Mielialalääkkeiden käyttäjät, oletteko kertoneet asiasta miehellenne?

kerroin miehelleni asiasta ja hän suhtautui siihen hyvin. Lopetin vajaan vuoden jälkeen lääkkeiden syönnin. Sitten tuli eteen ongelmia lapsensaannissa (mm. keskenmeno + lapsettomuushoidot) ja pääni ei tahtonut oikein kestää. Mies oli sitä mieltä että hän ei halua minun syövän mielialalääkkeitä jos yritämme lasta, hänen mielestään asioiden pitäisi olla " kunnossa" kun yritämme lasta (vaikka siis alakuloni johtui juuri lapsettomuudesta). Neuvottelin useita kertoja lääkärini kanssa ja päädyin syömään mielialalääkkeitä salaa mieheltäni. Ja tulin heti seuraavassa kuussa raskaaksi, ja jätin lääkkeet heti tiedon saatuani. En ole päivääkään katunut sitä etten kertonut miehelleni lääkkeistä, vaikka tuntuikin väärältä syödä niitä salaa.



Ap, tunnustele vähän mitä mieltä miehesi ylipäätään on mielialalääkkeistä. Loppupeleissä se on kuitenkin SINUN terveytesi ja mielesi mitä hoidetaan. Suosittelen kyllä kertomaan miehelle jos mahdollista.



Äsh, en tainnut kyllä vastata kysymykseesi kunnolla, sori.

kolmonen, vastasit oikein kivasti kysymykseeni :)

Olen kyllä kertonut miehelleni pahasta olostani, ja hän tietää että otan asian puheeksi lääkärin kanssa.

Tiedän vain tapauksen, jossa asia salattiin mieheltä, ja mietin että onkohan tämä kuinka yleistä, ja toisaalta taas sitä, kertovatko muut esim omille vanhemmilleen tai muille läheisille? (Itse en ole kertonut)

ja kuinka he ovat suhtautuneet asiaan?

:D

7

jouduin asiasta mieheni kanssa kauan neuvottelemaan, koska on erittäin lääkevastainen. Myöntyi lopulta. Aloitin lääkityksen ja olin viikon kaksi tosi kipeä. Huimasi, pari ekaa päivää oksensin ja silmät seisoi miehen mielestä päässä. Mies heti " no niin, arvasin, arvasin, lopeta ne heti" . En kuitenkaan lopettanut, oireet tasaantuivat ja mieli koheni kolmessa kuukaudessa ennalleen.



Nyt tuntuu, että masennus pukkaa taas päälle. Mieheni ei halua, että uudelleen aloittaisin lääkitystä. Eli jos oloni menee liian masennuksen syövereihin, en kerro miehelleni lääkityksen uudelleenaloituksesta.

Joskus vaan toinen ei voi ymmärtää millainen olo pään sisällä on, ja että sen olo korjaaminen on välillä ihan pelkkää kemiaa. Olen tosiaan sitä mieltä että oma mielenterveys on tärkein, lääkkeiden syömisen salaaminen ei ole mikään kuolemansynti vaikka jonkun mielestä se on luottamuksen pettämistä. Minusta ei. Ihmisellä on omiakin asioita vaikka eletään parisuhteessa, IHAN kaikki ei kuulu toiselle. Hoidan minä hiivatulehduksenkin sen enempää sitä miehelle mainostamatta, miksi en voisi hoitaa alakuloa samoin? :)



Sukulaisille kertomisesta sen verran, että itse kerroin äidilleni (olemme läheisiä), muille sukulaisille ei tullut mieleenikään kertoa, varsinkaan miehen perheelle. Kavereista olen kertonut muutamille, kaikki ovat suhtautuneet hienosti ja yllättävän moni kertoi itsekin syövänsä/syöneensä joskus ko. lääkkeitä.



Ap, kerro vain heille joihin voit luottaa ja joille koet välttämättömäksi kertoa. Tämä on vain oma, kokemukseen perustuva mielipiteeni. Kukaan ei huomaa lääkkeiden syöntiä jos et sitä kerro.



Voimia!



t: 3

Hän mua kannusti ne ottamaankin. Hän on huolehtinut huonoina aikoina siitäkin, että muistan ne ottaa. Muutenkin mies on kovasti tukemassa ja auttamassa ongelmieni kanssa.



Miehen lisäksi oma äitini ja pari muuta läheisintä ihmistä tietää ongelmistani ja lääkityksestäni. Helpompi kertoa, kuin salailla, ja olisi aika vaikea salatakin, kun kerran olen sairaalassakin ollut. Mutta en tahdo asiaa sen laajemmin levitellä koko seudun tietoon - ihmisillä on niin kummallisia ennakkoluuloja.