Mt-ongelmaisten lapset - mitä teistä tuli?

Tai ehkä parempi otsikko olisi että miten teille kävi?

Narsisti vanhempi minulla.

Olen mt-ongelmainen kouluttamaton huonolla itsetunnolla varustettu paska.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti vanhempi minulla.

Olen mt-ongelmainen kouluttamaton huonolla itsetunnolla varustettu paska.

Oletko koskaan saanut apua tilanteeseen?

Toinen vanhemmista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olen toiveammatissani, kaksi lasta ja aviomies. Välillä tunnen vähän vihaa ko. henkilöä kohtaan ja olen katkera lapsuudestani.

Uusiin ihmisiin on _äärimmäisen_ vaikea luottaa. Ystäviä on kourallinen ja kavereita sitten vähän enemmän. Koen, että tuosta sairaudesta oli se hyöty, että tunnistan esim itsessäni kun jaksaminen alkaa olla finaalissa ja osaan toivottavasti myös tukea lapsia henkisesti vaikeissa tilanteissa.

Äiti oli väkivaltainen kiduttaja. Lisäksi kaikki muut pahat mitä voi olla.

Ei musta oo tullu vielä mitään.

Elämä pilalla.

Valtava pelko hylätyksi tulemisesta ja kaikki muut oireet olleet.

Myös dissosiaatio.

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhemmista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olen toiveammatissani, kaksi lasta ja aviomies. Välillä tunnen vähän vihaa ko. henkilöä kohtaan ja olen katkera lapsuudestani.

Uusiin ihmisiin on _äärimmäisen_ vaikea luottaa. Ystäviä on kourallinen ja kavereita sitten vähän enemmän. Koen, että tuosta sairaudesta oli se hyöty, että tunnistan esim itsessäni kun jaksaminen alkaa olla finaalissa ja osaan toivottavasti myös tukea lapsia henkisesti vaikeissa tilanteissa.

Onpa mukava kuulla, että voi mennä kuitenkin pääpiirteiltään ainakin hyvin ja että perhe ja ammatti. Tuntuu, että luottaminen on yksi niitä asioita, jotka saavat aikamoisia kolauksia silloin lapsensa.

Asuin vain kahdeksan  ensimmäistä vuotta kotona, mutta sain valitettavasti itse persoonallisuushäiriön.Lisäksi olin sijoitettuna kahdessa paikassa, jossa molemmissa oli persoonallisuushäiriöisiä "kasvattajia".

Olen ollut koko ikäni epävakaa ja yksinäinen, mutta pystyin kouluttautumaan kolmesti: koulu- ,opisto- ja yliopistotasoisesti.Ja kuin ihmeen kaupalla oma lapseni on ns. normaali.

Parisuhteeseen en ole koskaan kyennyt, en myöskään ystävyyteen, vaan ollut lähinnä taakka ihmisille.Olen ns. suorittanut elämää, mutta hyväksyin asian ja "kohtaloni" jo aikapäiviä sitten, enkä siiis odottanut liikoja, joten aina on tuntunut siltä, että loppujen lopuksi olen saanut enemmän, kuin ansaitsen.

Nyt olen elämän ehtoopuolella ja valmis lähtemään ihan koska tahansa.Eli hyvinhän tässä kävi:))

Bipolaarisen (tuolloin vielä diagnosoimattoman) vanhemman lapsi. Minusta kasvatettiin kiltti suorittaja ja olen huonolla itsetunnolla varustettu perfektionisti. En saanut näyttää negatiivisia tunteita ja edelleenkin pelkään, että toisten tunnetilat johtuvat jotenkin minusta.

Korkeakoulutin itseni ja töiden kannalta menee ok. Ystäviä ei juuri ole, parisuhteita ei ole ollut, koska kerjään hyväksyntää ja pelkään kuollakseni hylkäämistä. En luota ihmisiin ja pidän itseäni arvottomana.

Isompana ongelmana pidän muita sukulaisia, epäilen toisella isovanhemmallani olevan (diagnosoimaton) narsistinen persoonallisuushäiriö ja se sekoitti vuosikaudet koko suvun asioita. Nyt aikuisena en halua olla tekemisissä enää tiettyjen sukulaisteni kanssa.

Pekka Herlinin lapsista tuli mm. Koneen hallituksen pj, Cargotekin johtajia jne. 

Vierailija kirjoitti:

Bipolaarisen (tuolloin vielä diagnosoimattoman) vanhemman lapsi. Minusta kasvatettiin kiltti suorittaja ja olen huonolla itsetunnolla varustettu perfektionisti. En saanut näyttää negatiivisia tunteita ja edelleenkin pelkään, että toisten tunnetilat johtuvat jotenkin minusta.

Korkeakoulutin itseni ja töiden kannalta menee ok. Ystäviä ei juuri ole, parisuhteita ei ole ollut, koska kerjään hyväksyntää ja pelkään kuollakseni hylkäämistä. En luota ihmisiin ja pidän itseäni arvottomana.

Isompana ongelmana pidän muita sukulaisia, epäilen toisella isovanhemmallani olevan (diagnosoimaton) narsistinen persoonallisuushäiriö ja se sekoitti vuosikaudet koko suvun asioita. Nyt aikuisena en halua olla tekemisissä enää tiettyjen sukulaisteni kanssa.

Lisäystä: en pidä itseäni missään nimessä uhrina vaikka kommenttini vaikuttaakin siltä. Olen yrittänyt kehittää itseäni ja muuttaa ajatusmaailmaani, mutta en oikein tiedä olenko hirvittävästi edistynyt.

Äidillä todennäköisesti diagnosoimaton persoonallisuushäiriö tms, ja isä joi reippaasti. Koulussa olin koko ala-asteen koulukiusattu.

Nykyään minulla on amk-tutkinto ja teen sitä vastaavaa vaativahkoa työtä. Puoliso on, ei lapsia, jotenkin tuntuu etten näillä geeneillä haluakaan. Satunnaisesti tunnen riittämättömyyttä ja olen alemmuuskompleksinen, mutta toistaiseksi en näytä perineen vanhempieni huonoimpia piirteitä.

Minusta tästä asiasta ei puhuta tarpeeksi. Olen seurannut läheltä monen mt-potilaan hoitoa ja usein tuntuu että potilaan lapset jäävät ihan paitsioon. Ymmärrän kyllä että vanhempaa hoitamalla hoidetaan myös perhettä, mutta kyllä myös lapset tarvitsivat tukea. On vaikea kasvaa normaalisti mt-perheessä. Itseni oli ainakin vaikea ymmärtää asioita ja omia ongelmani, koska vanhempaa ei oltu vielä diagnosoitu.

Mites te muut, onko koskaan ollut tunnetta että ei tässä mitään ongelmia pitäisi olla, kun ei lapsena kuitenkaan hakattu, kukaan ei ryypännyt tai käyttänyt hyväksi? Että ongelmat olivat vaan enemmän näitä henkisiä?

Vierailija kirjoitti:

Minusta tästä asiasta ei puhuta tarpeeksi. Olen seurannut läheltä monen mt-potilaan hoitoa ja usein tuntuu että potilaan lapset jäävät ihan paitsioon. Ymmärrän kyllä että vanhempaa hoitamalla hoidetaan myös perhettä, mutta kyllä myös lapset tarvitsivat tukea. On vaikea kasvaa normaalisti mt-perheessä. Itseni oli ainakin vaikea ymmärtää asioita ja omia ongelmani, koska vanhempaa ei oltu vielä diagnosoitu.

Mites te muut, onko koskaan ollut tunnetta että ei tässä mitään ongelmia pitäisi olla, kun ei lapsena kuitenkaan hakattu, kukaan ei ryypännyt tai käyttänyt hyväksi? Että ongelmat olivat vaan enemmän näitä henkisiä?

8: on tuollainen olo. Jos lapsuudessa on mitätöity se voi mennä siihen ettei tunne olevansa oikeutettu tunteisiin. Tuntuu kuin vinkuisi turhasta, että miten etuoikeutettuna itsekkäänä egoistina itseään pitää kun on päässyt edes tähän asti elämässä. Onhan muillakin paitsi mt-ongelmaisten lapsilla on luottamusongelmia ja huono itsetunto.

Kaipa sitä pitäisi edelleen pitää hymy kasvoilla ja yrittää. Kerran avaudun ystävälleni ongelmistani ihmissuhteissa ja sain kuulla, että lopeta tuo kieriskeleminen itsesäälissä. OK.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tästä asiasta ei puhuta tarpeeksi. Olen seurannut läheltä monen mt-potilaan hoitoa ja usein tuntuu että potilaan lapset jäävät ihan paitsioon. Ymmärrän kyllä että vanhempaa hoitamalla hoidetaan myös perhettä, mutta kyllä myös lapset tarvitsivat tukea. On vaikea kasvaa normaalisti mt-perheessä. Itseni oli ainakin vaikea ymmärtää asioita ja omia ongelmani, koska vanhempaa ei oltu vielä diagnosoitu.

Mites te muut, onko koskaan ollut tunnetta että ei tässä mitään ongelmia pitäisi olla, kun ei lapsena kuitenkaan hakattu, kukaan ei ryypännyt tai käyttänyt hyväksi? Että ongelmat olivat vaan enemmän näitä henkisiä?

8: on tuollainen olo. Jos lapsuudessa on mitätöity se voi mennä siihen ettei tunne olevansa oikeutettu tunteisiin. Tuntuu kuin vinkuisi turhasta, että miten etuoikeutettuna itsekkäänä egoistina itseään pitää kun on päässyt edes tähän asti elämässä. Onhan muillakin paitsi mt-ongelmaisten lapsilla on luottamusongelmia ja huono itsetunto.

Kaipa sitä pitäisi edelleen pitää hymy kasvoilla ja yrittää. Kerran avaudun ystävälleni ongelmistani ihmissuhteissa ja sain kuulla, että lopeta tuo kieriskeleminen itsesäälissä. OK.

Ihan sama kokemus ja vasta terapiassa tajusin, ettei se ettei kotona ole ryypätty tai hakattu ole mikään tae että muuten on kotona kaikki ollut hyvin. Olen itse oppinut että psykologisessa mielessä henkinen kaltoinkohtelu on jopa pahempaa kuin vaikka pahoinpitely - usein pahoinpitelyn välillä vanhempi yrittää hyvitellä ja olla hyvä vanhempi kun taas vaikka personallisuushäiriöinen laiminlyö jatkuvasti. En tietenkään halua vähätellä väkivaltaa kohdanneita!

Usein vain sellaisten, jotka eivät ole samaa käyneet läpi, on vaikea ymmärtää mitä se henkinen puoli tekee myös. Eli kyllä sinulla on ihan oikeus tuntea pahaa oloa menneisyydestä.

Ap

Äidilläni oli  masennus ja isä käytti alkoholia ja kuoli kun olin lapsi, jolloin jäin kahdestaan masentuneen ja  narsistisen äidin kanssa. Lapsena piti olla hiljaa ja näkymätön ja koin syyllisyyttä kun en saanut äitiä "parannettua" tai paremmalle mielelle.

Minusta tuli korkeakoulutettu ja toimin esimiestehtävissä. On perhe ja lapsia.

Koen usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta jopa omassa perheessäni. Ihmissuhteiden muodostaminen on ollut vaikeaa ja ystäviä ei ole montaa ollut elämän aikana. Kuitenkin olen mielestäni pärjännyt hyvin, ja kun on selvinnyt kamalasta lapsuudesta ja nuoruudesta, sen jälkeen on kaikki ollut helpompaa. Onneksi lapsillani on ollut hyvä lapsuus, ja heistä on tullut tasapainoisia ja onnellisia. Äitiini minulla on viileän asialliset välit, kuin vieraaseen ihmiseen, ja hänellä on edelleen mielenterveysongelmia.

Lasten teko siis pois mielen terveys ongelmaisilta?!?!? Kuulostaa ehkä vähän jyrkältä asenteelta...?!?!

En uskalla puhua lapsuudenystävälle. Luottamus on mennyt. Se ei tiedä että käyn terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Lasten teko siis pois mielen terveys ongelmaisilta?!?!? Kuulostaa ehkä vähän jyrkältä asenteelta...?!?!

Ei välttämättä huono ajatus. Tai ainakin sairauden pitää olla todella hyvin hallussa ja muuta perhettä tukea myös. En suosittele lastentekoa myöskään alkoholisteille tai huumeidenkäyttäjille.

Bipolaarinen väkivaltainen äiti ja pedofiili-isä. Heidän neljästä lapsestaan yksi tappoi itsensä, yksi on myös hullu, yksi juoppo/syrjäytynyt, minä akateeminen huonoitsetuntoinen ikityötön. En hanki lapsia näillä geeneillä, hyvä parisuhde on.

En ole siis ainoa joka ei halua hankkia lasta. En halua jatkaa näitä geenejä ja pelkään että toistaisIn lapsena saamani malleja ja kasvattaisin yhtä onnettoman ihmisen, kuin itsestäni tuli.