Lue keskustelun säännöt.
Olenko tullut "sokeaksi"? Onko mieheni ihan Kamala? :(
13.07.2016 |
Mulla on ollut nyt vuoden verran kamalan masentunut olo. Tiedostin sen jo viime kesänä. Meillä on 2-vuotias ihana tytär. Minusta tuntuu, että rakastan selvästi lastani enemmän kuin miestäni (Liekö normaalia), en halua viettää aikaa mieheni kanssa, en innostu mistään hänen kanssaan, innostun asioista, joita saan tehdä ilman häntä... Menen paljon mielummin kaksin tyttäreni kanssa johonkin, kuin yhdessä perheenä, koska mies saa kaikesta tehtyä niin jumalattoman ison ongelman, esim autoon tulee hiekkaa jos olemme rannalla, liikaa ihmisiä liikenteessä, "mennään jo kotiin, Täällä jaksa koko päivää olla!". Yms. Olen luovuttanut. Tuntuu, että olen tullut sokeaksi sille, kuinka huonosti hän minua välillä kohtelee. Esimerkkejä arjesta;
-Hän tulee kotiin, suuttuu jo eteisessä, jos kengät vinossa tai lattialla vähän hiekkaa
-tulee puuskuttamaan kylpyhuoneeseen, kun olen tytön kanssa siellä, aiheutamme kuulemma vielä joskus vesivahingon.
- Minun vastuulla on ruoka, hän ei ole ollut ruoasta vastuussa IKINÄ kuuden vuoden aikana, suuttuu kun mainitsen asiasta.
-kun minä suurin hänelle hänen käytöksestään vakiokommentit "no erotaan sitten, ei ole pakko katsella, etti parempi" ja mököttää, paiskii ovia ja saattaa lähteä ovet paukkuen sanomatta sanaakaan mihinkä on lähdössä (samalla kun 2-vuotias roikkuu hänen lahkeessaan "iskä ei lähde" ja itkee ja huutaa)
-minä ärsytän häntä tahalleni jättämällä esim paitani sängyn päälle, koska paita kuuluu kaappiin
-Flirttailen työkavereiden kanssa (en)
- laukoo monia sovinistisia kommentteja, esim keskustelimme naimisiin menosta yleisellä tasolla, ja kertoi ettei voi ymmärtää naisia, jotka pitävät oman sukunimensä. Eli ei voi sietää, että nainen päättää asioista.
Tässä vain muutama esimerkki.
Olen aivan rikki sisältä, olen kadottanut elämänilon, lihonut 30 kg ylipainoiseksi ja olen koko ajan masentunut :( kerroin miehelleni tunteista ja lähti ovet paukkuen ja ennen sitä sanoi etten ole masentunut, minun täytyy vain ryhdistäytyä ja ruveta huolehtimaan itsestäni. Mutta nyt minusta tuntuu, että olisin oikeasti onnellisempi yksinhuoltajana.
Tuntuu, että minä olen jatkuvasti se alistuva koiranpentu, joka tekee kaikkensa pitääkseen isäntäänsä tyytyväisenä ja tehdä asioita hänen tavallaan ettei tule vaan uutta riitaa...
Kommentit (25)
Ei tuollaista tartte kenenkään jaksaa ja sietää.
Meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, eikä sitä kannata tuhlata noin raastavaan parisuhteeseen.
Tietysti on aina helpommin sanottu kuin tehty, mutta itsesi, ja ihanan lapsesi takia, mieti, haluatko/ kannattaako jatkaa.
Terveessä suhteessa kaikki voivat hyvin ja esim. tuollainen kontrollifriikkeys/mustasukkaisuus monesti vielä pahenee.
Itse tulisin hulluksi vastaavassa tilanteessa, mutta onnex oma mies on hyvin toisentyyppinen.
Voimia joka tapauksessa sinulle, päätät mitä tahansa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa täysin minulta, ennenkuin erosin elämäni naisesta. Ei se mies tosta muutu, jos et järkytä häntä.
Oho, oletkohan mun eksäni kanssa yhdessä. Meillä ei tosin lapsia ollut, mutta kohteli minua aivan kuvaamallasi tavalla. Kilttinä ihmisenä kestin tuota aivan liian kauan, ja mielessäni selittelin aina itselleni hänen käytöstään, ja aloin jopa uskoa, että vika todella on minussa. Kaveritkin ja lähipiiri olivat huomanneet kuinka elämäniloni oli selvästi vähentynyt.
Eroaminen ei ole helppoa, mutta näin jälkikäteen se tuntuu yhdeltä parhaista päätöksistäni elämässä. Heti eron jälkeen minut valtasi uskomaton vapauden ja helpotuksen tunne.
Jokainen meistä ansaitsee kunnioittavan parisuhteen, ja tunteen että kotona puolison luona on hyvä olla. Voit myös miettiä, minkälaisen parisuhteen mallin teidän parisuhteenne antaa lapsellenne. Kun vanhemmat voivat huonosti, voi lapsikin huonosti.
Toivotan sinulle ja lapsellesi paljon jaksamista, usko itseesi. Toivon että löydät itsestäsi voimaa erota. Elämä on lyhyt, eikä sitä kannata tuhlata virumalla parisuhteessa jossa toinen saa sinulle pahan olon.
Olet lapsen syntymän jälkeen keskittynyt vain lapseen. Miehesi on menettänyt parisuhteensa ja se saa hänet vihaiseksi. Hän on menettänyt puolisonsa. Kotona on tyttö ja 30kg painavampi äitinsä.
Kuulostaa myös siltä että sinä halusit lapsen, mies ei. Sait luvan lapseen mieheltä lupaamalla että hoidat kaiken ja mikään ei muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan miehesi myös masentunut? Kaikki ei välttämättä ole vai vain tahallaan kamalana olemista.
Tuli tuosta siisteysvaatimuksesta mieleen, että tuollainen fanaattisuus asian suhteen saattaa ahdistaa lasta vielä aikuisiälläkin. Mies just sano, että kotonaan oli tosi ahdistavaa, ku sisällä ei saanu tehdä yhtään mitään ku piti aina olla siistiä...
Mä lähtisin vaikka vanhempieni luokse tuosta tilanteesta ja sanoisin, että jos mies ei näe toiminnassaan mitään vikaa, etsin asunnon itselleni ja lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista :)
Katselin ihan huvikseni illalla vielä mahdollisia yksiö/kaksiovuokra-asuntoja, sellaisia joihin voisin kuvitella muuttavan tyttären kanssa. Ajatus tuntuu jotenkin helpottavalta, tulee sellainen lämmin olo itselleni kun mietin, että saisin asua rauhassa tyttäreni kanssa, eikä tarvitsisi miettiä jokaisesta asiasta, että mitähän mies Tästä tykkäisi...
Lisäksi mies ei ole ikinä ollut innokas lähteä yhtään mihinkään kotoa, koska "mitä sieltä tarvii?" . Esimerkiksi markkinoille, Tuurin kyläkauppaan, huvipuistoihin, kävelylle, mihin vain! Varsinkin kutsuttuihin juhliin ei ikinä tule. Minun täytyy aina keksiä tekosyitä miksi hän ei taaskaan päässyt. Ja aina alakuloisena lähden juhliin yksin.
Tiedostan asian, että näin en todellakaan halua elää koko loppuelämäni. Ainoa asia, joka nyt huolettaa eron tullessa on raha. Vaikka työpaikka onkin, yksin hoitaessa kaikkiin menee rahaa enemmän. Enkö ole oikein kärryillä mahdollisista tuista, johon yksinhuoltaja (työtä tekevä) on oikeutettu.
Lapsi joutuisi vaihtaa hoitopaikkaa, sillä itse työskentelen kaksivuorotyössä, sekin vähän jännittää, kuinka tottuu päiväkodissa oloon ilta-aikaan.
Ap
Kuulostaa masentuneelta. Sinä omistat lapselle kaiken huomiosi. Mies jää statistin rooliin. Anna vastuuta lapsen hoidosta miehelle. Jutelkaa. Älä ihmettele. Juttele.
Kuulostaa siltä, että lapsiprojekti on vain sinun etkö suostu jakamaan sitä miehelle?
Teillä on yhteinen lapsi, yhteinen koti ja yhteinen suhde. Naisen on hirmu helppo uppoutua lapseen. Siinä vahvat miehet pärjää, koska tajuavat tilanteen ja auttavat. Mutta kaikilla miehillä niinkuin naisillakin on vauva aika rankkaa. Kaikki muuttuu.
Jutelkaa. Ja ottakaa yhteistä kahdenkeskistä aikaa ja yhteistä perheen aikaa.
Veikkaan että miehellä on ikävä sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan miehellä sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. jota yrittää peitellä?
Koeta nyt vielä jutella. Käykää terapiassa tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuosta siisteysvaatimuksesta mieleen, että tuollainen fanaattisuus asian suhteen saattaa ahdistaa lasta vielä aikuisiälläkin.
Ei se minua ainakaan ahdista. Sotku ja epäsiisteys ei ahdista sekään, vaikka velini hermostuu jos heidän koti ei ole siisti. Lapsuuskodissamme oli aina kaikki paikoillaan, ei murusia lattialla eikä pöydällä, kengät siistissä rivissä, kaikki tyhjät henkarit oikealla eteisen naulakossa, jne.
Kun käy tuttavan kodissa ex tempore ja kaikki on silti tip top, se lisää kunnioitusta tuttavaa kohtaan oikein huolella. Itse olen vähän laiskanpuoleinen, ihailen niitä jotka aina jaksaa.
Ero on vaikea asia, mutta se on prosessi, joka etenee tietyssä järjestyksessä ja sille on joku loppupiste. Tunnepuoli ja uuteen elämään sopeutuminen on epämääräisempi vaihe, mutta sitten vain eräänä päivänä huomaa kilojen pudonneen ja lapsen viihtyvän (ei enää niin uudessa) hoitopaikassaan. Rahat voivat olla tiukilla, mutta toisaalta arki sujuu ilman jatkuvaa mielipahaa. En tiedä noista raha-asioista, mutta ainakin saat elarit ja eikö lapsilisissäkin ole joku yh-korotus?
Minusta ei tunnu siltä, että ap olisi ryhtynyt päätoimiseksi äidiksi ja mies menettänyt parisuhteensa. Ap:han on aktiivinen, haluaa olla menossa, haluaa jakaa miehen kanssa kokemuksia, mutta mies ei suostu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette molemmat uudessa tilanteessa ja etsitte tapa olla perheenä. Älkää nyt heti eroamaan ruvetko. Viettäkää vaikka lomaviikko tms. erillään, jos et saa miestäsi lähtemään mukaan.
Miehesi on myös luultavasti mustasukkainen huomiosta, jonka annat lapsellenne. Hänkin tarvitsee huomiota ja kehuja. Koita itse tehdä positiivisia aloitteita, kehu miestä yms. Tollanen nalkutuskin on huomionhakua. Jos miestäsi häiritsee hiekka, kerro missä on imuri. Jos miehellesi ei ole ruokaa, kerro missä on kauppa. Pidä puolesi, ei sun tartte kenenkään palvelija olla.
Mutta lapsen syntymän jälkeen koko perheen dynamiikka muuttuu, etsitte sille (ulkopuolisen avulla) uuden, kaikille sopivan mallin. Ja sitten lopetatte sen erolla uhkailun.
Mä voisin myös kirjoitella miehestäni ainakin tuohduksissani kaikenlaista, on mua paljon tarkempi (esim. autoon jos tulee naarmu, niin maailmanloppu on lähellä), kaikki sotku turhauttaa yms. koko ajan ylihuolehtii raha-asioista, luistaa lastenhoidosta, luulee tekevänsä enemmän kuin tekee yms. Mutta toisaalta jaksaa leikkiä lasten kanssa, on hellä ja huolehtiva, ymmärtää, että tää pikkulapsiaika nyt täytyy vaan sietää kaikenlaista, haluaa tehdä yhdessä retkiä, huolehtii sosiaalisista suhteista jne.
Mä suosittelisin, että jättäisit nyt ne eroajatukset pois ja miettisit vaikka vuoden. Anna myös miehelle kahdenkeskeistä aikaa lapsen kanssa.
Mun mielestäni kuulostaa myös epäterveeltä. Tietysti mies tarvitsee huomiota ja kehuja - olethan ap niitä antanutkin? Mutta kontrollointi ja jatkuva negatiivisuus ja se että ap joutuu olemaan koko ajan herkkänä miehen tunnetiloille, ei ole normaalia eikä se ole hyvä tapa elää. Voi vain kuvitella miten epämiellyttävä ilmapiiri kodissa on tuon takia. Ei kannata ehkä heti erota, mutta kissa pitää nostaa pöydälle. Jos asiaan ei puututa, tilanne tulee ainakin vain pahenemaan. Ehkä mies on masentunut tai hänellä on jokin persoonallisuushäiriö (koska tuo käytös ei ole normaalia!). Oma eksäni oli hyvin samantyylinen, ja hän ei siitä ikävä kyllä muuttunut, vaikka yritin keskustella asioista hyvässä hengessä. Jos miehesi kääntää aina kaiken sinun syykseni eikä osaa mennä itseensä yhtään, niin se ei sitten muutu siitä enää hyvään suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuosta siisteysvaatimuksesta mieleen, että tuollainen fanaattisuus asian suhteen saattaa ahdistaa lasta vielä aikuisiälläkin.
Ei se minua ainakaan ahdista. Sotku ja epäsiisteys ei ahdista sekään, vaikka velini hermostuu jos heidän koti ei ole siisti. Lapsuuskodissamme oli aina kaikki paikoillaan, ei murusia lattialla eikä pöydällä, kengät siistissä rivissä, kaikki tyhjät henkarit oikealla eteisen naulakossa, jne.
Kun käy tuttavan kodissa ex tempore ja kaikki on silti tip top, se lisää kunnioitusta tuttavaa kohtaan oikein huolella. Itse olen vähän laiskanpuoleinen, ihailen niitä jotka aina jaksaa.
Minua taas ahdistaa kun lapsuudessa kaiken piti olla tip top. Onhan vanhemmillani toki siistiä, mutta ei siellä pysty rentoutumaan kun lasinalusen unohtuminen on jo melkein huudon paikka. Ja hirveä marttyyrinäytelmä ja raivofalsettihuutoa lapsuudessa, jos oli imuroitu vähän hutiloiden (sohvia ei oltu siirretty ja alta imuroitu) tai tiskit oli laittamatta klo 16 mennessä.
Tästä on seurannut, että inhoan siivoamista sydämeni pohjasta (toki pidän kodin perussiistinä), mutta melkeinpä tunenn oloni muakavammaksi jos pöydille on jäänyt muutama lehti tai muki ja eteisessä on hieman hiekkaa (voi sitä huutoa jos vahingossa jalkasi osui sisällä eteisestä tulleeseen kiveen ja ääni paljasti sellaisen huushollissa pyörivän).
Jos mies vain huutaa eikä halua edes kävelylle lähteä, niin mitäpä siinä jäädä elämää munankuorille. Voihan mies sitten erossa asumisen aikana muuttaa itsensä paremmaksi puolisoksi jos hänellä on siihen motivaatiota, mutta todennäkösiesti vaan raivoaa enemmän ja tiedät tehneesi oikean ratkaisun. Onnea ihanasta tytöstä ja viettäkää mukavia yhteisiä hetkiä:)
Minä jätin kuvailemasi kaltaisen miehen. Huomasin että haaveilin jatkvuasti nimenomaan RAUHASTA, eli elämästä kahden tyttäreni kanssa, ilman siisteysnatseilevaa miestä (ei tietty itse siivonnut, vaan vaati mua siivoamaan "mun äiti pärjäsi kolmen pojan yksihuoltajana ja pystyi pitämään kodin siistinä, sussa on jotain vikaa jos et YHDEN lapsen äitinä pysty siihen"). Oli ihan samanlainen kuin sinun miehesi, ei ikinä kiinnostanut nähdä kavereita - paitsi hänen sukulaisiaan- eikä luonamme saanut käydä esim. mun ystäviä. Ei kuulemma kuulu aikuisen ihmisen perhe-elämään tollaset lapselliset kaverivierailut. Mies eli hirmuhallitsijan vapaata elämää ja minä kotihiirenä alistuin ja siivosin, kokkasin hoidin 100% yksin lapsen. Ja kävin töissä tämän päälle. Mies halveksui ja arvosteli työtäni, oikeastaan kaikkea mitä tein.
Mietin IHAN samoja ajatuksia kuin sinä, eli että miten rahat riittää eron jälkeen, mites hoitopaikan vaihdos jne.
Sitten vaan eräänä kesänä tuli mitta täyteen exää. Pilasi yhden mökkireissun äitinsa kanssa itkettämällä mua kaksi päivää, kun en osannut kuulemma tehdä mitään. Äitinsä kännissä huokaili kuinka minun vaan pitäisi yrittää enemmän.
Se vapauden ja helpotuksen tunne, joka minulla oli muutettuani omaan -vuokrakotiin- eron jälkeen on jotain mitä en voi sanoin kuvailla. Olin naimisissa ollessa laittanut yhteistilille 1000 e kk + maksanut auton lyhennystä 200 e + lapsen päiväkotimaksut 250 e. Tämän päälle tietty erinäisiä muita kuluja. Käteen sain naimisissa olessani palkan ja lapsilisän, yhteensä nettona 1900 euroa. Eron jälkeen sain yksinhuoltajakorotuksen + elatustuen eli nettotulot nousivat 2100 euroon. Vuokraa maksoin nyt 850 euroa ja muuten kustannukset olivat samat, paitsi lapsen päivähoitomaksu taisi tippua 180 euroon. Koska ruokakustannukset olivat nyt paljon pienemmät lapsen kanssa kahden, niin en oikeastaan joutunut pahemmin tinkimään elämästä. Tietysti vastuu kaikesta jäi itselle.
En ole päivääkään katunut miehen jättämistä. Päinvastoin, elämäni on ollut aivan ihanaa sen jälkeen. Olen edennyt työurallani (jos olisin ollut yhdessä miehen kanssa, hän olsii jossain vaiheessa suostutellut minut jättämään työni, koska ei kestänyt mahdollisuutta että menestyisin jossain), asun hulppeassa asunnossa aivan keskustan liepeillä, minulla on todella läheinen ja hyvä suhde tyttäreni kanssa. Olen onnellinen.
..Mies sensijaan on mennyt aika reipasta alamäkeä. On asunnoton (lorvii aina jonkun nurkissa), työtön viidettä vuotta (kaikissa työpaikoissa joku vika, tai työnatajissa), ylivelkaantunut (koska tärkeintä on näyttää että menisi hyvin vaikkei mee), lapsi ei enää halua käydä isällään kuuntelemassa isän tiuskimista ja valitusta siitä että lapsi on sotkuinen tai lapsen vaatteet eivät ole riittävän tyylikkäät tms tms.
Eli, en kannusta eroamaan mutta voin sanoa että tiedän tasan mitä käyt läpi. Ja minun elämäni hienoimpia päätöksiä oli ero, olen ollut sen jälkeen vain ja ainostaan tyytyväinen päätökseen. (niin joo, selvisihän se eron jläkeen että koko ydhessäoloajan miehellä oli ollut muita naisia.....)
T: Nainen 33-v
Kiitos kaikille vastauksista! Varsinkin teille, jotka kerroitte teillä olleen saman tilanteen! 💟 Kiitos tsempeistä, luin kaikki viestit läpi :)
Tässähän on vaan todellakin vain minun versio asiasta, mutta yritän tässä vain selvittää, että ylireagoinko vain turhaan, vai onko mieheni muidenkin mielestä ilkeä minua kohtaan.
Muutama tapahtuma, jotka haluan vielä tänne kirjoittaa. Tytöllämme oli vauva-aikana paha refluksi, hän vain huusi ja huusi ensimmäiset 6kk. Se oli raskasta... Silloin yritin vain kestää tunnin kerrallaan, todella raskasta aikaa, kun piti vain yrittää keksiä helpotusta kipeälle vauvalle. Monena päivänä mies tuli vihaisena kotiin, koska en ollut mm imuroinut, tyhjentänyt tiskikonetta, pessyt pyykkiä enkä laittanut ruokaa. Ja minä naivina luulin, että kun hän tulee kotiin, olisin onnellinen, saisin apua vauvan kanssa... mutta väärin meni. Muistutti minua useasti huutaen, että hänen mummonsa on aikoinaan (50-luvulla) ollut kotona 7 lapsen kanssa yksin, ukki ei kuulemma osallistunut lastenhoitoon. Ja minä en pärjännyt yhden kanssa. Ja minä tyhmänä uskoin, että olen epäonnistunut äitinä ja vaimona.
Joku tuolla viesteissä kirjoitti, että olisin unohtanut miehen vauvan takia. Osittain kyllä. Vauva-aika oli niin sanoinkuvaamattoman raskas. Olin todella väsynyt ja uupunut. Kaadoin kahviin mustikkakeittoa, unohtelin hellan levyjä päälle, laitoin pyykit koneeseen, mutta en konetta päälle, unohdin joita Olin muutama minuutti sitten tehnyt. En varmasti ollut sellainen vaimo sillä hetkellä, jota toivoa. Mutta tuki puuttui. Syytöksiä syytöksen perään, se uuvutti vielä enemmän. Sukulaisille ristiäisissä kehuskeli auttavansa ja tukevansa minua. Ja minä hymyilin vieressä ja ajattelin että en sano mitään, ettei tule "seuraamuksia". Lapsen hankkimista mies ehdotti minulle ensin. Itse olin vielä epävarma, sillä olin juuri vasta ensimmäistä vuotta töissä vakipaikassa. Sulattelin asiaa puoli vuotta ja sitten myös minäkin aloin haluta perheenlisäystä.
Kyllä olen kannustanut miestä monessa hankalassa tilanteessa, kehunut hyväksi isäksi ja puolisoksi, järjestänyt lapselle hoitopaikat yllätyksenä ja tehnyt illallista. Huomioinut ja kuunnellut hänen huoliansa, olen kohdellut häntä siten, minkälaista kohtelua itse haluaisin saavani. Tottakai minullakin on ollut sellaisia päiviä, joissa kadun käytöstäni, mutta olen anteeksi pyytänyt jokaista sammakkoa, joka suusta on päässyt.
Ongelma on myöskin se, että kun kerran Nämä kaikki asiat miehelle, hän suuttuu mielettömästi ja "lukittautuu". Ei puhu mitään, saattaa vaan pukea vaatteet päälle ja lähtee sanomatta mitään, ei keskustele minun vaan puhelimen välityksellä. Laittaa sitten sieltä jostain viestiä, viimeksikin tuli viesti (kopioin sen tähän) "Parisuhdetta jossa toinen ei joskus valita mistään on vaikea löytää. Jos sä koet että mä sun jokaisen päivän pilaan "olemalla ilkeä" niin voit kokeilla mun puolesta geenilottoa paremmin ja ettiä uuden kumppanin. Toivon, että opettelet kunnioittaa mua enemmän."
Ja itse sanoin oikeasti asiallisesti asioista. Häneltä puuttuu keskustelun taito, vaan syyttää aina muita. Aina minun täytyy ryhdistäytyä.
Huhhuh...täytyy kyllä todeta, että kun asiat näin kirjoittaa ylös niin näkee todellisuuden. Kiitos kaikille jotka jaksatte lukea <3
Ap
Kyllä. Miehesi on kamala. Ennen eroa ehkä kannattaisi hakea ulkopuolista apua, vaikka perheneuvolasta. Mutta tuollainen raivoaminen ym. on kyllä vallankäyttöä.