuudessa ei uhrata ajatustakaan sille, mikä meni pieleen ja miksi. Siinä sitten toistetaan samoja virheitä.

Eron jälkeen tulisi elää niin pitkään itsekseen, että se sinkkuus tuntuu luonnolliselta ja elämä täydeltä ihan sellaisenaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis ensimmäinen avoliitto päättyi siihen, että halusimme eri asioita ja olimme eri elämänvaiheissa (mies halusi perheen ja lapsia, minä vielä opiskelin enkä nähnyt lastentekoa ajankohtaisena vielä lähimpään viiteen vuoteen). Toinen avoliitto päättyi siihen, että olimme lopulta kuitenkin liian erilaisia ja halusimme eri asioita. Kumpikin suhde päättyi ilman draamaa. Kolmas avoliitto päättyi, kun mies masentui, ajautui ryyppäämään ja kävi lopulta kimppuuni kännissä. En jaksanut mahdollistaa juopon elämää ja ottaa turpaani.

Pitäisikö näistä nyt jotakin perustavanlaatuista vikaa tai syytä etsiä? Kaikki ei vaan sovi kaikille, ja joskus se ilmenee vasta suhteen jo kestettyä pitempään.

No kahdessa ekassa vikana oli se, että et valinnut miestä, jolla on samat haaveet elämästä, samat toiveet tulevaisuudelta. Nuo kannattaa selvittää jo seurusteluaikana. Toki unelmat muuttuu elämän varrella, mutta arvomaailmasta käsin olevat perushaaveet ei niin muutu (onko perhe vai ura tärkeämpi, onko luonteeltaan city-ihminen vai täysmaalainen jne..) . Kolmas liittosi on sellainen, että vika oli miehessä, ei voi välttämättä arvata edes vuosien yhdessä olon perustella että toinen alkaa väkivaltaiseksi.

Ei se ole ihan noin yksinkertaista. Ensimmäinen mies ei kiirehtinyt perheen perustamisen kanssa, kun aloimme seurustella. Tiesimme molemmat, että tahdomme lapsia joskus, mutta asian piti olla ajankohtainen vasta, kun olen saanut tutkinnon valmiiksi ja ehtinyt tehdä hetken työtä. Miehellä meni kuitenkin perheenperustamisvietti päälle melko nopeasti, ja minä en pystynyt siihen vastaamaan. Enkä minä häntä siitä syytä, ei näille asioille voi mitään eikä kaikkea voi ennakoida.

Toinen mies taas onnistui vakuuttamaan minut siitä, että hän voisi ja haluaisi asua kanssani landella, minulle se oli, ja on, kynnyskysymys. Muutimme lopulta yhteen, mies tosissaan halusi ja yritti, mutta kahden vuoden lumenluonnin ja pimeyden jälkeen totesi, että homma ei ole häntä varten. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Erosimme, enkä ole katkera hänellekään. Hän yritti, mutta ei pystynytkään. Ei voi mitään.

Ihan kaikkea ei voi aina ennakoida. Voi vain yrittää parhaansa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että molemmat suhteet tapahtuivat, paljon jäi taskuun kivoja muistoja ja elämänkokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisin avioeron syy lienee rakkauden ja toisesta välittämisen loppuminen. Miksi näin käy, lienee kussakin tapauksessa yksilöllistä. 

Näennäisesti eron syy voi olla rakkauden loppuminen, mutta oikeasti eron syy on se seikka, joka johtaa rakkauden loppumiseen. Jos ei ole kyse puolison väkivaltaisuudesta, addiktioista, petollisuudesta tms, niin yleensä suuri osa syytä löytyy ihmisen itsensä sisältä. Odotetaan puolisolta mahdottomia, ja petytään kun puoliso ei olekaan täydellinen. Oma pää ei vaan kestä arkea ja tasaisuutta vaan kaivataan omien ongelmien vuoksi uutta jännitystä. Ei kestetä muissa heikkoutta tai keskeneräisyyttä (koska nuo asiat omassa itsessä ahdistavat). Oma tunne-elämän kehitys on jäänyt pahasti kesken. Vastuutetaan puolisoa omasta onnellisuudesta eikä ymmärretä että jokaisen tehtävä on itse huolehtia että on perusonnellinen, se ei ole parisuhteen tai puolison tehtävä. Jne...

Juuri noin! Minusta on pelkästään hyvä asia, että nykyisin yhä useampi uskaltaa pysyä sinkkuna huomattuaan, että parisuhde ei ole se, mikä tekee juuri hänet onnelliseksi. Moni kuitenkin kokee edelleenkin, että sinkkuus olisi merkki epäonnistumisesta ja tuntee ympäristön painetta asiasta silloinkin, kun hänen ympäristönsä ei todellisuudessa aseta mitään paineita. Ja sitten mennään suhteisiin, jotka eivät kestä, koska ne suhteet eivät loppujen lopuksi olekaan sitä, mitä elämältä  halutaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis ensimmäinen avoliitto päättyi siihen, että halusimme eri asioita ja olimme eri elämänvaiheissa (mies halusi perheen ja lapsia, minä vielä opiskelin enkä nähnyt lastentekoa ajankohtaisena vielä lähimpään viiteen vuoteen). Toinen avoliitto päättyi siihen, että olimme lopulta kuitenkin liian erilaisia ja halusimme eri asioita. Kumpikin suhde päättyi ilman draamaa. Kolmas avoliitto päättyi, kun mies masentui, ajautui ryyppäämään ja kävi lopulta kimppuuni kännissä. En jaksanut mahdollistaa juopon elämää ja ottaa turpaani.

Pitäisikö näistä nyt jotakin perustavanlaatuista vikaa tai syytä etsiä? Kaikki ei vaan sovi kaikille, ja joskus se ilmenee vasta suhteen jo kestettyä pitempään.

No kahdessa ekassa vikana oli se, että et valinnut miestä, jolla on samat haaveet elämästä, samat toiveet tulevaisuudelta. Nuo kannattaa selvittää jo seurusteluaikana. Toki unelmat muuttuu elämän varrella, mutta arvomaailmasta käsin olevat perushaaveet ei niin muutu (onko perhe vai ura tärkeämpi, onko luonteeltaan city-ihminen vai täysmaalainen jne..) . Kolmas liittosi on sellainen, että vika oli miehessä, ei voi välttämättä arvata edes vuosien yhdessä olon perustella että toinen alkaa väkivaltaiseksi.

Ei se ole ihan noin yksinkertaista. Ensimmäinen mies ei kiirehtinyt perheen perustamisen kanssa, kun aloimme seurustella. Tiesimme molemmat, että tahdomme lapsia joskus, mutta asian piti olla ajankohtainen vasta, kun olen saanut tutkinnon valmiiksi ja ehtinyt tehdä hetken työtä. Miehellä meni kuitenkin perheenperustamisvietti päälle melko nopeasti, ja minä en pystynyt siihen vastaamaan. Enkä minä häntä siitä syytä, ei näille asioille voi mitään eikä kaikkea voi ennakoida.

Toinen mies taas onnistui vakuuttamaan minut siitä, että hän voisi ja haluaisi asua kanssani landella, minulle se oli, ja on, kynnyskysymys. Muutimme lopulta yhteen, mies tosissaan halusi ja yritti, mutta kahden vuoden lumenluonnin ja pimeyden jälkeen totesi, että homma ei ole häntä varten. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Erosimme, enkä ole katkera hänellekään. Hän yritti, mutta ei pystynytkään. Ei voi mitään.

Ihan kaikkea ei voi aina ennakoida. Voi vain yrittää parhaansa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että molemmat suhteet tapahtuivat, paljon jäi taskuun kivoja muistoja ja elämänkokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lyhyt avoliitto olisi epäonnistunut? Ei se tee ihmisestä epäonnistujaa jos hänellä on elämänsä aikana useampia parisuhteita. Hän on voinut viettää hyvinkin onnelista ja "onnistunutta" aikaa.

Tämä. En itsekään ymmärrä, miksi monta liittoa olisi jotenkin epätoivottava tila tai epäonnistumisen merkki. Olishan se tietenkin hienoa, jos kerrasta löytäisi sellaisen kumppanin, jonka kanssa haluaisi mennä hautaan saakka, mutta aina ei käy niin. Miksi se haittaisi? Elämä voi silti olla hyvää. Minä koen viettäneeni rikasta elämää, ja jokainen suhde on ollut siinä hetkessä hyvä ja merkityksellinen, enkä koe menettäneeni mitään, vaikka avoliittoja on ollut useampi. Pikemminkin päinvastoin.

Se kolmen avoliiton tyyppi