Ymmärtääkö kukaan (ystävyydestä ja yksinäisyydestä)?

Mulla ei tahdo millään riittää voimat ystävyyssuhteiden ylläpitoon, vaikka tiedän, että se olisi tärkeää. Ja jotenkin tässä samalla mun ystävyys-itsetunto on vajonnut tosi alas, ja epäilen, että haluaako mun kanssa kukaan edes olla ystävä. Johtuu ehkä lähinnä siitä, kun pitkäaikainen lapsuusystäväni on vuosien myötä pikkuhiljaa etäännyttänyt itsensä minusta, jolloin mietin, että mitä vikaa minussa on.



Onneksi on sentään yksi ystävä, joka edes joskus soittaa minullekin päin. Meillä on suurinpiirtein saman ikäiset lapset, joten se varmaan pitää sidettä yllä. Mutta kuitenkin joskus mietin, että olen aika epäsuosittu ihminen. Mun puhelin ei soi joskus varmaan kuukauteen. Jolloin siis ystävien lisäksi ei satu soittamaan edes äiti tai sisko.



Kahdessa perhekerhossakin käytiin koko talvi, mutta sielläkään ei oikein ollut hengenheimolaista, eli ei ketään sellaista, jonka kanssa pidettäisiin yhteyttä kerhon ulkopuolellakin. Ja nyt keväällä viimeiset 2 kk jäi kerhotkin täysin väliin, kun aina joku meistä oli kipeenä.



Mutta siis pidän itseäni ihan tavallisena ja juttelevaisena ihmisenä, mutta jotain minusta ehkä puuttuu. Varmaan olen kyllä usein niin väsynyt, että jos tapaankin ihmisiä kerhossa tai kylässä, niin en jaksa panostaa seuranpitoon kunnolla.



Minäkin kuitenkin kaipaan sitä, että tuttavapiirissä olisi joku läheisempi ystävä, jonka kanssa voisi jakaa asioita vähän pintaa syvemmältäkin.

Oon lapseton ja hengenheimolaiseton. Mun ympärillä on lähinnä kiireisiä ihmisiä, joilla ei hirveesti ylimääräistä aikaa oo. Uskon ja tiedän olevani pidetty, mutta nyt vaan on sattunu sellaisia ystäviä, jotka eivät hirveesti soittele. Mä oon itseasiassa aina ollu se, joka pitää ystävyyttä yllä. Ja kun en ole pitänyt, ystävyys on hiipunut.

Eikä minua haitannut yhtään, että minä olin pääasiassa se, joka piti yhteyttä.



Mutta nyt kun on lapsia, niin jotenkin ajatukset on muuttuneet. Ehkä siihen vaikuttaa työyhteisön puuttuminen ja oman itsenäisen elämän kutistuminen liki nollaan. Niin sitä on alkanut kaipaamaan huomiota muualta. Ja toisaalta kun kaveritkin on nyt äitejä, niin luulis, että nekin kaipais muiden seuraa niin kuin itsekin.



2