Milloin tiesit, että et halua lapsia?

Jo n. 15-vuotiaana.

t. 35v

32-vuotiaaksi asti tiesin, etten halua lapsia. Sitten mieli muuttui.

Tiesin sen jo hyvin hyvin nuorena..

Sanoin joskus teininä äidille etten ikinä halua lapsia. Ja hän vaan nauroi, sanoi että kun tulen vanhemmaksi mieli muuttuu..

Nyt 36 vuotiaana edelleen hyrkkä EI muksuille. En vaan ole sitä "äitimateriaalia" vai miksikö sitä sanotaan.. Ei vaan kiinnosta.

En tiennyt 21- vuotiaana et 24 -vuotiaana haluan jo lapsia.Luulin ja vannoin ettei ikinä koska pelkäsin.No kummasti tää vaan meni verikokeisiin ja synnytti saadakseen sen ihanan oman vauvan.Nyt niitä on neljä.;)

Ei sun tarvi tollasta murehtia.

Olen tiennyt jo varhaisteinistä. Jo silloin sanoin etten halua lapsia kun tuli vaikkapa äidin kanssa puheeksi perheen perustaminen "sitten kun kasvat isoksi". Sanoivat että mieli muuttuu sitten parikymppisenä. Olen nyt 40 vuotias.

En voi toki varmaksi ns. ikuisuuksiin julistaa, mutta olin varmaan 22-23v kun ensimmäistä kertaa näin ajattelin. Nyt 26v ja mieli muuttuu vuosi vuodelta negatiivisemmaksi lastenhankintaa kohtaan. Tuota ensimmäistä ajatusta ennen olin jotenkin kuvitellut, että lapsia nyt "kuuluu" vaan hankkia enkä ollut juuri lasten kanssa ollut tekemisissäkään (=tiennyt millaista se olisi).

En ole koskaan halunnut saada lapsia, mutta ymmärsin haluavani jäädä pysyvästi lapsettomaksi joskus 26 ja 28 ikävuoden välillä, kun mietin asiaa ensimmäisen kerran todella aktiivisesti. Minulla pohdinnat sysäsi liikkeelle parisuhde, jossa mies olisi halunnut ehdottomasti isäksi jossakin vaiheessa. Minulle sitten selvisi pohdintojen myötä, etten varmaan koskaan halua äidiksi, ja niin tuo suhde päättyi eroon. Nyt odotan, että pääsisin sterilisaatioon.

Ja joo, tietenkin jäät paljosta paitsi, jos sinusta ei tule vanhempaa. Kaikki meistä jäävät vaikka mistä paitsi, kun elämä on kerran niin tavattoman rajallinen. Mutta mieti asiaa niin, että jos jokin asia ei yhtään kiinnosta, siitä kannattaakin jäädä paitsi.

Vierailija kirjoitti:

En tiennyt 21- vuotiaana et 24 -vuotiaana haluan jo lapsia.Luulin ja vannoin ettei ikinä koska pelkäsin.No kummasti tää vaan meni verikokeisiin ja synnytti saadakseen sen ihanan oman vauvan.Nyt niitä on neljä.;)

Ei sun tarvi tollasta murehtia.

Painu vittuun tästä ketjusta.

Olen aina tiennyt sen. En ole milloinkaan pitänyt lapsista, jo teininä inhosin vauvoja. Elin elämäni täysin siinä tietoisuudessa, että lapsia en hanki. Sitten törmäsin elämäni rakkauteen, joka valitettavasti halusi lapsen. Tein sitten yhden. Kyllä se tuossa nyt rinnalla kulkee perheenjäsenenä, mutta ehdottomasti toista ei tule. Minulla ei ole minkäänlaista pulppuavaa äitiysonnea ilmennyt edes tuon ensimmäisen kanssa. Jos avioero tulisi, lapsi jäisi isälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiennyt 21- vuotiaana et 24 -vuotiaana haluan jo lapsia.Luulin ja vannoin ettei ikinä koska pelkäsin.No kummasti tää vaan meni verikokeisiin ja synnytti saadakseen sen ihanan oman vauvan.Nyt niitä on neljä.;)

Ei sun tarvi tollasta murehtia.

Painu vittuun tästä ketjusta.

Jaa miksi?Vastasin kysymykseen.En ikinä olisi kuvitellut 21- vuotiaana haluavani lapsia,en edes pitänyt lapsista.

Aina. Päätös vaan vahvistunut. Nyt 29v. Ei vaa kiinnosta yhtään..Olen yrittänyt haluta ja leikitellyt ajatuksella mutta ei, ei vaan ole mun juttu. En suostu luopumaan nykytilanteesta jossa oon todella onnellinen. maailmassa lapsia onneksi ilman minuakin ja hoidellaan vaikka sitten jo niitä valmiiksi olevia tuttavien lapsia jos joskus hoitoapua tarvitsevat. Se riittää. :) ihan muut jutut mielessä.

Olen aina ajatellut haluavani lapsia, mutta nyt viime aikoina kun niitä on ruvennut ympärille tupsahtelemaan, onkin alkanut ahdistaa koko konsepti. Vierestä kun sitä meininkiä katsoo, niin ei kyllä houkuttele yhtään. Hankin 19-vuotiaana hölmöyksissäni koiran ja se on rajoittanut elämää ihan tarpeeksi (vaikka rakas onkin), eikä tietenkään ole mitään lapseen verrattuna. Haluan elää omaa elämääni ja pitää myös parisuhteeni kondiksessa ja nuo tavoitteet tuntuvat istuvan huonosti yhteen lastenhankkimisen kanssa.

Olen nyt 27 ja ensimmäiset negatiiviset ajatukset näitä juttuja kohtaan ilmaantuivat joskus 22-vuotiaana, kielteisempään suuntaan on menty koko ajan. En kuitenkaan ole ihan täysin satavarma, ettenkö KOSKAAN haluaisi lapsia, mutta pidän sitä hyvin mahdollisena. Jos nyt tulisin raskaaksi, tekisin ehdottomasti abortin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 21v ja en ole koskaan ajatellut, että minulla olisi lapsia. Kauhulla aina luen tarinoita täältä vaikka ne kertoisivat ihan normaalista arjesta, puhumattakaan kun näen lapsiperheitä livenä. En vain jotenkin ymmärrä, mitä sellainen elämä voisi minulle antaa, en edes pidä lapsista enkä osaa olla niiden kanssa.

Minulla on endometrioosi ja tuntuu, että en ole edes kykeneväinen raskauteen.

Siltikin tuntuu että jäisin paljosta paitsi, äitini aina pelottelee miten tulen olevaan yksinäinen jne.

Tiedän että olen nuori ja hölmöä ajatella tätä, mutta silti.

Miksi sinun vielä pitäisi päättää koko elämän asiasta. Eikö riitä ettet halua vauvaa nyt etkä lähitulevaisuudessa? Tyttäreni (20 v) on samaa mieltä, ja olen hyvin tyytyväinen: käyköön yliopiston ja miettikööt sitten mitä haluaa. Tuskin noin nuorena monta muutakaan asiaa haluaa lukkoon iskeä; missä kaupungissa/maassa haluaa asua, millaisia työpaikkoja, jopa koulutus on monesti vielä hakusassa. Itse en todellakaan miettinyt vauvoja kaksikymppisenä, opiskelin reissasin ympäri maailmaa, vietin nuoren ihmisen itsekästä elämää, Ne vauvahalut tuli vasta kolmenkympin jälkeen. Ne tulee jos on tullakseen, ja jos ei elä parisuhteessa jossa toinen lisääntymään painostaisi ei tuosta minusta stressiä tarvitse ottaa. Ja PS minulla on myös endometrioosi, ei aiheuttanut ongelmia kun lapsia halusin.

Olen tiennyt sen aina ja nyt olen 37. Sinä olet niin nuori, että eiköhän sinulle riitä tieto, ettet halua lapsia lähivuosina. Jos haluat myöhemmin, ehdit yrittämään niitä vielä monen vuoden ajan, jos et, hyvä niinkin.

Mulla on ollut pitkään (5-10 vuotta) epäselvää, haluanko lapsia. Yhdessä vaiheessa olin vahvasti sitä mieltä, että en ainakaan halua sulkea lapsia pois ja yksi parisuhdekin kaatui, kun puoliso ei halunnut lapsia. Ystäville ja sukulaisille olen kuitenkin puhunut kokoajan että "sitten kun aika on" niitä lapsia tulisi.

Nyt viimeisen vuoden aikana (olen 34v), kun tekosyyt sille miksei lapsia ole hankkinut aiemmin, alkavat niin sanotusti loppua (vakituinen työ, asunto yms),  olen huomannut että suurin syy siihen miksi puhun sukulaisille ja ystäville lasten hankinnasta, on tapa ja kulttuurinen paine, ei oma tahto ja halu. Musta tuntuu että olen huono nainen jos lapset eivät ole suunnitelmissa ja olen yrittänyt sitä itselleni iskostaa, että ne on tehtävä tai jään vajaaksi ihmiseksi. Minulla on huono itsetunto ja yhdistän lapselliset ystäväni sellaiseen, että he ajattelisivat jotenkin olevansa parempia ja kokeneempia ihmisenä kuin minä. Nämä paineet aiheuttaa sen, että tuntuu kuin mun oma elämä olisi loppumassa: vielä kaksi vuotta saat olla sinä, sitten olet loppuelämäsi ÄITI... Tuntuu niin kuin joku giljotiini kutsuisi.

En suinkaan vihaa lapsia, vaan lapset ovat minusta ihania mussukoita ja tosi suloisia. Mutta mulla ei vaan ole MINKÄÄNNÄKÖISTÄ OIKEAA TUNNETTA sisälläni, joka ohjaisi omien lasten hankintaan. Kun näen söpöjä lapsia, minusta tuntuu samalta kuin söpön koiran nähdessäni, sydän pakahtuu ja tekee mieli rutistaa toista. Mutta tarkoittaako se että minä itse haluan lapsia? Ei minun mielestäni. En minä kaikkia ihania koiriakaan haluaisi omakseni.

Minusta myös tuntuu, etten keksi yhtään hyvää syytä, miksi tekisin lapsia. Ehkä se että kun ne ovat 5-6 vuotiaita, niille voisi alkaa opettaa siistejä juttuja maailmasta. Mutta miksi juuri minun tulisi lisääntyä? Maailmassa on muutenkin liikaa ihmisiä.

Eli, voisi sanoa että näin kolmikymppisenä minulle on viimein valjennut, etten ilmeisesti halua lapsia, sillä en näe niiden hankinnassa yksinkertaisesti mitään järkeä.Tai sitten olen jotenkin myöhäiskypsä ja mun biologinen kello alkaa tikittää myöhemmin (suvussa hankittu monessa polvessa lapsia vielä 40 -vuotiaina).

Kaikkia näitä asioita mitä tähän kirjoitin, on todella mahdotonta sanoa ääneen, sillä lapselliset kokevat puheeni loukkaavina tai sitten minut leimataan hulluksi. Vaikka tältä minusta ihan toden totta tuntuu!

Hah hah! Kyllä naurattaa nämä "tiesin 15-25-vuotiaana, etten halua lapsia". Ei tuossa iässä vielä kukaan tiedä tuota varmuudella. Pelkkää lapsuusiän tai nuoruusiän uhoa "en halua lapsia" -puheet tuossa vaiheessa vielä on. Sitten kun ikä alkaa olla lähempänä 30 vuotta, niin sen tietää varmuudella.

Taisin olla jotain kolmekymppinen. En siis sitä ennenkään ollut varsinaisesti halunnut, mutta silloin ajattelin, että onneksi ei ole lapsia, enkä niitä koskaan haluakaan. Viimeisenä syynä se, kun sivusta seurasin tuttavaperheen helvettiä, päihdeongelmaisen pojan kanssa. No poika on sittemmin selvinnyt, mutta oli se sellaista, että pienintäkään riskiä en halua, että omakohtaisesti sellaiseen joutuisin. Toki muutenkaan en ole erityisen lapsirakas ja ainoa ns. vauvakuume oli joskus 19v, mutta kesti vain pari kuukautta eikä onneksi ollut poikaystävää.

Niin milloinhan sitä saa sanoa että tiesi jo lapsena tai teininä?

Sittenkö saan sanoa että tiesin, kun vaihdevuodet alkavat?

Joku varmaan tulee väittämään että vielä vaihdevuosien jälkeen alan katumaan ja haluamaan lapsia.

Minulla ei vauvat, taaperot ja mitkään lapset saa aikaan samanlaisia tunteita kuin söpöt eläimet.

En näe lapsia millään tavalla hellyyttävinä vaan koen heidät rumina ja vastenmielisinä.

Kohtelen lapsia kuin ihmisiä muutenkin. Pystyn toimimaan heidän kanssaan hienosti ja olen saanut kuulla kehuja taidoistani.

Mitään hinkua minulla ei ole omia lapsia saada. Kestän lapsia vain muutaman tunnin kerrallaan, sitten olen täysin rikki ja uupunut.

Ajatus siitä että olisi joku joka koko ajan imisi energiaa minusta, enkä koskaan saisi levätä, on niin kauhea etten osaa sitä sanoin kuvailla.

Ylitunnolliselle ihmiselle lapset eivät sovi, eikä sellaiselle jonka täytyy saada joka päivä monta tuntua ladata akkujaan YKSIN!

Lapsenakaan ei kiinnostanut vauvaleikit. En ole ikinä ollut lapsirakas. Teininä aloin tietoisemmin ajatella, että ei kiitos. Nyt 27 eikä ole vieläkään mieleen tullut haluta lapsia. En usko että mieli muuttuu, mutta jos niin käy niin sitten käy. Tuntemattomat voi ainakin lohduttaa itseään hokemalla että "vielä se mieli muuttuu" :D

Ap, älä ota stressiä asiasta. Elä elämääsi niin kuin haluat, ja katso mitä elämä tuo tullessaan. Sinulla on vielä 15 vuotta aikaa muuttaa mielesi, jos jossain vaiheessa tunnetkin haluavasi lapsen. Ei asiaa tarvitse päättää nyt.

Itsekään en juuri koskaan ole tuntenut vauvakuumetta. Ajatus äidiksi tulemisesta on aina ollut vieras minulle. Tilanteeni on kuitenkin eri kuin sinulla, ap: Olen aina myös tiennyt, että en halua elää loppuelämääni lapsettomana. Koska en muutu tästä enää nuoremmaksi ja elämäntilanteemme on vakaa, niin jätimme ehkäisyn pois. Nyt olenkin raskaana, mistä olemme onnellisia.

Loppujen lopuksi on kyse hyvin simppelistä valinnasta: Joko valitsee lapsettoman loppuelämän, tai sitten valitsee lapsen yrittämisen jossakin vaiheessa.  Monet elävät harhaluulossa, että voivat elää elämänsä ottamatta kantaa lapsiasiaan. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä se, ettei ota kantaa ja antaa vuosien kulua, johtaa väistämättä siihen, että ikä tulee vastaan ja lapseton loppuelämä on ainut jäljellä oleva vaihtoehto.

Kannattaa siis miettiä lopullinen kantansa silloin, kun valinnanvaraa vielä on. Eli vaikka 30-35-vuotiaana. Tuttavapiirissäni on pariskunta, jotka neljäkymppisiksi asti sanoivat, etteivät halua lapsia. Sitten yht'äkkiä he halusivatkin saada lapsen, ja nyt he ovat läpikäyneet pitkät ja tuloksettomat hedelmöityshoidot ja ovat parhaillaan adoptiojonossa. Käy heitä sääliksi, mutta ajattelen myös, että omapa on vikansa, jos vasta neljäkymppisenä tajuaa miettiä näitä asioita.