Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmaisten lapset - mitä teistä tuli?
01.05.2016 |
Mikä vanhemmallasi oli, miten se näkyi lapsuudessasi ja miten sinulle kävi?
Omalla äidilläni persoonallisuushäiriö. Epävakaita tunnetiloja, lapsena piti olla kiltti tyttö ja uhmata ei saanut, koskaan ei tullut murrosiän uhmaakaan. Uhkailtiin hylkäämisellä jatkuvasti. Pahinta oli epävakaus, koskaan ei tiennyt millä tuulella äiti tänään on.
Kouluttauduin hyvään ammattiin ja siinä menee ihan ok. Kuitenkin vaikea vaikea luottaa ihmisiin ja pelkään hylkäämistä. Äitiä kohtaan tunsin nuorempana suurta vihaa ja katkeruutta, nykyään käsittelen kaikkea terapiassa. Ystävyyssuhteissa menee yllättävän hyvin, mutta paljon se on vaatinut.
Mites te muut? Olisi mukava kuulla kokemuksianne.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Bipolaarinen väkivaltainen äiti ja pedofiili-isä. Heidän neljästä lapsestaan yksi tappoi itsensä, yksi on myös hullu, yksi juoppo/syrjäytynyt, minä akateeminen huonoitsetuntoinen ikityötön. En hanki lapsia näillä geeneillä, hyvä parisuhde on.
Ei se geeneihin tule. Mullakin oli kauheat vanhemmat mutta en tee samaa kuin he.
Eikä lapseni myöskään.
Ei periydy.
Bipo periytyy kylläkin hyvin voimakkaasti :( Onneksi siihen on tosiaan nykyään hyvät lääkkeet ja varsinkin vanhempi osaisi tunnistaa jo varhain!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole siis ainoa joka ei halua hankkia lasta. En halua jatkaa näitä geenejä ja pelkään että toistaisIn lapsena saamani malleja ja kasvattaisin yhtä onnettoman ihmisen, kuin itsestäni tuli.
Ei ne jutut geeneissä siirry. Eikä niitä malleja tarvitse toistaa. Minä tein just päinvastoin kuin äiti eli hoidin lapseni oikein hyvin eikä tehnyt edes vaikeaa.
Jokaisella voi mieliala heitellä ja jos on jotain taustaa. Mutta mielialojen vaihtelut ei sinänsä periydy.
Äitini oli raivohullu eikä mussa tai sisaruksissani ole mitään samaa.
Minä elän internetissä, ihan hyvin menee siis.
Omalla äidilläni on narsistisia piirteitä, vakavaa masennusta, ahdistusta sun muuta. Tunnekylmä ja aggressiivinen ihminen.
Anteeksipyytäminen, halaaminen, itkeminen, sun muut tunteiden osoitukset eivät olleet hyväksyttyjä. Hylkäämisellä uhkailu on ollut tavallinen rankaisukeino. Myös huutaminen ja minun tunteiden/saavutusten vähättely on ollut normi.
Ulkopuoliset eivät koskaan pystyisi edes kuvittelemaan mitä meillä tapahtuu suljettujen ovien takana. Niin rajua menoa on meillä ollut kun ollaan äiti ja tytär otettu yhteen. Ei kuitenkaan koskaan fyysisesti. Töissä ja ystäviensä kanssa on erittäin rauhallinen, sopuisa ja miellyttävä. Mt-ongelmista ei ulkopuoliset tiedä, ellei ole kerrottu erikseen.
On nyt useamman vuoden terapian ansiosta rauhoittunut. Kaiketi oma terapiani ja lääkkeet ovat myös tasoittaneet omia tunteita ja osaan suhtautua häneen nykyään rauhallisemmin. Yritän jättää hänen oikut omaan arvoonsa.
Äiti ei kuitenkaan ole paha ihminen tai huono äiti. Hän elää vain erittäin mustavalkoisessa maailmassa. Kun hänellä on hyvä päivä, osaa hän mielestäni olla maailman paras äiti. Huonoina päivinä toivon etten olisi edes syntynyt.
Isä on alkoholin suurkuluttaja, muttei tietääkseni ongelmakäyttäjä. On kuitenkin kotona - kun joko hän tai minä olemme riidelleet äitini kanssa - sanonut että "tätä ei kestä selvin päin" ja korkannut oluen tai viinaa. Ollaan riidelty hänen alkoholinkäytöstään aikaisemmin, mutten nykyään jaksa puuttua asiaan.
Hän on mielestäni hyvä ja omistautunut isä, ja on varmasti hänen ansiotaan etten ole tätä enempää sekaisin. Hän on parhaansa mukaan tukenut minua äidin "kohtausten" aikana, sekä opettanut minua olemaan itsekriittisempi ja huomaamaan milloin reagoin/käyttäydyn kuin äiti.
En usko että kukaan ulkopuolinen on huomannut meidän perheen kipuiluja. Sen verran hyvin minä ja äiti osataan pitää oikkuilut seinien sisällä. Omien mt-ongelmieni takia kuitenkin suoritin lukion neljässä vuodessa. En yksinkertaisesti jaksanut enempää. Nyt haen yliopistoon. Olen aktiivinen sosiaalisesti, ja minulla on paljon ystäviä. Aikasemmin olen kipuillut vahvasti muiden ihmisten suhteen ja ainoat ystäväni olivat isovanhempani. Minäkin pelkään hylkäämistä ja torjumista yli kaiken. En uskaltanut päästää ketään lähelle, minkä vuoksi sainkin ensimmäisen kerran oikeasti ystäviä vasta lukion puolella.
Itsetuntoni on aivan pohjassa. Pidän itseäni epämiellytävänä ihmisenä ja ällöttävän näköisenä. Muiden kommenttien perusteella en ole tätä. Yksi parisuhteeni päättyi koska hain hyväksyntää sen ulkopuolelta, mitä silloinen poikaystäväni ei ymmärrettävästi hyväksynyt. Muutenkin minulla on vaikeuksia suhtautua itseeni tai seksuaalisuuteeni. Koen vahvaa häpeää ja ollaan nykyisen poikaystäväni kanssa tehty paljon töitä sen eteen, etten enää pitäisi itseäni rumiluksena ja vain tyydytysvälineenä miehille. Minullakin on oikeus nauttia parisuhteesta ja läheisyydestä.
Olen ollut useammassa paikassa töissä tai vapaaehtoisena ja minua on kehuttu, joten ongelmani eivät vaikuta sillä saralla näkyvästi.
En kuitenkaan tiedä voinko sanoa minulla olleen yhtä vaikeaa kuin sinulla ap, sillä en tiedä tukiverkostasi. Tiedän omani olleen erittäin vahva, minkä ansiosta en ole enempää sekaisin :D kiitos siitä kuuluu isälleni, siskolleni ja nykyiselle poikaystävälleni.
On tosi kiva kuulla, että te muut olette pärjänneet noin hyvin. Se luo minulle turvaa tulevaisuuden suhteen. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Bipolaarinen väkivaltainen äiti ja pedofiili-isä. Heidän neljästä lapsestaan yksi tappoi itsensä, yksi on myös hullu, yksi juoppo/syrjäytynyt, minä akateeminen huonoitsetuntoinen ikityötön. En hanki lapsia näillä geeneillä, hyvä parisuhde on.
Ei se geeneihin tule. Mullakin oli kauheat vanhemmat mutta en tee samaa kuin he.
Eikä lapseni myöskään.
Ei periydy.Bipo periytyy kylläkin hyvin voimakkaasti :( Onneksi siihen on tosiaan nykyään hyvät lääkkeet ja varsinkin vanhempi osaisi tunnistaa jo varhain!
Liioittelet kuvailemalla sitä "hyvin voimakkaaksi". Ei ole.
Lisäksi itse sairaus ei periydy, alttius sairastua periytyy. Bipolaarisen kohdalla riski on skitsofrenian luokkaa.
Kotonani asuneella isoäidilläni oli maanisdepressiivisyyttä, isällä skitsofrenia, äitini tosi äkkipikainen luonteeltaan. Kaikki he jo kuolleet. Mutta hei nuo ovat vaan yksi puoli heistä. Isoäitini oli olemukseltaan lempeä ja jossain vaiheessa pikkutyttönä sain nukkua hänen vieressään, kun pappa kuoli. Isä kyllä piti meistä huolta, oireilut ajoittuivat tiettyihin vuodenaikoihin eikä aina pahasti. Riidat äitini ja sisarusteni välillä olivat itselleni ehkä kaikkein raskaimmat. Minusta tuli kiltti tyttö, korkeakoulutettu, nyt lasten äitinä viihtynyt, itsensä kehittäjä. Oli kerran mielenterveysongelmaa, mutta pääsin yli, ehkä auttoi sekin, että lapsuuden kokemusten vuoksi ymmärsin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan, sillä kotona oltiin avoimia noitten juttujen suhteen ja isällä oli vaikeuksia tunnustaa sairautta. Olen itse paljon tehnyt töitä itseni kanssa ja minusta sellainen ylipäätään kuuluu elämään. Minun lapsuudessani oli myös paljon hyvää enkä ikinä vaihtaisi sitä mihinkään. Sain maalla viettää maailman ihanimmat kesät ja minusta pidettiin kuitenkin hyvää huolta. Tällä hetkellä ajattelen isääni tosi lämpimästi, hän välitti meistä omalla jäyhällä tavallaan. Mikä vielä taitaa olla ongelma, on äärimmäinen herkkyys, en osaa olla täysillä oma itseni, vaan liian helposti otan itseeni, että en osaa olla jotenkin oikein.
Rakastakaa itseänne, siitä se niin oman kuin muidenkin maailman parantaminen alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Julman isän poikana olen itsekin sadisti ja tämän esimerkin annan myös omille pojilleni - ja tietenkin he joutuvat kokemaan sadismiani muutenkin kuin esimerkkinä muiden kohtelusta.
Itse en oikein voi kommentoida tähän. Koska vanhemmillani ei ole selkeitä mielenterveys ongelmia. Mutta he käyttäytyivät tavalla joka puolestaan aiheutti minulle selkeitä mielenterveysongelmia. Raja on siis häilyvä, normaalin ja mt-ongelmaisen välillä. He olivat jehovan todistaja perheistä joissa kummassakin harrastettiin väkivaltaa. Mutta vaikka meidän perheessä ei näkyvästi käyttäydytty samoin, niin jokin oli kuitenkin pielessä ja lopulta minä herkimpänä oireilin sen ulospäin. Vanhemmillani ei myöskään ollut ystäviä tai kunnon töitä. Lisään tämän kokemuksen niitä varten jotka kokevat "selittämätöntä" pahaa oloa menneisyytensä vuoksi mutta eivät pysty kuvailemaan syytä, koska se voi toisinaan olla epäselvästi näkyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faija sairastui skitsofreniaan kun omin 2 ja veli vähän vanhempi. Eli ei se lisääntymisen kieltäminen asiaa auta, sairastua voi myöhemminkin.
Mulla oli maailman paras isä, lämpimät muistot ja kova ikävä yhteisiä keskusteluja.
"Terve" äiti taas aiheutti traumaa ja surua senkuin ehti, ei ymmärtänyt mitään eikä kai ollut kovin kiinnostunut minusta. Isän "terveet" sukulaiset ne vasta kahjoja olikin.
Mulla kai menee ihan ok. Ammatti, työ, pitkä parisuhde, lapsi. Mutta introverttina kaipaan paljon omaa rauhaa ja lapsi käy hermoille aika usein....onneksi sillä on pitkäpinnainen isä.
Yksinhuoltajavanhempani oli bipolaari. Tunteet ja toiveet olivat hänen yksinoikeutensa ja muut eivät voineet näyttää niitä turvallisesti. Välillä hän uhkaili itsemurhalla ja oli kaikin puolin arvaamaton. Opin pelkäämään myös vieraita ihmisiä ja puhelimeen vastaamista, kun en tiennyt mitä oli lupa sanoa ja mistä piti osata valehdella oikealla tavalla.
Kävin yliopiston ja olen ollut työelämässä parikymmentä vuotta ilman katkoja. En kuitenkaan nauti elämästäni, jossa mikään ei tunnu tekemisen tai tavoittelemisen arvoiselta, tai tuntuu ettei minulla ole siihen oikeutta. Ihmissuhteet eivät onnistu, kun en osaa ottaa kontaktia ja tulkitsen pienetkin säröt hylkäämiseksi.
Minulla on diagnosoitu pitkäaikainen masennus, ahdistushäiriö ja estynyt persoonallisuus. Söin SSRI-lääkkeitä 12 vuotta, mutta terapiaan pääsin vasta hiljattain kun pystyin sen itse maksamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin tavallaan pitäisi maksaa korvaukset aiheuttamastaan tuskasta ja kivuista mitä mulla on plus terapiakulut.
Ei se tekojaan myönnä jos siltä kysyis.
Vierailija kirjoitti:
Mites te muut, onko koskaan ollut tunnetta että ei tässä mitään ongelmia pitäisi olla, kun ei lapsena kuitenkaan hakattu, kukaan ei ryypännyt tai käyttänyt hyväksi? Että ongelmat olivat vaan enemmän näitä henkisiä?
Olen miettinyt tätä, että ei kai minulla pitäisi mitään ongelmia olla, mutta olen ollut 15 vuotta koukussa nettiin, enkä ole ikinä ollut töissä. AMK:sta onnistuin kuitenkin valmistumaan. Vanhemmat eivät sinänsä tehneet mitään pahaa minulle, eivät vaan olleet henkisesti läsnä koskaan. Itsetuntoni on niin huono, että ei ole mitään toivoa lähestyä naisia edes päihtyneessä tilassa. Eniten minulla on sellainen kalvava tunne, ettei minulle ole kehittynyt omaa identiteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli ja on masentunut. Isää mulla ei ollut.
Mun on ollut vaikea oppia kommunikaatiota ja ihmisten kanssa olemista, koska äiti eli omassa saamattomassa kuplassaan ja kommunikaatiota ei oikein syntynyt. En luota kenenkään muun aikaansaannokseen enkä voi delegoida mitään.v
Toisaalta tajuan myös, että äiti ei tehnyt sitä tahallaan ja että kenelle tahansa voi käydä samoin. Mulle on kasvanut ymmärrystä siitä, että ihmiset eivät vaan ole täydellisiä. Silti niiden kanssa voi ja on pakko elää.
Ketjuun vastanneet. Palstailetteko paljon? Olen huomannut, että tällaisissa paikoissa omat tunnelukot vain vahvistuvat.
Äitini on ollut joskus masennuskausia, juo runsaasti ja mielestäni hänellä on persoonallisuushäiriö. Isäni juo myös paljon, on ollut yli puolet elämästään pahoissa rahaongelmissa, ei puhu _yhtään_ tunteistaan.
Itse olen 20-vuotias, kärsinyt masennuksesta n. 7 vuotta. Olen hyvin itsetuhoinen, en hallitse raha-asioita, juon paljon, en pysty luottamaan kehenkään helposti, olen harkinnut itsemurhaa jne. lista jatkuu. :D Tuntuu että itselläkin on jotain persoonallisuushäiriötä, mutta diagnoosia ei ole tehty.
Tajusin kerran yhdessä ryhmässä jossa oltiin ympyrään kokoontuneena että kun tulee paha olo, alan liukua eristäytyneisyyteen.
Niin lapsenakin tein.
Ainoa pakopaikka oli yksinäisyys ja sen antama
turva.
Isoäidilläni oli pahoja mielenterveysongelmia. Tuohon aikaan asioita vaan hyssyteltiin ja lakaisiin kaikki maton alle. Välillä tilanne meni kuitenkin niin pahaksi että äitini joutui muutamaan sukulaisille, koska isoäiti yritti tappaa hänet.
Äiti pärjäsi yllättävän pitkään yllättävän hyvin. Koko elähänsä ajan on jättänyt asiat vähän kesken. Ei ole ylioppilas, mutta lukion päättötodistuksella pääsi yliopistoon, josta ei koskaan valmistunut. Ei ole ollut koskaan pitkään samassa työpaikassa. Parisuhteessakin on suoraan sanottuna ollut aina hankala (vaikka ei ne miehetkään mitään kultakimpaleita ole välttämättä olleet).
Äitinä oli kuitenkin läsnä ja vaikka jotkut ratkaisut olivat vähän omituisia niin voisi sanoa että minulla on ollut hyvä varhais lapsuus. Myöhemmin kuitenkin todella vakavan vastoinkäymisen jälkeen ei pystynyt enää kokoamaan itseään. Nyt on täysi alkoholisti, joka ei enää edes muista mitään ja tajuamisenkin kanssa on niin tai näin (siis myös selvinä päivinä).
Kyllä palstailen koska mulla ei ole sosiaalista elämää:(
Ei se geeneihin tule. Mullakin oli kauheat vanhemmat mutta en tee samaa kuin he.
Eikä lapseni myöskään.
Ei periydy.