Lue keskustelun säännöt.
Tajusin eilen että en tule koskaan saamaan asioita mitä haluan
16.06.2016 |
Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.
Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.
Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.
Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.
Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.
Kommentit (61)
Mun miehellä oli samanlainen tilanne.
Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.
Elämä voi yllättää, tsemppiä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et saakaan noista mitään jos et tee asioiden eteen jotai,. Ei niitä kukaan tule kotiovellesi tarjoamaan.
Kuule mä teen. Käyn 3x viikossa terapiassa, alkuvuodesta olin kuntoutuksessa (joka osoittautui liian rankaksi). Sain kuitenkin yhden tutkinnon nyt suoritettua, joskaan taidot eivät yliopistoon riitä. -> täytyy mennä ensin lukioon. Varmaan pari vuotta menee lukiossa että saa ylioppilastutkinnon. Onko siinä vaiheessa siten millainen valintaprosessi, onko lukukausimaksuja? Ei se auta kuin yrittää, mutta täytyy sanoa että pelottaa.
En edes voi käydä oikein ulkona, saati tutustua ihmisiin että voisin tavata kunnollisen miehen. Mikään tinder ei ole mun juttu, saan niistä vain lisää ahdistusta. Olen käytännössä kotini vanki, ja ahdistuneisuuden vuoksi kaikki sosiaaliset kontaktit ovat kaikonneet. Ei ole yhtään kaveria/ystävää jolle soittaa.
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä oli samanlainen tilanne.
Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.
Elämä voi yllättää, tsemppiä :)
Kiitos tsempeistä.
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä oli samanlainen tilanne.
Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.
Elämä voi yllättää, tsemppiä :)
Nainen ymmärtääkin paremmin miehiä ja niiden ongelmia. Se on sitten eriasia onko parisuhde ja omkotitalo edes ap juttu, vai löytäskö hän intohimon elämiseen jostain muualta? Itse olen jo vähän vanhempi, ja koin etten ole mitään. Luottotietoja ei ole, rahaa ei ole, työtä ei ole. Terveys reistaili. Kaverieta todellakaan. Masennuin vaikka olen perheellinen. Joinakin hetkinä ajattellin rekan alle ajamista, mutta todella en oilisi voinut niin tehdä.
nyt mulla on jonkinlainen työ ja asioita joita odottaa, kiitös ihmisen ja ystävän, joka tuli elämääni täysin sattumalta, todella, täysin sattumalta.
Älä luovuta,luota intuitioon siinä,kuka on hyvä tyyppi ja ystävä,saattaa löytyä se ystävä kun avaat sydämes.Maailma odottaa sua tuolla,mut älä kuvittele,et kaikki pitäis tulla valmiina koska oot kipeä.Kaikilla meillä on taistelumme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä luovuta,luota intuitioon siinä,kuka on hyvä tyyppi ja ystävä,saattaa löytyä se ystävä kun avaat sydämes.Maailma odottaa sua tuolla,mut älä kuvittele,et kaikki pitäis tulla valmiina koska oot kipeä.Kaikilla meillä on taistelumme.
Toki itse täytyy tehdä asioita, mutta on hyvä muistaa että toisten taistelut käydään aivan eri mittakaavassa kuin toisten. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole yhtä hyvät kortit kädessään kun peli alkaa. Joskus saattaa väsyä ainaiseen yrittämiseen.
Ymmärrän täysin tunteesi. Minäkin olin koko nuoruuteni masentunut jatkuvan koulukiusaamisen takia, en jaksanut tehdä mitään, olisin vain halunnut kuolla ja ajattelin, että en koskaan ikinä tule saamaan elämässä asioita joista haaveilin. Koulukiusaaminen oli saanut aikaan sen, että en uskonut minusta olevan mihinkään eikä kenellekkään. Olin kamalissa parisuhteissa vain saadakseni olla jonkun lähellä. Dumppasin surkean parisuhteeni, opiskelin AMK:ssa tutkinnon kuin sumussa ja jollain ihmeen kaupalla sain hyvän vakkarityönkin. Siinä vaiheessa tuli ekaa kertaa sellainen fiilis, että hei, ehkä tässä elämässä onkin jotain järkeä. Musta tuli paljon positiivisempi ihminen ja sitten törmäsin vieläpä ihanaan tasapainoiseen mieheen jonka kanssa menimme vuoden yhdessäolon jälkeen naimisiin. Odotamme kolmatta lastamme, meillä on omakotitalo ja jopa se Mersu. Elämä voi yllättää hetkellä minä hyvänsä, ei kannata luovuttaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsesääli ei auta yhtään. Älä missään nimessä sotkeudu minkäänlaisiin päihteisiin! Sanoisin, että jos pysyt päihteettömänä ja et koko aikaa "kuulostele vointejasi" eli mieti ongelmiasi, voit jo sillä saavuttaa asioita. Kestä tavallista tylsää arkea ja siihen liittyviä vastoinkäymisiä. Älä missään tapauksessa ajattele, että elämäsi olisi toisista ihmisistä kiinni: sitten kun minä löydän kunnon miehen, en löydä ketään... unohda koko homma ja voit löytääkin. Ensiksi sinun on löydettävä itsesi. Ala opiskella iltalukiossa - askel kerrallaan kohti päämäärää. Älä lannistu! JA muista tuo päihdevaroitus!!!!
En mä mitään omakotitaloa ole koskaan halunnutkaan, ihan joku kerrostalokämppä kivalta paikalta riittää. Vanhemmaksi musta ei nykyisellään ole sairauksien vuoksi, ja vaikka se 10v päästä olisi siltä osin mahdollista, kuka kunnollinen mies mun kanssa haluaisi olla?
Mun on vaikea avata itseäni uusille ihmisille. Kun viimeksi sen rein, ja sain aidon ystävän, sitä kesti 1,5v. Ihminen menehtyi täysin yllättäen piilevään sairauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin ongelmia selättänyt ja en näemmä omaa sitä paljon hehkutettua resilienssiä kun lapsuudesta asti on joutunut tsemppaamaan moninkertaisesti selvitäkseen. Parisuhdehaaveista olen luopunut, koska näillä tiedoilla en hyvää ja kunnollista miestä ole saanut, mutta edelleen yritän työllistyä.
Yliopistokaan kun ei ole sellainen autuaaksi tekevä voima, joka parantaisi elämänlaatua vaikka naiivina näin aiemmin kuvittelin.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.
Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.
Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.
Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.
Näin vanhan nelikymppisen kävyn näkökulmasta tilanteesi ei näytä ollenkaan toivottomalta. En tietysti tiedä, mitä "koskaan" sinulle tarkoittaa, mutta itse näkisin kyllä, että sinulla on hyvätkin mahdollisuudet saada suuri osa haluamistasi asioista - kunhan tosiaan tee työtä.
Menet sinne terapiaan ja jatkat sitä. Tullessasi parempaan kuntoon haet uudelleen kuntoutukseen ja selviät siitä paremmin. Se tulee olemaan rankaa ja raskasta ja epämiellyttävää ja hetkittäin myös turhaa ja turhauttavaa, mutta kannattaa sinnitellä - hyödyt näkyvät usein vasta myöhemmin ja prosessin aikana epäusko iskee lujaa, mutta prosessin lopussa hyödyt OVAT selvät.
Sulla on luottotiedot menneet, mutta ei se nyt maailmaa kaada. Maksat niitä aikasi, hakeudut sairauden perusteella velkajärjestelyyn ja aikanaan saat luottotietosi takaisin. meneehän siihen vuosia, mutta sä olet 25 - sulla on niitä edessäsi useampia kymmeniä.
Menet joko iltalukioon tai suoraan avoimeen ylipistoon (jollet ole vielä saanut eläkepapereita saatat olla työtön, työttömille on alennuksia avoimen yliopiston maksuihin, jos ne on sun nykyisille tuloille liian suuret). Näin näet, onko yliopisto-opiskelu edes oikeasti sun unelma, ja jos se osoittautuu kuvitelmasi kaltaiseksi, voit opiskella vähän kerrallaan kuntosi mukaan - usein voi käytännössä suorittaa kaikki kandintutkintoon kuuluvat opinnot. Kun ne on kasassa, voit anoa tutkinto-oikeutta yliopiston puolelta ja saa sen tutkintotodistuksenkin.
Sitten menet töihin ja alat säästää asuntolainaa varten. Asunnon voi hankkia ilman miestä ja perhettäkin. itse asiassa myös perheen voi hankkia ilman miestäkin. Ja monilla ihmisillä se kumppani tulee vastaan vasta vanhemmalla iällä. Harva elää lopunelämäänsä sen kumppanin kanssa, jonka joskus parikymppisenä tapasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannatta luovuttaa, olet vielä nuori kuitenkin. Hyvä että käyt terapiassa. Yritä pitää isestäsi huolta syömällä terveellisesti ja liikkumalla, ulkoilemalla. Onko ystäviä? Mä olen selvinnyt elämässä eteenpäin ystävien avulla. Oon ollu ajaittain ihan pohjalla, itkeny ja raivonnu elämän epäoikeudenmukaisuutta. Aina vaan tsempannu eteenpäin. Nyt on kaksi lasta, isoja jo. Mut aina ajoittain tulee vastoinkäymisiä. Nyt meni YT:ssa hyvä työpaikka. Älä luovuta. Jokainen ihminen on arvokas.
Vierailija kirjoitti:
Itsesääli ei auta yhtään. Älä missään nimessä sotkeudu minkäänlaisiin päihteisiin! Sanoisin, että jos pysyt päihteettömänä ja et koko aikaa "kuulostele vointejasi" eli mieti ongelmiasi, voit jo sillä saavuttaa asioita. Kestä tavallista tylsää arkea ja siihen liittyviä vastoinkäymisiä. Älä missään tapauksessa ajattele, että elämäsi olisi toisista ihmisistä kiinni: sitten kun minä löydän kunnon miehen, en löydä ketään... unohda koko homma ja voit löytääkin. Ensiksi sinun on löydettävä itsesi. Ala opiskella iltalukiossa - askel kerrallaan kohti päämäärää. Älä lannistu! JA muista tuo päihdevaroitus!!!!
Hassu juttu sinäänsä, lääkärini pitää minua päihdeongelmaisena, vaikken käytä mitään päihteitä. En edes juo, sillä siitä seuraava ahdistus on ihan hirveää.
Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluu ns. tyhjyyden tunne, jota tosiaan kukaan ihminen ei voi täyttää. Sen tiedostan, työ pitää tehdä itse. En odota pelastajaa, haluan ns. pelastaa itse itseni. Mutta siihen menevä aika poissulkee kaiken muun, ja käytännössä saan luopua perhehaaveista.
Olen verkkolukiossa, en kykene tällä hetkellä edes iltalukioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus tuntuu että 25- vuotiaana just mun ongelmat on ihan kauheita!Sitten kun pääsee tänne pidemmälle,niin kappas kun elämä osaa yllättää!Life is life!
Mulla on tuollainen tuttava joka kuvitteli ettei mitään tarvi edes yrittää,kun "mulla nyt vaan on niin vaikeeta" ,no eipä siitä mitään ole ikinä tullutkaan.Luotti siihen että ihmisten ja elämän pitäisi loputtomasti ymmärtää,että tässä on sellainen ressukka ja säälittävä,et kaikki pitäis olla hänelle helpompaa.
Kuten sanottu,on tässä hankalaa itse kullakin,toiset nousee ja jaksaa,toiset ei.
Eikä toi asenne,et mulla on varmasti vaikeampaa kuin kellään muulla,auta mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä oli samanlainen tilanne.
Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.
Elämä voi yllättää, tsemppiä :)
Nainen ymmärtääkin paremmin miehiä ja niiden ongelmia. Se on sitten eriasia onko parisuhde ja omkotitalo edes ap juttu, vai löytäskö hän intohimon elämiseen jostain muualta? Itse olen jo vähän vanhempi, ja koin etten ole mitään. Luottotietoja ei ole, rahaa ei ole, työtä ei ole. Terveys reistaili. Kaverieta todellakaan. Masennuin vaikka olen perheellinen. Joinakin hetkinä ajattellin rekan alle ajamista, mutta todella en oilisi voinut niin tehdä.
nyt mulla on jonkinlainen työ ja asioita joita odottaa, kiitös ihmisen ja ystävän, joka tuli elämääni täysin sattumalta, todella, täysin sattumalta.
Onpa kylmästi todettu tuo, että onko parisuhde apn juttu. Parisuhde juuri voi eheyttää ja antaa turvaa. Kuten tuossa toisessa viestissä nainen kertoo miehensä saaneen avun juuri paljolti rakastavan suhteen avulla. Kyllä mieskin voi olla se, joka sitä turvaa antaa, tietenkin. Rakkaus kuuluu kaikilla. Sitähän on tietysti monenlaista, mutta kyllä parisuhderakkaus tuo syvimmän onnen silloin, kun suhde on hyvä ja aidosti rakastava.
Onnea ja voimia sinulle ap! Voit varmasti saavuttaa monia asioita elämässä ja vaikka ollenkaan kaikki ei menisikään kuten olet ajatellut, niin silti elämä voi olla hyvä. Olen itsekin joutunut luopumaan niin monesta unelmasta ja minullakin on taustalla aika traumaattisia asioita, mutta olen aika tyytyväinen elämääni.
Olisi hyvä, kun voisit puhua asioista jonkun läheisen ihmisen kanssa, sellaisen, joka aidosti haluaa sinulle hyvää, on viisas ja myönteinen ihminen.
Kaikki on mahdollista! Niin kauan kuin on elämää, sä pystyt mihin vain!
Tärkeintä on nyt pohtia, mitä oikeasti haluat. Monesti luulemme haluavamme asioita, joita meille on lapsesta asti tuputettu. Siis ne ajatusmallit on syvälle jämähtäneitä.
Millainen ihminen sinä olet nyt ja millaiseksi haluat tulla ja kehittyä? Mitä oikeasti haluat? Mitä sinä haluat? Millainen olisi unelmaelämäsi?
Kun olet selvittänyt nämä asiat itsellesi, on helpompi olla tavoitteellisempi.
Unelmat muuttuvat ja vaihtuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.
Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.
Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.
Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.
Näin vanhan nelikymppisen kävyn näkökulmasta tilanteesi ei näytä ollenkaan toivottomalta. En tietysti tiedä, mitä "koskaan" sinulle tarkoittaa, mutta itse näkisin kyllä, että sinulla on hyvätkin mahdollisuudet saada suuri osa haluamistasi asioista - kunhan tosiaan tee työtä.
Menet sinne terapiaan ja jatkat sitä. Tullessasi parempaan kuntoon haet uudelleen kuntoutukseen ja selviät siitä paremmin. Se tulee olemaan rankaa ja raskasta ja epämiellyttävää ja hetkittäin myös turhaa ja turhauttavaa, mutta kannattaa sinnitellä - hyödyt näkyvät usein vasta myöhemmin ja prosessin aikana epäusko iskee lujaa, mutta prosessin lopussa hyödyt OVAT selvät.
Sulla on luottotiedot menneet, mutta ei se nyt maailmaa kaada. Maksat niitä aikasi, hakeudut sairauden perusteella velkajärjestelyyn ja aikanaan saat luottotietosi takaisin. meneehän siihen vuosia, mutta sä olet 25 - sulla on niitä edessäsi useampia kymmeniä.
Menet joko iltalukioon tai suoraan avoimeen ylipistoon (jollet ole vielä saanut eläkepapereita saatat olla työtön, työttömille on alennuksia avoimen yliopiston maksuihin, jos ne on sun nykyisille tuloille liian suuret). Näin näet, onko yliopisto-opiskelu edes oikeasti sun unelma, ja jos se osoittautuu kuvitelmasi kaltaiseksi, voit opiskella vähän kerrallaan kuntosi mukaan - usein voi käytännössä suorittaa kaikki kandintutkintoon kuuluvat opinnot. Kun ne on kasassa, voit anoa tutkinto-oikeutta yliopiston puolelta ja saa sen tutkintotodistuksenkin.
Sitten menet töihin ja alat säästää asuntolainaa varten. Asunnon voi hankkia ilman miestä ja perhettäkin. itse asiassa myös perheen voi hankkia ilman miestäkin. Ja monilla ihmisillä se kumppani tulee vastaan vasta vanhemmalla iällä. Harva elää lopunelämäänsä sen kumppanin kanssa, jonka joskus parikymppisenä tapasi.
Paperilla näin. Ongelmana on se, että se tekeminen ei noin vain onnistu. En minä ilman syytä sitä eläkehamusta ome laittanut. Yritin hakeutua velkajärjestelyyn/hakea sosiaalista luottoa sairauden perusteella. Tällä hetkellä ainoa raha mitä saan on n. 250€ työkkäristä. Sen perusteella ei myönnetty. Jos saan myöntävän eläkepäätöksen, saatan päästä velkajärjestelyyn. (tosin ensisijaisesti haen kai sosiaalista luottoa). Lisäksi haen mahdollisesti edunvalvojaa, joka hoitaisi näitä asioita puolestani sillä voimat eivät aina riitä tekemään itse.
En ikinä hankkisi perhettä ilman kumppania, se ei ole edes vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu että 25- vuotiaana just mun ongelmat on ihan kauheita!Sitten kun pääsee tänne pidemmälle,niin kappas kun elämä osaa yllättää!Life is life!
Mulla on tuollainen tuttava joka kuvitteli ettei mitään tarvi edes yrittää,kun "mulla nyt vaan on niin vaikeeta" ,no eipä siitä mitään ole ikinä tullutkaan.Luotti siihen että ihmisten ja elämän pitäisi loputtomasti ymmärtää,että tässä on sellainen ressukka ja säälittävä,et kaikki pitäis olla hänelle helpompaa.
Kuten sanottu,on tässä hankalaa itse kullakin,toiset nousee ja jaksaa,toiset ei.
Eikä toi asenne,et mulla on varmasti vaikeampaa kuin kellään muulla,auta mitään.
🖕🏻
Ja toi velkajuttukin ihan tuttua,ollut aina veloissaan.Kulutusluottoja..maksamattomia laskuja.Oli sitten viimein yli 50 veenä velkasaneerauksessa.Rahan käsittely onnetonta,elämän hallinta onnetonta.Kaikki pitäisi olla valmiina,kaikki ponnistelu ja odottaminen liikaa,tukia osannut aina hakea,helpon elämän toivossa.
Et saakaan noista mitään jos et tee asioiden eteen jotai,. Ei niitä kukaan tule kotiovellesi tarjoamaan.