lastenhoitajat/opettajat, tuleeko teille koskaan lapsia/perheitä ikävä
kun he eivät ole enää "asiakkaita" ? Luin tuota haukkumisketjua ja tuli mieleen, että eivät he siellä taida kovin paljon välittä asiakasperheistä.. Ovat vaan pakollisia pahoja ja ollaan vaan tyytyväisiä kun päästään heistä eroon. Itse en osaisi niin suhtautua. Mutta näköjään ovat aika erikoinen ammattiryhmä, jos haukkuvat vielä ulkopuolisillekin asiakkaitaan...
Kommentit (22)
Ei sitten riittänyt yksi haukkumaketju, piti pistää pystyyn ihan vielä toinen?
Itse ainakin ikävöin. Joskus ikävöin hoitolapsia jopa viikonloppuna, sunnuntaina tulee tyhjän sylin syndrooma. Ja joskus mietin mitä edellisille hoitolapsille mahtaa kuulua nykyään.. mulla on jääkaapin ovessa esim. sellainen sydänmagneetti jonka sain eräältä hoitolapselta lahjaksi. Ollut jo vuosia. Siinä se minua aina muistuttaa mukavista hoitolapsista.
En kyllä tuota haukkumista allekirjoita, vaikka pitkähkö ura pk:ssa takana. Eikä ole tullut ikävä! Jäähyväisten hetki saattaa olla haikea ja liikutunkin joskus, mutta asiakasperheitä on niin paljon ja tämä on kuitenkin vain työtä, vaikka lapsista on läheisiä tullutkin.
Ei ole vielä tullut. Toisaalta ihan aidosti liikutun, kun joudun eroon luokasta syystä tai toisesta. Paras oli, kun seitsemän viikon sijaisuuden jälkeen pillitin kakkosluokkalaisille.
Tottakai, toki ikävä on erilaista kuin ystäviä, perhettä ja muita rakkaita kohtaan kokemani ikävä.
Kun kulkee perheen mukana on osa tärkeää polkua jota lapsi/nuori kulkee.
En ole täällä haukkunut perheitä enkä lapsia, eikä ole tarvetta semmoiseen.
Kaipaamaan en jää kylläkään ketään. Mutta joskus joku lapsi jää mieleen ja hänen vaiheitaan miettii jälkeenkinpäin, on jotenkin vaikuttanut kiinnostavalta niin että pohtii mitä hänestä mahtaa tulla.
Joo, työ on työtä, eikä asiakkaita jäädä kaipaamaan.
Olen yläkoulussa aineenopettajana. Minulla on aina keskimäärin kolmesataa oppilasta. Syksyisin tulee sata uutta oppilasta, ysiltä on lähtenyt edellisenä keväänä sata. En ehdi ikävöidä ketään, oppilaita on niin paljon ja kaikki uudet naamat ja nimet täytyy oppia kolmeksi vuodeksi. Perheitä en sillä lailla edes opi tuntemaan, mutta kyllähän niitäkin joukossa on, jotka sitten oppii paremmin (valitettavasti). Minusta on ihan kiva, jos tulee samasta perheestä useampia lapsia oppilaiksi, ja jos joskus kaupungilla tapaan jonkun entisen oppilaan ja tunnistan hänet, pysähdyn kyllä tervehtimään ja kysyn, miten elämä etenee. Toivon kaikille oppilailleni hyvää elämää, opiskelupaikkaa, työpaikkaa, perhettä - mitä he ikinä kaipaavatkaan.
Ei tule. Pidän kuitenkin työstäni ja lapsista.
Minulla on jopa ikävä oppilaita nyt, jotka näen taas elokuussa. Välillä mietin entisiä oppilaita ja mitä heille kuuluu.
Minusta on ihana nähdä, kuinka vanhat hoitolapset ovat kasvaneet 😊 Siinä kyllä toisaalta tuntee itsensä vanhaksi, kun toisten lapsista sen kasvun huomaa niin hyvin. Hoidin toisten lapsia työssäni hyvin ja tavalla jolla toivoin omiani hoidettavan.
Kyllä. Perheet tulleet tutuiksi vuosirn aikana, kun lapset kerhoilleet kauan. Välillä mietin, mitä kuuluu jollekin lapselle ja hänen perheelleen.
Ikävä ei ole oikea sana. Enemmänkin kiinnostaa tietää miten oppilailla menee ja toivon heille parasta. Ketään lasta en ole ikinä inhonnut ja olen opettanut tuhansia lapsia.
t. ope
Osa jää mieleen, osa häviää. On paljon sellaisiakin perheitä, joiden kanssa työskentely on ollut vaikeaa ja hermoja raastavaa ja varmasti olen purkanut turhautumistani työkavereille ja joskus on naamastakin näkynyt, että vituttaahan tuo. Silti näistäkin perheistä suurin osa on näin ajan päästä mielessä ihan hyvällä tavalla, eli mietin mitä perheille kuuluu ja toivon että ongelmat ovat ratkenneet ja että lapset ovat löytäneet paikkansa maailmassa. Satuin käymään viime vuonna vanhalla työpaikkakunnalla ja siellä törmäsin yhteen "vanhaan" lapseen, nykyään jo murrosikäiseen. Oli ihan mahtava nähdä miten hän ilahtui minut nähdessään ja sain vaihtaa kuulumisia, vaikka kyseessä oli sellainen perhe jonka kanssa väännettiin lastensuojelun kanssa ja lapsikin käytti kaikki konstit mitä vain keksi, eli todella vaikeaa oli. Kyllähän sitä töitä tehdessään miettii, että saanko tuotua esiin uskoa ihmisiin ja siihen että jokainen ihminen on arvokas ja että asiat järjestyvät. Ilmeisesti ainakin joidenkin todella vaikeidein asiakasperheiden kohdalla olen saanut jotain arvokasta aikaiseksi ja se on minulle kantava voima. Voi hyvinkin olla että joku perhe edelleen vinkuu syksyllä lasten kurarukkasia etsiessään että "on se vittu yks rumba tääkin, mutta pakko ettiä rukkaset ettei se yks naakka taas kato naama pitkänä". Sellaisen kanssa selviän kyllä ja kykenen jatkamaan elämääni ja työuraani.
Joitain lapsia tulee tosi kovasti, koska niihin kiintyy ja niiden kanssa synkkasi. Joistain on ihana päästä eroon! Vanhempia ei oikein koskaan ikävöi, jotkut on kivoja kyllä mutta siihen se jääkin.
Mun toisen lapsen opettaja jäi eläkkeelle ja itkettiin yhdessä ja vuolaasti. 8 vuoden yhteistyö päättyi, kyseessä erityisopettaja.
Sitten kuopuksen entinen opettaja pisti itkut aina jouluisin ja keväällä.
Uskon että kummatkin välitti oppilaistaan ja vanhemmillakin jokin merkitys.
Mutta elämä jatkuu...
Mun toisen lapsen opettaja jäi eläkkeelle ja itkettiin yhdessä ja vuolaasti. 8 vuoden yhteistyö päättyi, kyseessä erityisopettaja.
Sitten kuopuksen entinen opettaja pisti itkut aina jouluisin ja keväällä.
Uskon että kummatkin välitti oppilaistaan ja vanhemmillakin jokin merkitys.
Mutta elämä jatkuu...
Minulle on ainakin epäselvää, miten minusta tekisi paremman opettajan se, että itkeskelisin joulujuhlissa. :)
No niin. Innolla kaikki odotamme, että pääsemme lapsista eroon. Ja olemme ilkeitä, haukumme perheitä, juoruamme minkä ehdimme. Nipistelemme lapsia salaa, ja syljemme ruokaan. Se av-totuus on absoluuttinen totuus.