Miksi sitä pidetään jotenkin vääränä, jos 20-vuotias etsii elämänkumppania ja vakavaa parisuhdetta.

Mahdetaanko pitää vääränä muualla kuin av:lla. 

Onneksi on muitakin, joilla on sama arvomaailma. Ystäväni avioitui heti yo-kirjoitusten jälkeen. 25 vuotta ovat olleet avioliitossa, 9-v. lapsi.

Sitoutumiseen ei pitäisi mielestäni kiirehtiä koska ihmisen olisi hyvä tutustua omaan seksuaalisuuteensa ja kokeilla monenmoisia asioita, niin ei sitten myöhemmin ole epäilyksiä siitä mistä oikein pitää eikä jää kalvamaan elämätön nuoruus.

up

Mulla kyllä oli sitä elettyä nuoruutta, mitä ikinä tarkoittaakaan, ihan tarpeeksi takana kun mieheni tapasin. Täytin samassa kuussa 18. Ja tottakai se nuoruus ja elämä myös jatkui senkin jälkeen, eihän elämä nyt parisuhteeseen lopu.

Minä elin nuoruuttani niin huolella ikävuodet 17-20, että olin täysin valmis sitoutumaan vakavasti oikean miehen tavattuani 20v. juuri täytettyäni. Nyt vuosia yhdessä takana 19.

Itse olen aina etsinyt vain "sitä oikeaa", jonka kanssa jakaa sitten elämä. 23-vuotiaana hänet sitten löysin ja sitä ennen olin vaan treffaillut miehiä menemättä sen pidemmälle (no pussailin kyllä paria, mutta sänkyyni en koskaan päästänyt).

Tottakai saa 20-vuotias sitoutua. Omasta ystäväpiiristäni niillä nuorena sitoutuneilla vain on taipumus saada helpommin keski-iän kriisejä, kun tuntuukin siltä, ettei elämää tullut elettyä. Ei sitoutuminen estä esim matkustelua tai harrastuksia, mutta helpommin saattaa tehdä kompromisseja omista toiveistaan (joita hyvässä parisuhteessa pitääkin tehdä), niin siinä tietysti voi käydä niin, että se joku itselle tärkrä ja aikaavievä asia jää. Ei sen tarvitse olla mitään seksikokemuksia vaan yleisemmin vain elämätön elämä ja monilla myös tuntemuksia siitä, ettei tunne itseään, koska on koko aikuisikänsä ollut parisuhteessa. Voi sitä silti yhdessäkin onnistua ja kasvaa, mutta edellyttää hyviä kommunikointitaitoja ja muita ihmissuhdetaitoja, joita 20-vuotiaalla on usein eri tavalla kuin 30-vuotiaalla. Sitten kun on saanut enemmän perspektiiviä siitä, mitä haluaa, niin sitä ei välttämättä pysty ilmaisemaan suhteessa, jossa ei olla 10 vuoteen puhuttu seksistä/peloista/epäonnistumisista tai jostain muusta, niin sitä on vaikea lähteä muuttamaan jälkeen päin.

Ei kaikki tietysti ole tässä tilanteessa, joten onnea sinulle parinvalintaan ja yritä luoda aidon&avoimen keskustelun kulttuuri suhteessa jo varhain. Jos tunnet tarvetta kaunistella asioita, niin kuvittele, ettet seuraavaan 60 vuoteen pysty ilmaisemaan itseäsi kokonaisvaltaisesti kumppanillesi. Hylkää myös ajatus siitä, että kumppanin kuuluisi tietää jotain, vaikka asioista ei olla ääneen puhuttu. Siihen on kaatunut moni parisuhde.

Ei kai sitä pidetä vääränä. Minusta ei olisi tuon ikäisenä ollut menemään naimisiin tai hankkia lapsia, mutta olisin halunnut jo tuotakin nuorempana löytää jonkun jonka kanssa nuo onnistuvat myöhemmin.

Seurustelin ikävuodet 15-19, vuodet 19-20 harjoitin huolella yhden illan suhteita, koko ajan tässä sivussa  nämä viisi vuotta matkustelin yksin, kaksin ja kaveriporukalla. Nykyisen mieheni kanssa aloimme seurustelemaan 20-vuotiaina ja nyt 45-vuotiaina olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Olemme myös matkustelleet yksin, kaksin, perheenä ja eri kokoonpanoilla nämä yhdessäolovuodetkin. Miehellä suunnilleen samanlainen seurusteluhistoria, joten mistään emme tunne jääneemme paitsi.

Ei kaikkea voi eikä tarvitse kokeilla. Se ei ole viisasta elämää.

Vierailija kirjoitti:

Sitoutumiseen ei pitäisi mielestäni kiirehtiä koska ihmisen olisi hyvä tutustua omaan seksuaalisuuteensa ja kokeilla monenmoisia asioita, niin ei sitten myöhemmin ole epäilyksiä siitä mistä oikein pitää eikä jää kalvamaan elämätön nuoruus.

 Eli jokaisella pitäisi olla KYMMENIÄ tai jopa SATOJA seksikumppaneita, että ei vain jäisi harmittamaan? Aivan älytöntä, ei kaikki ole ns. tavarastaan huolimattomia. M34

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin ikävuodet 15-19, vuodet 19-20 harjoitin huolella yhden illan suhteita, koko ajan tässä sivussa  nämä viisi vuotta matkustelin yksin, kaksin ja kaveriporukalla. Nykyisen mieheni kanssa aloimme seurustelemaan 20-vuotiaina ja nyt 45-vuotiaina olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Olemme myös matkustelleet yksin, kaksin, perheenä ja eri kokoonpanoilla nämä yhdessäolovuodetkin. Miehellä suunnilleen samanlainen seurusteluhistoria, joten mistään emme tunne jääneemme paitsi.

Hyvät teille. Kaikilla se ei kuitenkaan mene noin ja pitkässä parisuhteessa helpommin toinen osapuoli tekee liikaa kompromisseja, jos ei ihan tiedä, mitä elämältä haluaa. Ja yleensä nuori ihminen on herkemmin siinä tilanteessa. Biologisesta näkökulmasta parisuhde varhain on erittäin tavoiteltavaa, mutta psykologisesta on hyvä ottaa huomioon, että persoona kehittyy voimakkaimmin 25-vuoteen mennessä. Siksi niiden omien toiveiden tai huolien ilmaiseminen on avain ja tätä ei välttämättä vielä osaa 20-vuotiaana, jos kodissa ei ole ollut avoimen keskustelukulttuurin mallia tai näille asioille on jopa naureskeltu.

T. 8

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitoutumiseen ei pitäisi mielestäni kiirehtiä koska ihmisen olisi hyvä tutustua omaan seksuaalisuuteensa ja kokeilla monenmoisia asioita, niin ei sitten myöhemmin ole epäilyksiä siitä mistä oikein pitää eikä jää kalvamaan elämätön nuoruus.

 Eli jokaisella pitäisi olla KYMMENIÄ tai jopa SATOJA seksikumppaneita, että ei vain jäisi harmittamaan? Aivan älytöntä, ei kaikki ole ns. tavarastaan huolimattomia. M34

Kaikki eivät myöskään ole seksuaalisesti estyneitä siveyden sipuleita.

Pitää muistaa, että me elämme kulttuurissa, jossa seksuaalisuus on montelta osin yhä tabu -sanon vain, että ne ihmiset ketkä uskaltavat rikkoa normeja ja nauttia elämästään kaikin mahdollisin tavoin ovat niitä voittajia. Sen lisäksi että he saavat hienoja kokemuksia, he myös ovat sinut seksuaalisuutensa kanssa ja osaavat todennäköisesti valita kumppanin jonka kanssa hommat pelittää makuuhuoneen puolella.

Mitä kainostelijalle oikein jää käteen usein seksuaalisesti vajaan parisuhteensa ohella? Tunne siitä kuinka hienoa oli että hän ei mennyt "pilaamaan" itseään yhden yön jutuissa?