Jäädä vai lähteä?

Kannustan tekemään työtä parisuhteenne eteen. Ja menkää todellakin terapia-apua hakemaan. Pyytäkää apua ainakin miehen agressiivisuuden hallintaan. Jos hän siihen lähtee rehellisin mielin, niin edessä on varmasti paremmat ajat ja muutosta oiekaan suuntaan.

Täti 45

Teepä jatkoksi lista omista ominaisuuksistasi ja siitä mitä sinussa pitäisi muuttaa.

Ero.Ketään ei revitä hiuksista paitsi sillon kun on alle 5v.

Miksi, miksi, miksi teit lapsen väkivaltaisen miehen kanssa? Ja nyt kun pikkuinen on vasta 5 kk, niin mietit, että pitäisiköhän erota, kun se on aggressiivinen... Just.

Meinasin jo kirjoittaa, että pakko teidän on tsempata ainakin vauvavuosi, mutta väkivalta ei koskaan kuulu parisuhteeseen. Miehen on NYT HETI sitouduttava työstämään aggressiivisuuttaan ja hakeuduttava ammattiavun piiriin. Esim. perheneuvolasta luulisi saavan apua äkkiä. 

Jos mies ei niin tee, niin et voi muuta kuin todeta, että sinun oman ja lapsen turvallisuuden vuoksi erottava. Dokumentoi (kuvaa, kirjoita muistiin, nauhoita) väkivallan teot. Kerro asiasta läheisille. Käy lukemassa mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset ketju. Pidä itsestäsi huolta. 

Eihän me miehet olla täydellisiä, koska kukaan ei ole, mutta hiuksista repiminen ei ole terveen merkki sekä siinä mennään jo juridisestikin punaiselle alueelle. Kukaan ei saa olla muilla alueilla niin "hyvä" että sillä ansaitsisi joskus oikeuden olla väkivaltainen sinua kohtaan. Jotain ulkopuolista terapiaa heti ja jos mies ei suostu sellaiseen tai se ei ala tuottaa tulosta niin lähde kävelemään.

M

Synnytyksenjälkeinenmasennus?

Nro 2, kuten sanoin, oon miettinyt tarkkaan myös mun osuuttani tässä ja tiedostan myös omat puutteeni. Lähinnä mietin sitä, kannattaako mun nähdä muuttumisen vaivaa tämän miehen takia, vai olisiko onni helpommin löydettävissä yksin. Tässä kuitenkin oma lista:

Mun plussat

- hyvä äiti ja sitoutunut lapsen hyvinvointiin, valmis näkemään myös vaivaa vauvan eteen

- huomioin miestäni vähän isommilla yllätyksillä, esim. parhaillaan kerään rahaa, jotta voisin ostaa hänelle uuden puhelimen

- panostan yhteiseen tulevaisuuteen kouluttautumalla, tekemällä keikkatyötä ym.

- omaan myös perhekeskeiset arvot, en juokse kylillä enkä vilkuile vieraisiin pöytiin

- teen jupisematta oman osuuteni kotitöistä, siivoan, pyykkään, järjestelen ja teen hankintoja

Mun miinukset

- käytän seksiä (tai sen puutetta) aseena riitojen aikana, vaikka tiedän asian olevan miehelle arka

- stressaantuneena huudan, äyskin ja lukittaudun oven taakse

- käytän ala-arvoisia ja halventavia nimityksiä miehestäni riitojen aikana

- mäkätän usein pikkuasioista, jotka voisi oikeasti ohittaa olankohautuksella

Siinäpä omaa osuuttani. Miltä vaikuttaa?

AP

Minulla töksähtää tuo fyysinen tarttuminen. Siitäkin huolimatta, että sellaista esiintyy myös omassa parisuhteessani miehen puolelta.

On niin helppo sanoa, että se ei ole ok parisuhteessa ja lähde. Itsekin ajattelen niin luettuani viestisi. Vaan samaan aikaan itse jatkan omassa parisuhteessani ja ajattelen, jos sitä ei enää tapahtuisi. Terapiassakin ollaan käyty ja asiaa perusteellisesti käsitelty. Terapeutti toisaalta sitä mieltä, että väkivallalla on tapana raaistua. Mutta toisaalta asiaa perin juurin eri puolilta käsiteltyämme oli terapeutin eräs kommentti, että tämä asia rasittaa minua kohtuuttomasti. Jolloin itselleni tuli fiilis, että ylireagoin. Myös mieheni mielellään tuo esiin, että olen liian herkkä. Kun ei jää mustelmaa. (Enkä joudu sairaalaan eikä luita mene rikki. Ainakaan vielä, lisäisin itse.)

Meillä on ehkä suhde, jossa on intohimoa, mutta samaan aikaan sen tasoisia riitoja, etten olisi sellaiseen suhteeseen nuoruuden mustavalkoisin ajatusten aikaan ollut valmis.

Mutta ei lähteminen helppoa ole (sivusta sitäkin seuranneena). Minä saatan olla se, joka jää. Jos niin käy, toivon, että elän siedettävän elämän. Ja et tällä valinnalla en aiheuta lapsilleni liian pahoja traumoja, kun joutuvat elämään kodissa, jonka vanhempien parisuhde ei ole ihanteellinen. Mut en mä äitinä muutenkaan täydellinen ole.  Kaikilta muiltakaan osin kuin siltä osin, et osaisin arvioida, onko parempi lähteä vai jäädä meidän perheen tilanteessa.

Nro 4: Isot elämänmuutokset voivat kuoria rauhallisuuden perikuvastakin esiin yllättäviä ja järkyttäviä piirteitä. En todellakaan aio kasvattaa lastani väkivaltaisessa ympäristössä, mutta en myöskään ole kovin mustavalkoinen ajattelija. Uskon, että jos mies on osannut hillitä vihaansa aiemmin, hän voi oppia sen uudestaankin. Olen itsekin tehnyt tekoja, joita häpeän ja kadun syvästi. Niissäkin on vain yleensä ollut jokin laukaiseva tekijä: Unettomuutta, stressiä, pettymyksiä ym. Miten tällaisia pitäisi pystyä ennustamaan? En ole mikään psykologi koulutukseltani enkä osannut arvata, ettei kummankaan meidän psyyke kestä vauva-arjen stressiä ilman sopeutumisvaikeuksia.

AP

Minusta vaikuttaa siltä, että parsisuhteenne on tulehtunut ja lähtenyt väärille raiteille kummankin osapuolen keskustelukyvyttömyydestä. Neuvottomana mies retuuttaa ja sinä pahoinpitelet häntä takaisin kipeää tekevällä henkisellä väkivallalla. Kierrät puukkoa siellä missä haavat ovat kipeimmät ja vallankäyttösi aseena on mm. tuo lukkojen taakse pakeneminen.

Kummallakin siis hyvin epäterveitä käyttäytymismalleja, joilla vahingoitetaan toista fyysisesti ja henkisesti. Kaipaatte kypsymistä ja apua siihen kuinka parisuhdetta pidetään yllä toista kunnioittaen. Kuinka riidellään "rakentavasti" ja asioista, kajoamatta toisen henkilökohtaisuuksiin. Koskee siis fyysistä ja henkistä reviiriä.

Nuo lyömiset ja toisen solvaamiset voitte elää yli vain, jos käsittelette asiat ja pyritte määr'tietoisesti muutokseen. Kumpikaan ei saa sietää enää toiseltaan tuollaista käytöstä.

Menkää sinne terapiaan, kumpikin tarvitsette sitä yhtä paljon.

1 ja 2, sama vastaaja

Nro 9: Kiitos viestistäsi ja rehellisyydestäsi. Mä tiedän, että tässä on vain kaksi vaihtoehtoa: Muutos (siis molempien) tai ero. Tiedän myös sen, että muutos ei tule helposti vaan vaatii kovaa työtä ja sitoutumista. Pohdiskelen tässä, voisiko tämä suhde olla vaivan arvoinen vai olisiko parempi jatkaa elämää kahdestaan vauvan kanssa. Omasta pärjäämisestäni en ole huolissani, sillä olen rämpinyt ylös syvemmistäkin soista.

1, 2 ja 11: Kiitos neuvoistasi. Tiivistit tilanteen hyvin, juuri noin tässä on käynyt. Varmasti se terapia olisi joka tapauksessa meille tarpeen, vaikka emme yhdessä jatkaisikaan. Eiväthän ne kieroutuneet käyttäytymismallit mihinkään katoa eronkaan myötä, ellei niitä aktiivisesti ala työstämään.

AP