Äidiksi ilman äitiä?

Olisiko täällä ketään jolta löytyisi kokemuksia äidiksi tulemisesta, kun oma äiti on jo menehtynyt? Menetin äitini hiljattain, mutta elämäni on muutoin tulossa siihen pisteeseen että lapsen hankinta alkaisi olemaan pikkuhiljaa ajankohtaista.

Äitini oli minulle todella läheinen. Puhuimme kaikista asioista vapaasti, mutta lapsista ja vauva-ajasta emme juuri ehtineet puhumaan. Toki äiti kertoi synnytystarinat ja tiedän että vauva-arki oli vaikeaa, mutta kovin yksityiskohtaisesti emme aiheeseen pureutuneet. Se ei ollut vielä ajankohtaista ja kuvittelin että äiti ehtii opastaa ja kertoa asioista myöhemminkin, mutta toisin kävi.
Pelkään että raskauden aikana, synnytyksessä tai lapsen juuri synnyttyä pintaan nousee valtavava määrä ikävää, muistoja, joita en ehkä ole muistanutkaan, kysymyksiä ja asioita joista haluaisin kysyä ja kertoa. Pelkään että joudun käsittelemään menetyksen uudelleen. Kuoleman hyväksyminen kesti niin kauan ja sattui fyysisestikin, entä jos se tunne palaa takaisin? Luulen että äitini sairastui aikanaan raskauden jälkeiseen masennukseen ja olen itsekin sairastanut masennusta nuorempana. Entä jos suru laukaisee minulla masennuksen lapsen synnyttyä, miten oikein selviäisin siitä? Haluan lapsia kovasti, mutta tuleva pelottaa. En voi enää pattitilanteessa kysyä häneltä miten hän toimi tai toimisi tilanteessani.
Appivanhempiin minulla on ihan hyvät välit, he ovat mukavia ihmisiä ja varmaankin tulevat auttamaan kykynsä mukaan. He eivät kuitenkaan ole minulle lähimainkaan niin läheisiä kuin omat vanhempani. Läheisyyden tasolla he ovat lähempänä hyvän päivän tuttuja kuin jotakuta jolle voisin vapaasti avautua ja purkaa tuntojani ja pelkojani.
Niin, lähinnä halusin purkaa ajatuksiani. Olisi hienoa kuulla kokemuksia varsinkin sellaisilta jotka olivat jo käsitelleet kovimman surun äitinsä kuolemasta ennen kuin raskautuivat. Palasiko teille mieleen muistoja tai ikävää ja surua? Miten selvisitte?