Lue keskustelun säännöt.
Mikä minussa on vikana kun en osaa olla ystävä?
02.07.2016 |
En mä tätä varmasti osaa täysin ymmärrettävästi selittää mutta yritetään kuitenkin.
Minulla on todella paljon kavereita ja tuttavia, tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta, tässä on nyt tapahtunut kaikkea ja sellaisia oikeita ystäviä ei oikein ole. Ystävystyn helposti ja keksin juttua ihan kenen kanssa vain, kyse ei siis ole mistään ujoudesta tai mistään.
Mutta, vaistoan ihmisten mielentilan todella herkästi ja menen itse samalle moodille. En siis osaa iloita jos toinen on maassa jne. Juttelen paljon mutta loppujen lopuksi en osaa avata oikeaa minääni kellekkään. Jotkut varmasti vaistoaa sen ainakin jossain vaiheessa ja siihen viimeistään ystävyys viilenee kaveritasolle. Osa ihmisistä ei sitä huomaa ja niiden kanssa tulee monesti tilanne että kaveruutemme on hänen elämänsä puimista.
Se mua tässä häiritsee kun sanoin että menen jotenkin samaan tilaan kuin se henkilö jonka kanssa olen ja se on "kirous". Itse nautin
ihmisten seurasta jotka on omia itsejään tilanteessa kuin tilanteessa, saa harmaan päivään iloisemmaksi jne. Toki itsekkin kannustan ja tuen sen tarvitsevaa, en siis väitä että alan itkemään kaverina :) mutta jotenkin kiinnitän liikaa huomiota siihen millä mielellä toinen on. Jos näen että jokin painaa mieltä, tilanteesta riippuen joko annan etäisyyttä tai kysyn onko kaikki varmasti hyvin. No, näitä esimerkkejä olisi miljoonia. Joskus olen kuullut jälkeenpäin ihmettelevän miten osasinkaan juuri oikeaa asiaa kysyä oikeaan aikaan.
Minusta on monesti sanottu että olen todella mukava ja hauskaa seuraa. Mutta kuten sanoin, ystävyyden on vaikea alkaa kun en osaa jakaa elämääni kuin arkisilta osin. Toki voi siihen olla muitakin syitä mutta nämä itse tiedostan.
Olen joutunut lopettamaan muutaman ystävyyssuhteen juuri sen takia kun se on ollut sellaista joka vie multa voimat täysin saamatta mitään siitä itse. Mulle on ilmeisen helppo puhua mutta myös loukkaantua. Jostain syystä minun sanomisilla laitetaan liikaa painoarvoa ja niistä on sitten saanut kuulla jäljestä päin. Ne asiat on kuitenkin ollut aika merkityksettömiä. En ikinä tietoisesti puhu kenestäkään pahaa. Jos joku seurassa puhuu niin yritän hienovaraisesti johdatella puheet muuhun, en pidä sellaisesta yhtään. Jos joku kysyy mielipidettä tai neuvoa, mietin asiaa oikeasti sanomatta siihen mitään tyhjänpäiväistä. Jos on ollut huono päivä, kysyn muutaman päivän päästä joko parempi fiilis.
Ostaisitteko te antaamulle jotain neuvoa miten voisin opetella tästä jotenkin pois? Miten se tutka sammuu joka rekisteröi sekunnissa miljoona asiaa toisesta ihmisestä. Miten sitä vaan osaisi olla lunkisti välittämättä liikaa tuttavan tai kaverin fiiliksistä. Ja jos tunnette jonkun joka kuulostaa samanlaisena kuin minä antakaa jotain palautetta. Itse vaihtaisin nämä 200 kaveria hetkenä minä hyvänä edes yhteen sydänystävään.
Kommentit (26)
Selvästi mietit paljon muita, mikä on ihana piirre. Sanot, ettet osaa avata itseäsi muille, häpeätkö jossain syvällä sisimmässä itseäsi? Pelkäätkö, että jotain pahaa tapahtuu? Oletko itse kunnolla yhteydessä oikeaan minääsi?
En keksi oikein muuta, kuin että alat välittää ja arvostaa omista kuulumisista ja fiiliksistä yhtä paljon kuin muidenkin :) ja jos teet jo niin, mikset toisi niitä myös keskusteluissa tietoisesti enemmän ilmi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en oikein tiedä onko tunne varsinaisesti häpeää, asetan vain toisen yleensä etusijalle. Jotenkin ne omat asiat ei tunnu niin tärkeiltä silloin. Joskus kyllä kertoilen jos itsellä ollut samanlainen tilanne.
Juuri nyt itsellä on niin tylsä vaihe elämässä menossakin ettei juurikaan kertomista tule. Tai siis tulee mutta se on juuri sitä arkista jorinaa.
Minulla on paha tapa oikeasti kuunnella mitä toinen sanoo, kerroin jo aiemmin tuossa etten osaa heittää jotain tyhjänpäiväistä jos toinen on minulta oikeasti tukea tai neuvoa vailla.
Joskus olisi kiva olla sokea asioille ja välitön. Otan vähän turhan liikaa asioita mieleeni muhimaan. Tietysti on varmaan normaalia murehtia toisen jaksamisesta jälkeenpäinkin tapaamisesta mutta ei se aina jaksa kiinnostaa kun kyseessä voi olla joku tutun tuttu jonka kanssa on vaikka kerran vietetty iltaa joskus vuosia sitten. Ehkä minulle tosiaan on vain liian helppo puhua?
Täällä ihan samanlainen persoona!! Ja kärsin samasta ongelmasta. Pitäisi vain ottaa se oma tila, mutta kuten sinulla, otan toisen murheet tosissani samoin kuin ilon.
Ihmiset todella tykkäävät jutella kanssani koska olen läsnä ja osaan sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, ja jaksan pohtia toisen elämää ja kokemuksia. Toisaalta se on kirous, se taito, koska ihmiset ottavat kaiken mitä annetaan mutta unohtavat itse kysyä kuulumisiani tai jaksaa vastavuoroisesti kuunnella omia kokemuksiani.
Suurin osa ihmisistä on itsekkäitä, eivät huomaa ottaa minua huomioon, vaikka yritän itsekin avata elämään tai kokemuksiani välillä.
No ehkä tarvisit enemmän tekemistä, uuden harrastuksen tai kiinnostuksen kohteita elämääsi? Silloin puolituttujen murheetkaan eivät pyörisi niin mielessä, vaan siellä olisi enemmän myös sinun omia juttuja, jotka todella kiinnostavat.
Mielestäni on hyvä tapa oikeasti kuunnella muita ja olla läsnä. Esimerkiksi meditoimalla voit olla enemmän läsnä myös itsellesi :).
983 kirjoitti:
Täällä ihan samanlainen persoona!! Ja kärsin samasta ongelmasta. Pitäisi vain ottaa se oma tila, mutta kuten sinulla, otan toisen murheet tosissani samoin kuin ilon.
Ihmiset todella tykkäävät jutella kanssani koska olen läsnä ja osaan sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, ja jaksan pohtia toisen elämää ja kokemuksia. Toisaalta se on kirous, se taito, koska ihmiset ottavat kaiken mitä annetaan mutta unohtavat itse kysyä kuulumisiani tai jaksaa vastavuoroisesti kuunnella omia kokemuksiani.
Suurin osa ihmisistä on itsekkäitä, eivät huomaa ottaa minua huomioon, vaikka yritän itsekin avata elämään tai kokemuksiani välillä.
Kyllä, tuo on niin tuttua. Sitten kun sen vähän yrittää omaa juttua saada kuuluviin niin se jää jalkoihin. Ihana tietää että on muitakin!!
Lisänä on toki joitakin ihmisiä jotka purkaa sitten pahaa oloa minuun. Varsinkin juuri sellaisen tilanteen jälkeen kun huomaavat etten alkanut pahan puhumiseen jostakin kolmannesta osapuolesta.
Sitten joskus jostain saa kuulla itsestään ihan outoja asioita, niistä juuri huomaa ettei oikeastaan kukaan tiedä minun elämästä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin voinut itse kirjoittaa tuon tekstisi, uskomatonta että meitä on muitakin! :O Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan muita ihmisiä. Koska olen tosi empaattinen, huomioiva jne. ja mielialani menee samalle taajuudelle kuin keskustelukumppanillani, olen myös ison ajasta väsynyt kaikkeen ja kaikkiin: tavalliset keskustelut muuttuvat kuormittaviksi, kun aidosti harmistun toisen puolesta tai pohdin ratkaisua tämän ongelmaan yökaudet. Ja jos olisinkin itse hyvällä, riehakkaalla tuulella, toinen voi olla pohjamudissa tai välinpitämätön, ja sinne meni fiilikset minultakin. :(
Ratkaisua en osaa antaa, itse päädyin siihen että tapaan ihmisiä harvoin livenä ja vietän suurimman osan ajasta itsekseni.
Täällä myös yksi samanmoinen :) Viime aikoina olen myös miettinyt olevani "erityisherkkä" muutenkin, tai jopa läheisriippuvainen lapsuudenkokemuksista johtuen.
Ja olen tietoisesti yrittänyt olla "imemättä" toisten tunnetiloja itseeni, ja puhunut asiasta myös puolisoni kanssa. Itseänsä ja omia tarpeitansa pitäisi myös arvostaa enemmän, ja ottaa se "oma tila". Olen myös huomannut että yksi lapsistani on aivan samanlainen todella herkkä tyyppi, ja hänellekin olen puhunut siitä, ettei toisten tunteisiin tarvitse reagoida niin vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntematta sinua tekstistäsi tulee mieleen, että olet hyvin syvällinen ihminen. Ja se on mielestäni positiivinen ominaisuus. Jotenkin tuntuu, että et ole vielä löytänyt ihmistä, joka olisi "samalla aaltopituudella". Mistään kirouksesta en puhuisi. Toivon, että löydät ainakin yhden ihmisen, jonka kanssa keskustelu on molemmille antoisaa.
Niin mahtavaa että teitä on muitakin! Ja se että noin moninedes tajusi sekavan aloitukseni :)
Miksen sitten koskaan kohtaa toista samanlaista? Olisi mielenkiintoista katsoa mihin se johtaa!
On tämä kyllä ärsyttävää välillä. Juurikin tuo että paljon on ihmisiä ympärillä mutta ei yhtään sellaista jonka seurassa ei tutka liiku.
Minulla on juuri tässä aika voimia imevä ystävyys, nykyaikana kun jatkuva yhteydenpito on mahdollista kuten whatsap. Päivittäin tuli tilitystä ja kaikkea, joskus meni omat fiilikset niin pohjamutiin että jäi oma harrastus tekemättä. Ja sitten kaveri laittaa viestin että kävin lenkillä, nyt jo parempi mieli. Siinä sitten typeränä istuu ja miettii että täällä mä voivottelin sun tilannetta ja yritin miettiä miten auttaa ja sä vaan lähdin lenkille prkl. No, toi oli jo kärjistetty tilanne.
Aiemmin olin ihan liian ylianalyyttinen, en siis kuitenkaan sellainen joka kertoo että toisten silmänliikkieden ja äänenpainojen vivahteet kumoten ääneen kerrotun asian vaan sellainen että höpisin jonniin joutavaa, juuri niissä tilanteissa joissa kaikille osapuolille tulee kiusallinen hiljainen hetki. Tästä kuitenkin opettelin eroon, se oli ärsyttävää itsestäni(kun).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko läheisriippuvainen?
Kävin lukemassa artikkelin asiasta ja onhan näillä paljon yhteyksiä.
Tosin jos olisin läheisriippuvainen, en varmastikaan tekisi loppua rasittavista suhteista ja kaipaisi yksinoloa?
Osaisikohan sitä tietoisesti ottaa etäisyyttä ihmisiin. Olen vain sellainen ollut aina, löydän joka paikasta juttuseuraa. Ja näin savolaisena kun sitä puhuu missä vaan ja kelle vaan :) suurin osa tapahtuu kyllä niin päin että minulle tullaan juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostelen vielä jos joku aamuihminen jaksaisi kommentoida :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ihan samanlainen, mutta elämä muuttu kun luin tämän kirjan ja tein sen harjoitukset: http://www.rose-rosetree.com/empath-empowerment-book.htm
Se on kyllä aika hengellinen/henkinen, mutta siitä oli paljon apua.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet?
Kohta 40-vuotias, miksi kysyt?
Vierailija
</p>
<p>Minulla on juuri tässä aika voimia imevä ystävyys, nykyaikana kun jatkuva yhteydenpito on mahdollista kuten whatsap. Päivittäin tuli tilitystä ja kaikkea, joskus meni omat fiilikset niin pohjamutiin että jäi oma harrastus tekemättä. Ja sitten kaveri laittaa viestin että kävin lenkillä, nyt jo parempi mieli. Siinä sitten typeränä istuu ja miettii että täällä mä voivottelin sun tilannetta ja yritin miettiä miten auttaa ja sä vaan lähdin lenkille prkl. No, toi oli jo kärjistetty tilanne.[/quote kirjoitti:Jokainenhan toimii erilailla, mikä auttaa ketäkin toipumaan (eri asteisista) huolistaan. Toisille se on kunnon hikilenkki, toisille juttelu ystävän kanssa, millloin mikäkiin. Ja jos ystäväsi ei tajunnut että yrität auttaa ja pohtia hänen tilannettaan? Teitkö sen selväksi?
Itse ainakin olen sellainen että en herkästi tajua kysyä muilta apua tilanteeseen, vaan pyrin ratkaisemaan itse.
Lähinnä ongelma on se että otan liikaa "vastuuta" muiden ongelmista. Eihän ystävä voi tavallaan edes tietää että koen surun melkein yhtä voimakkaasti kuin hän ja oikeasti mietin miten voisin auttaa tai mitä sanoa lohdutukseksi. Ongelma on myös se että kyseessä voi olla vain hyvänpäiväntuttu. Tosin jos kyseessä on joku tälläinen, jään vain miettimään enkä tietenkään tee mitään tai ota yhteyttä.
Jostain syystä kaveripiirissä on paljon tälläisiä draamakuningattaria. Juttua ja tapahtumaa riittää liiaksi. Minä kuuntelen ja yritän jotenkin lohduttaa tai tukea, heillä asia saattaa unohtua hetkessä mutta mulla ne jää mieleen pitkäksi aikaa. Tavallaan kuormitun liikaa tälläisten seurassa ja jossain vaiheessa mun on päätettävä jaksanko sitä vai en.
Ehkä en avaudu oikein kunnolla kenellekkään siksi koska en halua kuormittaa heitä. Miehenkin kanssa on joskus tilanteita että se pakottaa mut kertomaan mitä pään sisällä liikkuu.
Ehkä pitää etsiä aiheesta kirjallisuutta ja pohtia miten työstää itseään. Mutta kun joku nyt osaisi kertoa miten toi fiilistutka sammuisi..
Kysyin ikääsi, koska olin varma, että olet jotain 25. Miten ihmeessä tunnet noin paljon ihmisiä?
Sun pitää etsiä itsellesi sopiva ystävä. Mulla on sama ongelma, yksi ystävä esim. on tosi katkeroitunut ja se ahdistaa mua. Toinen taas valittelee rahan puutteestaan aina, sekin kauheasti surettaa kun hänellä 2 lasta. Kuitenkin he yhtäkkiä lähtivät kallillee ulkomaanreissulle, vaikka juuri itki ettei rahaa harrastuksiin
Ihan pintapuolisista ihmisistäkään en välitä, jotka eivät paljasta kuin kulissia. Kuitenkin löytyy niitä jotka paljastavat jotain tunteistaan, vyöryttämättä kuitenkaan angstejaan.
Nostellen jos joku viitsisi vastailla :)