Kerro millaista oli kun iän myötä muutuit rumasta kauniiksi? Miten läheiset suhtautuivat jne.? Ja miten menee nyt kauniina?

Niin pitää siis vielä kertoa, että oma äitinikin pitää minua rumana. Äiti oli kaunis nuorena, enää ei niinkään. -ap

Itse olin suoraansanottuna todella ruma nuorena/teini-ikäisenä. Paha akne, rasvainen iho, rasvainen tukka, enkä oikein osannut tehdä asian hyväksi edes mitään (pukeutua, käyttää meikkiä tms., olin ehkä enemmän semmoinen poikatyttö/outolintu. Vaatteetkin olivat välillä risat/likaiset). Esim. koko yläaste meni ilman kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta, kun pojat lähinnä vaan yökkäilivät. Päälle parikymppisenä kaunistuin yhtäkkiä, iho siistiytyi, kroppa on timmissä useiden urheiluharrastusten vuoksi, opin pukeutumaan ja meikkaamaan ja ylipäätään pitämään itsestäni huolta. Yhtäkkiä miehet alkoivat osoittaa kiinnostusta, itse lähinnä hämmennyin. Olen nyt lähes kolmikymppinen, ja edelleen koen itseni siksi rumaksi teinitytöksi jota pojat inhoaa... Olen hyvin epävarma miesten kanssa, etenkin sellaisten hyvännäköisten "alfojen" kanssa. En oikein usko, että kukaan voisi oikeasti minusta kiinnostua, vaikka kehuja on tullut ja  monikin mies osoittanut kiinnostustaan.

Teininä olin epävarma ja sisäänpäinkääntynyt, vähän yli täysikäisenä voisi sanoa että puhkesin kukkaan. Nyt n. kolmekymppisenä ehkä parhaimmillani, kun ei ole enää tarvetta hakea sitä huomiota josta jäi paitsi teininä. Alkuun sitä huumantui, kun tajusi että pidetäänkin hyvännäköisenä. Iän myötä asia on tasoittunut. On ihan kiva näyttää hyvältä, toisaalta tiedän että en välttämättä jokaisen silmää miellytä ja sekin on ok. Ainakin omalla kohdallani ulkonäössä oli paljon kyse itsetunnosta; kun uskoo olevansa ruma niin silloin on.

Läheisten suhtautumisessa en huomannut mitään eroa. Tyydyttävintä oli kun baarissa yläasteaikaiset päänaukojapojat ilmiselvästi matelivat ja tunsivat alemmuutta/katumusta.

Olin kouluaikoina harmaa hiirulainen. Köyhästä kodista, vaatteet oli jotain ikivanhaa kierrätyskamaa. Kiusattiin, mutta onneksi ei kovin pahasti. Pojat eivät olleet todellakaan kiinnostuneita, paria törkeätä huomautusta lukuunottamatta, olin pääosin huomaamaton.

Koulun jälkeen muutin isoon kaupunkiin, menin töihin ja siinä sivussa opiskelin. Oli oma asunto, omaa rahaa. Oli ensimmäisen kerran varaa pukeutua niin kuin halusin. Löysin hengenheimolaisia, sain jopa ystäviä. Ulkonäköni muuttui totaalisesti. Sain ihailua persoonallisesta pukeutumisestani ja olin ns. edeltäkävijä. Kun kävin entisellä kotipaikkakunnallani, siellä loksahti leuat. 

Eli kaikki oli kuin kliseisestä jenkkifilmistä ja loppu hirveen onnellinen ja blaa blaa. Todellisuudessa muutos oli liian nopea ja raju, psyyke tarvitse huomattavasti enemmän aikaa. Olin harmaahiirulaisenakin ollut kavereiden kanssa älykäs, hauska ja lahjakas, sitä ei vain yleisesti huomattu tai arvostettu mitenkään. Uuden ulkonäön turvin sain vasta ihmisarvon muiden ihmisten silmissä. Olin melko hukassa, koska esitin positiivista ja iloista, mutta sisimmässäni halveksin lähes kaikkia ihmisiä.

Vaikeinta oli miesten kanssa. En vain pystynyt heitä arvostamaan. Miehet ovat niin järkyttävän pinnallisia, heidän ootpakaunisootpakaunis-hokemat ällöttivät. Minua ei sellaisilla lässytyksillä jallitettu. Kun on nähnyt sen kääntöpuolen (Joni Mitchellia lainatakseni both sides now), niin ei se hevillä unohdu. No onneksi löysin sitten hengenheimolaisia myös miesten parista ja aikaa myöten myös oman kullan.

Mutta voitaisiin sanoa, et tyttö lähti rumuudesta, mut rumuus ei lähtenyt tytöstä eli aina katselin asioita ja maailmaa sen harmaahiirulaisen silmin. Ja täytyy sanoa, et siitä on ollut hyötyä minulle.

Huomattavin asia on ollut se, että nykyään miehet pitävät minusta ja naiset ei. Ennen oli toisin päin. Mennyt vähän kunnioitus kumpaakin sukupuolta kohtaan.