Häviääkö minuus äitiyden myötä?

Ylöspäin näin äitienpäivän kunniaksi :p

Ei oma minuus mihinkään häviä. Huolehdit turhaan. Äitiys tulee vain osaksi sitä. 

Mulla on oma minuus hävinnyt vauvavuodeksi. Sitten pikkuhiljaa taas palannut takaisin. Pikkulapsiaika on pakottavasti "raskas" = lapsia pitää vahtia, hoitaa, kasvattaa 24/7. Toki silloinkin kaiken voi ulkoistaa jollekkin kolmannelle osapuolelle, mutta suurimman osan meistä täytyy hoitaa tuo osio ihan itse eikä siihen auta kuin aika ja lasten kasvaminen.

Sen jälkeen pitkälti omasta asenteesta kiinni; otatko omaa aikaa ja kannustat lapsia omatoimisuuteen vai alatko paapoa niitä niin ettei omia juttuja "ehdi" tehdä.

Ei se häviä, jos ei sitä hävitä. Mä oon ainakin niin laiska, etten ikinä jaksaisi vain olla lasten kanssa. Tarvitsen omia juttuja. Itse asiassa just ratsastus on tärkeä.

Pelkäsin ihan samaa koska kyllähän joillekin niin selvästi käy. Leikataan se kananpersetukka ja leikitään marttyyreitä ja minuus on sitä kuinka on antanut itsensä kokonaan äitiydelle ja muuta ei ole.

No turhaan pelkäsin. Ihan sama musiikkia rakastava ihme hyypiö olen. Nyt minulla on vain ihana kaunis tyttölapsi jota lisäksi rakastan ja josta tuli välittömästi ja luontevasti perheenjäsen. Vastuuta tuli reippaasti lisää ja aluksi kaikki oma aika hävisi. Mutta vauva-ajan jälkeen se tasapaino taas löytyy.

Aika paljon enemmän on nyt elämällä sisältöä.

Mun identiteetti ei ole sama asia kuin harrastukseni. Siksi en oikein ymmärrä, mitä ihmettä tarkoitat sotkiessasi termejä keskenään.

Oma lapsi harrastaa ratsastusta, itseä ei voisi vähempää kiinnostaa. Roikun siellä tallilla siksi, että on turha lähteä kotiin ratsastustunnin ajaksi ja palata taas noutamaan lasta. Ehdin sinä aikana tekemään töitä, vastaamaan sähköposteihin jne., joten ei se odottelu hukkaan mene. Harrastamaan ehdin "vielä joskus" eli käytännössä kahdesti viikossa, en niinä päivinä, kun lapsi käy ratsastamassa.

Identiteettini ei kadonnut äitiyteen, se sai siitä hieman lisää näkökulmaa. Kamalinta olisi tulla äidiksi niin, että ei salli elämässään minkään muuttuvat. Pakko roikkua tietyssä harrastuksessa vaikka 60 vuotta, koska ei uskalla identiteetin katoamisen vuoksi kokeilla mitään muuta.

Mitä on nettiä ja lehtiä lukenut, niin ainakin äiti-ihmisen seksuaalisuus on vain miehen tyydyttämistä varten. Synnytyksen jälkeen pitäisi mahdollisimman nopeasti avata haarat, jos synnytyksessä tullut vaurioita, niin monet vähättelevät niitäkin, pääasia että mies nauttii, ja heiiiii...onhan sitä muutakin seksiä kuin yhdyntä (vaikkei se tyydyttäisikään naista) oman alapään ulkonäköä ei saa surea, koska se on pinnallista, miehelle on pakko antaa seksiä vaikkei itseä huvittaisi hormonien takia koska muuten mies on oiketettu pettämään ja jättämään. Että tälläinen pintaraapaisu yleisestä ilmapiiristä. Onneksi kuitenkin monella parilla oikeasti asiat paremmin tosielämässä.

Minusta tuntuu että elämässäni on jo vähän liikaakin sisältöä, haluan lapsia mutta en tiedä mistä olen valmis karsimaan. Onneksi ei ole vielä ajankohtaista. Sitten kun vauvakuume iskee, jos iskee, sitä luulisi olevan valmis luopumaan aika monesta :)

Joku sanoi että nautti hirveästi vauvavuodesta. Kai ne hormonit jotenkin sekoittaa silloin pään :D Minusta vauvavuosi näyttää nyt vain vaipoilta, laihduttamiselta, vähiltä unilta, parisuhdekriiseiltä, kiukulta ja äitilehmänä olemiselta :/ Uskon kyllä että se vauva on ihana ja rakas mutta plusmiinus tilasto kallistuu vahvasti miinukselle :D

Toisilla häviää, toisilla ei. Jotkut alkavat elää täysin lastensa kautta, eivätkä edes tajua sitä itse.

Ei siellä hirveesti mitään ole ollut alunperinkään jos se lapsien takia häviää. Toisaalta jos näin pääsee käymään voi lähteä etsimään itseään ja lopulta itsensä löydettyään voi nöyrtyä itsensä edessä..

Vierailija kirjoitti:

Mun identiteetti ei ole sama asia kuin harrastukseni. Siksi en oikein ymmärrä, mitä ihmettä tarkoitat sotkiessasi termejä keskenään.

Oma lapsi harrastaa ratsastusta, itseä ei voisi vähempää kiinnostaa. Roikun siellä tallilla siksi, että on turha lähteä kotiin ratsastustunnin ajaksi ja palata taas noutamaan lasta. Ehdin sinä aikana tekemään töitä, vastaamaan sähköposteihin jne., joten ei se odottelu hukkaan mene. Harrastamaan ehdin "vielä joskus" eli käytännössä kahdesti viikossa, en niinä päivinä, kun lapsi käy ratsastamassa.

Identiteettini ei kadonnut äitiyteen, se sai siitä hieman lisää näkökulmaa. Kamalinta olisi tulla äidiksi niin, että ei salli elämässään minkään muuttuvat. Pakko roikkua tietyssä harrastuksessa vaikka 60 vuotta, koska ei uskalla identiteetin katoamisen vuoksi kokeilla mitään muuta.

Ei se identiteetti voi olla vaikka eri harrastusten kokeilu. Minun identiteetti on vahvasti sidottu harrastuksiini, toki luen harrastuksiini kaikki mitä vapaa-ajallani teen. Ja kyllä harrastuspaikan henkilökunta ja harrastuskaverit ovat paljon vaikuttaneet siihen millaiseksi olen kasvanut, onhan se ollut kuin toinen kotini koko lapsuuteni. Mielestäni harrastukset ovat kasvattaneet ja muokanneet minua sekä ovat osa identiteettiä hyvin vahvasti.

Mä en yleensäkään ymmärrä miten voisi hukata identiteettinsä, Kyllä minä olen ollut minä aina, ja olen tästä eteenpäinkin, toki ikä tuo lisää elämänkokemusta ja ihminen kehittyy (toivottavasti) harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita tulee ja menee, samoin työpaikkoja, mutta nehän eivät ole mikään minun identiteettini. Minun lapsillani on oma elämänsä ja oma identiteettinsä, jopa kaksosilla, ei ne ole minuun sidottuja, vaan ihan omia itsejään jotka saavat harrastaa tai olla harrastamatta, kuten minäkin tein lapsena.

Se on nykyajan hömpötyksiä että pitää suorittaa äitiyttä tai vanhemmuutta, kun pitää sitä sun tätä, tai muuten mörökölli vie. Parasta on elellä vaan kaikessa rauhassa perheenä, kukin omana itsenään.

Saattaa sitä upota puoleksi vuodeksi - vuodeksi sellaiseen vauvakuplaan. Mutta se on normaalia ja kuuluu asiaan. Itse ratsastan ja minulle tuli vajaan tauko. Ratsastin raskauden ensimmäisen kolmanneksen, sitten ei enää tuntunut hyvältä. Vauva taas oli sen verran "työläs" ja söi vain tissiä, joten selkään kapusin vasta kun vauva oli n.6 kk. 

Monet ratsastaa paljon pidempään ja palaa selkään jo suunnilleen viikko synnytyksestä. Se on kiinni monesta asiasta. Minulle oli tärkeä henkireikä tämä oma rakas harrastus, vaikka ei omaa hevosta olekaan. Pääsi keskustelemaan aikuisten ihmisten kanssa ja hetkeksi pois kotoa ja ajatukset muualle. Sitten olikin taas ihan eri fiilikset olla kotona vauvan kanssa. 

Mitä jos haluaakin upota siihen äitiyteen ja nauttii siitä ja se onkn juuri sitä omaa identiteettiä? Antakaamme kaikkien olla sellaisia kuin haluaa...

Häviää jos sen antaa hävitä. Elät parikymmentä vuotta elämästäsi vain lapsille ja kun ne muuttaa pois, huomaat ettet ole mitään.

Siksi mulla oli aina myös oma elämä, omat harrastukset, omat ystävät. Otettiin myös säännöllisesti miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Tottakai lasten etu edellä mentiin mutta nyt kun ne ei enää asu kotona, mulla on edelleen elämää ja ystäviä. Ja mies, lasten isä.

Minulla on pari kaveria, joita ei enää tunnista samoiksi ihmisiksi. Asenteet ovat konservatiivisempia, älyllinen kunnianhimo nollissa, jutut todella pinnallisia, pukeutuminen ja ulkoasu viestivät jonkinlasta luovuttamista ja "käytännöllisyyttä". Lapset ovat eskari-iässä jo, joten mistään vauvavuodet kriisistä ei ole kysymys.

Surullista, kun ihmisestä tulee vain tyhjä kuori verrattuna aikaisempaan itseensä. Vaan kyllä tuo lasten kasvattaminen vie veronsa, ellei ole tosi vahva ja energinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Mun identiteetti ei ole sama asia kuin harrastukseni. Siksi en oikein ymmärrä, mitä ihmettä tarkoitat sotkiessasi termejä keskenään.

Oma lapsi harrastaa ratsastusta, itseä ei voisi vähempää kiinnostaa. Roikun siellä tallilla siksi, että on turha lähteä kotiin ratsastustunnin ajaksi ja palata taas noutamaan lasta. Ehdin sinä aikana tekemään töitä, vastaamaan sähköposteihin jne., joten ei se odottelu hukkaan mene. Harrastamaan ehdin "vielä joskus" eli käytännössä kahdesti viikossa, en niinä päivinä, kun lapsi käy ratsastamassa.

Identiteettini ei kadonnut äitiyteen, se sai siitä hieman lisää näkökulmaa. Kamalinta olisi tulla äidiksi niin, että ei salli elämässään minkään muuttuvat. Pakko roikkua tietyssä harrastuksessa vaikka 60 vuotta, koska ei uskalla identiteetin katoamisen vuoksi kokeilla mitään muuta.

Tässäpä mamma, joka tulee kolmenkymmenen vuoden kuluttua syyllistämään lastaan ankarasti, kun tälle ovat elämässä tärkeintä hevoset, eikä lapsenlapsia kuulu.

Mihin perustuu väite, että ihmisen minuus palautuu vauvavuoden jälkeen? Ei pidä paikkaansa ainakaan minun havaintojeni perusteella. Jos nainen hukkuu äitiyteen, sieltä lapsilandiasta ei enää muuteta takaisin.

Ap, ihmisellä - myös meillä naisilla - on muutenkin paljon rooleja ja kiinnostuksen kohteita, ja ne muuttuvat ajan myötä joka tapauksessa. Äitiys tulee osaksi persoonaa siinä missä vaikkapa ammattirooli, rakastajan, vaimon, ystävän roolitkin. Ajattele vaikka niin päin, että ne lastensa harrastuksissa odottelevat vanhemmat "harrastavat lapsiaan"! Minua ei ainakaan haittaa kuskailla lapsiani, yleensä. Matkoilla on kivoja keskusteluita autossa, odotellessa taas tulee hoidettua sähköpostia, ostoksia, käytyä lenkillä jne. Rakastan lapsiani, ja koen, että vaikka minulla on vaativa ja antoisa ura asiantuntijatehtävissä, äitiys on minun arvokkain ja merkittävin roolini. Eikä ollenkaan vähemmän minua kuin mikä muu rooli tahansa!

Vierailija kirjoitti:

Häviää jos sen antaa hävitä. Elät parikymmentä vuotta elämästäsi vain lapsille ja kun ne muuttaa pois, huomaat ettet ole mitään.

Siksi mulla oli aina myös oma elämä, omat harrastukset, omat ystävät. Otettiin myös säännöllisesti miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Tottakai lasten etu edellä mentiin mutta nyt kun ne ei enää asu kotona, mulla on edelleen elämää ja ystäviä. Ja mies, lasten isä.

Elin 25 vuotta lapsille ja nyt kuopus tekee muuttoa pois kotoa. Väität, etten ole mitään. Miksi näin? MInä koen olevani edelleen hyvin paljon ja minä koen, että minulla on elämä, vaikka sinulle en ole mitään.

Minulla on paljon ystäviä, iso osa lasteni kavereitten vanhempia. Minulla on säännöllistä lenkkiseuraa niistä naisista, joiden kanssa aikanaan kuljetettiin lapsia harrastuksiin ja käytiin odotellessa lenkillä tai uimassa. Miehen kanssa on osattu elää kahdestaan ja perheenä ja kohta taas kahdestaan. Osataan olla me, koska iso osa elämää on arkea ja sen me olemme eläneet yhdessä.