Lue keskustelun säännöt.
Puolisostaan erilleen kasvaneet, erositteko vai jatkoitteko yhdessä?
09.05.2016 |
Itselläni on tilanne, että todella ollaan mieheni kanssa kasvettu erillemme. Aloimme seurustella nuorena opiskeluaikoina. Silloin oli yhdistäviä juttuja: opiskelut, maailman näkemisen ja kokemisen halu, tykättiin katsella leffoja ja toisaalta tykättiin myös perinteisistä jutuista kuten mökkeilystä ja lenkkeilystä, bileteltiin molemmat kavereidemme kanssa ja mieheni kautta sain lisää tosi kivoja ystäviä. Siihen aikaan pystyttiin hyvin tukemaan toisiamme ja esim. seksuaalisuus oli yhteistä seikkailua (nykyään se on tylsää ja tavallista).
Nyt olemme noin 4-kymppisiä ja kaksi lastamme ovat koululaisia.
Meillä ei ole juurikaan mitään yhteistä enää. Luonne-erot ovat kasvaneet hurjaksi kuiluksi, mutta pystytään sumplimaan toistemme kanssa arki. Mielipiteet, poliittiset ja uskonnolliset kannat, se miten tykätään viettää vapaa-aikaa, oikein mikään ei enää nykyään mätsää.
Olen itse miettinyt, että koska kuitenkaan en varsinaisesti kärsi tai voi pahoin mieheni läheisyydessä ja koska arki rullaa ja lapset ovat onnellisia kodissamme ja tässä ympäristössä näin, niin tavoitteena pitäisin olla mieheni kanssa yhdessä, kunnes lapset ovat aikuisia. Sen jälkeen voin sitten enemmän miettiä mitä haluan ja ehkä muuttaa erilleni. Nyt tehdään sitten molemmat mieheni kanssa lähinnä erikseen omia juttujamme, todella harvoin on mitään yhteistä ja jos on niin se on jotenkin väkinäistä ja rennompaa olisi ilman sitä toista siinä. Yritän nyt panostaa hyvällä omalla tunnolla omiin juttuihini, koska minua kiinnostavat asiat ei miestäni kiinnosta, niin teen niitä sitten itsekseni tai ystävien kanssa.
Olisi kiva kuulla mietteitä, jos jollain ollut vastaavanlainen tilanne. Ihan harvinaista ei kuitenkaan taida ns. erilleen kasvaminen olla, kun nuorena alettu seurustella.
Kommentit (6)
Eiköhän suurin osa eronneista pariskunnista ole kasvaneet toisistaan erilleen. Osa yhdessä pysyvistä pariskunnistakin elää ns. kulissiliittoa eli juuri sellaista kuin teilläkin vaikuttaa olevan. Suuria riitoja ei ole, elämä on pääsääntöisesti on ihan ok perusarkea.
Itsellä ei ole omakohtaista kokemusta, mutta kuulun itsekin nelikymppisten ikäryhmään jolloin moni pariskunta eroaa tai on eronnut. Pari hyvää ystävääni on kokenut eron parin viimeisen vuoden aikana ja ollaan aika paljon keskusteltu asioista. Toinen heistä kertoi että elivät kulissia ainakin viimeiset 5 vuotta, ero tuli vasta kun mies oli löytänyt toisen naisen. Toinen taas oli tajunnut vasta eron jälkeen (siinäkin mies löysi uuden) että heidän keskusteluyhteys oli ollut heikoilla noin vuoden ajan ennen eroa. Ei heillä riitoja ollut ei, perheen asiat olivat sovussa hoitaneet jne. Mutta keskinäinen yhdessäolo ja keskustelu esim. tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista oli jäänyt pois. Jos olivat miettineet jotain kivaa tekemistä, oli se aina ollut ilman puolisoa.
Molemmat ovat kertoneet että kuullessaan toisesta naisesta olivat järkyttyneet ensin ihan hirveästi. Parisuhde vai ero, tulevaisuus, taloudelliset asiat. Kertoivat että ei se niin vaan ollut heti päätetty mitä tekee. Järki vs tunteet oli vuorotelleet. Molemmilla oli mennyt pitkästi yli vuosi että olivat lopulta muuttaneet erilleen. Ystäväni ovat miettineet myös mitä olisi tapahtunut jos puoliso ei olisi löytänyt uutta. Olisiko he olleet yhdessä niin kauan että lapset on isoja ja omillaan ja sitten eronneet. Vai olisivatko kenties löytäneet toisensa uudelleen siinä vaiheessa kun pesä olisi tyhjentynyt. Sitähän ei tietenkään kukaan tiedä...
No tämä tekstini tietysti liittyi lähinnä siihen mitä voi tapahtua jos toinen pettää. Mutta väitän että se on yksi asia mitä sun pitää ottaa huomioon jos jatkatte liitossanne kulissia eläen. Puolet parisuhteessa elävistä ihmisistä pettää ja parisuhteessa joka on heikoilla, pettämisen mahdollisuus on hyvin korkea. Jos omalta puolisolta ei saa oikeasti rakkautta, huomiota ja arvostusta, siinä tulee suuri kiusaus katsella ympärilleen. Myös sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mentiin parisuhdekurssille. Molemmat tajusi tahoillaan asioita ja suhde muuttui taas hyväksi. Vaivaa joutuu näkemään, jos onnellisesti haluaa asua ja elää toisen ihmisen kanssa yhdessä. Seuraavakin suhde muuttuu ihan samanlaiseksi harmaaksi mössöksi ajan kuluessa.
Niin no, kaikki parisuhteet ja perhe-elämä on pitemmän päälle enimmäkseen arkea. Yksikään pariskunta ei koe vuosikymmenten alkuhuumaa, se on ihan varma. Mutta kannattaa kuitenkin erottaa kaksi erilaista arkea. Toinen on sitä että harmaasta arjesta huolimatta halutaan elää yhdessä, halutaan tehdä yhdessä asioita, halutaan keskustella yhdessä asioista. Halutaan yhdessä kaikkea... Toinen taas on sitä että ei välitä siitä mitä se puoliso haluaa. Tässä jälkimmäisessä vaivaa ei edes haluta nähdä.
Itse olen naimisissa, ollut kohta 20 vuotta. Vaikeita aikoja on ollut mutta ne on selätetty yhdessä. Nuorena taas erosin poikaystävästä jonka toiveille ja haluille olin EVVK. Ymmärrät varmaan eron.
Niin no, kaikki parisuhteet ja perhe-elämä on pitemmän päälle enimmäkseen arkea. Yksikään pariskunta ei koe vuosikymmenten alkuhuumaa, se on ihan varma. Mutta kannattaa kuitenkin erottaa kaksi erilaista arkea. Toinen on sitä että harmaasta arjesta huolimatta halutaan elää yhdessä, halutaan tehdä yhdessä asioita, halutaan keskustella yhdessä asioista. Halutaan yhdessä kaikkea... Toinen taas on sitä että ei välitä siitä mitä se puoliso haluaa. Tässä jälkimmäisessä vaivaa ei edes haluta nähdä.
Itse olen naimisissa, ollut kohta 20 vuotta. Vaikeita aikoja on ollut mutta ne on selätetty yhdessä. Nuorena taas erosin poikaystävästä jonka toiveille ja haluille olin EVVK. Ymmärrät varmaan eron.
Tottakai ymmärrän. :) Jos ollaan toisilleen EVVK melkein alusta lähtien, niin silloin tietenkin erotaan. Mitä nopeampaa sen parempi. Tällöin ei päädytä naimisiin, eikä edes käydä läpi tälläisiä asioita mistä tässä nyt puhutaan.
Ihmiset puhuu kummallisesti, että erilleen ajaudutaan. Aivan kuin se olisi tahdosta riippumaton asia, jolle ei voi tehdä mitään. Me nyt vaan ajauduttiin erilleen. Ei se nyt ihan niin mene kuitenkaan. Erilleen ajautuminen ihmisestä, jota rakastaa ja parisuhteesta, joka on ollut hyvä, on myös oikeastaan valinta. On valittu se, että ei oikein jakseta nähdä vaivaa toisen eteen. Mies (tai vaimo) on se tuttu mukava tyyppi. Kyllä se siinä pysyy. Pikkuhiljaa se mukavuus siitä, että tutun puolison eteen ei tarvitse nähdä niin paljon vaivaa, kun uuden seurustelukumppanin, vaihtuu siihen että tuntuu olevan toiselle ihan sama. Tuntuu, että toinen ei välitä, mielipiteillä ei ole väliä jne.
Erilleen ei ole pakko ajautua. Sen eteen joutuu kuitenkin tekemään töitä, ettei niin käy. Ei koko aikaa tartte "pingottaa", mutta silloin tällöin täytyy ottaa aikaa puolisolle. Ottaa puoliso huomioon. Tällä kertaa voisi vaikka jättää sen tyttöjen illan väliin ja mennä kattomaan jalkapalloa. Vaikka se olis umpitylsää. Vaan siksi, että saa olla yhdessä puolison kanssa. Tottakai sit myös toisinpäin. Tietenki ihan pieniä juttuja myös, vaikka valmis aamupala ja pieni "hyvää huomenta :)" lappu pöydälle jne. jne.
Tekemättä jättäminen on samanlainen valinta, kun tekeminen. Älkää ajautuko erilleen.
Oikeasti kusipäät on sitten asia erikseen.
Asioista voi olla eri mieltä, mutta puolison näkemystä pitää kunnioittaa ja parisuhteen tulevaisuudesta pitää olla yhteinen näkemys. On ihan luonnollista, että kun ihminen kasvaa ja vanhenee niin mielipide asioista voi muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Niin no, kaikki parisuhteet ja perhe-elämä on pitemmän päälle enimmäkseen arkea. Yksikään pariskunta ei koe vuosikymmenten alkuhuumaa, se on ihan varma. Mutta kannattaa kuitenkin erottaa kaksi erilaista arkea. Toinen on sitä että harmaasta arjesta huolimatta halutaan elää yhdessä, halutaan tehdä yhdessä asioita, halutaan keskustella yhdessä asioista. Halutaan yhdessä kaikkea... Toinen taas on sitä että ei välitä siitä mitä se puoliso haluaa. Tässä jälkimmäisessä vaivaa ei edes haluta nähdä.
Itse olen naimisissa, ollut kohta 20 vuotta. Vaikeita aikoja on ollut mutta ne on selätetty yhdessä. Nuorena taas erosin poikaystävästä jonka toiveille ja haluille olin EVVK. Ymmärrät varmaan eron.
Tottakai ymmärrän. :) Jos ollaan toisilleen EVVK melkein alusta lähtien, niin silloin tietenkin erotaan. Mitä nopeampaa sen parempi. Tällöin ei päädytä naimisiin, eikä edes käydä läpi tälläisiä asioita mistä tässä nyt puhutaan.
Ihmiset puhuu kummallisesti, että erilleen ajaudutaan. Aivan kuin se olisi tahdosta riippumaton asia, jolle ei voi tehdä mitään. Me nyt vaan ajauduttiin erilleen. Ei se nyt ihan niin mene kuitenkaan. Erilleen ajautuminen ihmisestä, jota rakastaa ja parisuhteesta, joka on ollut hyvä, on myös oikeastaan valinta. On valittu se, että ei oikein jakseta nähdä vaivaa toisen eteen. Mies (tai vaimo) on se tuttu mukava tyyppi. Kyllä se siinä pysyy. Pikkuhiljaa se mukavuus siitä, että tutun puolison eteen ei tarvitse nähdä niin paljon vaivaa, kun uuden seurustelukumppanin, vaihtuu siihen että tuntuu olevan toiselle ihan sama. Tuntuu, että toinen ei välitä, mielipiteillä ei ole väliä jne.
Erilleen ei ole pakko ajautua. Sen eteen joutuu kuitenkin tekemään töitä, ettei niin käy. Ei koko aikaa tartte "pingottaa", mutta silloin tällöin täytyy ottaa aikaa puolisolle. Ottaa puoliso huomioon. Tällä kertaa voisi vaikka jättää sen tyttöjen illan väliin ja mennä kattomaan jalkapalloa. Vaikka se olis umpitylsää. Vaan siksi, että saa olla yhdessä puolison kanssa. Tottakai sit myös toisinpäin. Tietenki ihan pieniä juttuja myös, vaikka valmis aamupala ja pieni "hyvää huomenta :)" lappu pöydälle jne. jne.
Tekemättä jättäminen on samanlainen valinta, kun tekeminen. Älkää ajautuko erilleen.
Oikeasti kusipäät on sitten asia erikseen.
Silloin kun aloin seurustelemaan tuon poikaystäväni kanssa, olin häneen rakastunutkin. Ei siitä ollut kyse ettenkö olisi välittänyt missään vaiheessa. Aloimme seurustelemaan kun olin lukiossa. LÄhdin siitä eri kaupunkiin opiskelemaan ja poikaystävä jäi kotikaupunkiin. Toki näimme lähes joka viikonloppu, ei haluttu olla erillään. Opiskelujen aikana kuitenkin tajusin että olimme liian erilaisia luonteita, minä en välittänyt hänen harrastuksistaan eikä hänkään minun. Olimme niin erilaisia ettei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin jääkaappi ja sänky minkä jaoimme viikonloppuisin. Erilaisuudella tarkoitan sitä että minä olen kotihiiri joka tykkää oleskella kotona sisällä ja puuhastella siellä kaikenlaista, poikaystävä inhosi vapaa-ajalla kotona oloa, hän halusi mennä ja tehdä kaikennäköistä muualla. Minä taas en voi sietää metsissä samoilua tai punttisalilla käyntiä. Sitä kautta ei edes haluttu nähdä vaivaa. Yritettiin vaan mennä sillä eteenpäin että onhan meillä sänky ja jääkaappi. Ei ole kenellekään yllätys että lopulta vähäinenkin kiinnostuksen kipinä toisiamme kohtaan sammui. Jos kipinä sammuu kokonaan, on sitä ihan turha yrittää tekohengittää liekkiin. Kuollut mikä kuollut. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä että jos pariskunnalla ei ole ainuttakaan yhteistä juttua, ei hyvältä kuulosta parisuhteen kannalta.
Nykyisen miehen kanssa meillä on omia juttuja mitä puuhastelemme yksin mutta myös yhteisiä kiinnostuksen kohteita (esim. elokuvat). Tottakai olen samaa mieltä että joskus voi ja pitää tehdä asioita vaikka ne ei itseä niin kiinnostaisikaan. Itse olen kesäkuussa lähdössä mieheni lempibändin keikalle, ihan vaan viettääkseni kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan. En kyllä tykkää ko. bändistä pätkääkään, mutta se ei haittaa. Jos ei muuta niin saanpahan olla hänen kainalossaan illan. Vastavuoroisesti mies lähtee kanssani leffateatteriin katsomaan minun elokuvaa vaikka tykkää katsoa leffat kotona.
Mun mielestä ap:n täytyy nyt pohtia kumpaa laatua heidän parisuhteensa tällä hetkellä on. Onko se siinä tilassa että puolison ja parisuhteen eteen haluaa nähdä vaivaa. Haluttaako tehdä yhteisiä juttuja ja vaikka niitä itselle vähemmän mieluisia juttuja miellyttääkseen miestään? Vai onko mieluisampaa viettää aikaa lasten kanssa ja toivoa että mies lähtisi maailmanympärimatkalle pariksi vuodeksi?
Mentiin parisuhdekurssille. Molemmat tajusi tahoillaan asioita ja suhde muuttui taas hyväksi. Vaivaa joutuu näkemään, jos onnellisesti haluaa asua ja elää toisen ihmisen kanssa yhdessä. Seuraavakin suhde muuttuu ihan samanlaiseksi harmaaksi mössöksi ajan kuluessa.