Pelkäsitkö ennen raskaaksi tulemista tai raskauden aikana, että jotain menisi vikaan?
Mikä ajatus "vainosi" eniten? Lapsen mahdolliset kehityshäiriöt? Oma fyysinen tai henkinen jaksaminen? Joku muu? Pelkäsitkö ikinä vakavissasi "pahinta", että sinulla tai lapsella menisi henki? Mikä hälvensi pelkojasi? Olen miettinyt, että onko tuollaiset kauhukuvat yleisiä, ja ovatko ne ohimeneviä vai kestävätkö esim. siihen asti, että saa terveen lapsen syliinsä.
Kommentit (16)
Pelkäsin. Eniten varmaan sitä että tulee keskenmeno.
Joka päivä, sikiön menettämistä. Ei niinkään mitään vammoja tai kehityshäiriöitä. Kotidopplerilla kuuntelin silloin tällöin, ja kun liikkeet alkoivat tuntua niin vahtasin niitä haukkana ja olin huolissani, jos niitä tuntui vähemmän.
Takana lapsettomuutta ja kohtukuolema.
Ensin kaksosmahdollisuutta (isälläni on identtinen veli ja suvussa muutenkin jonkin verran kaksosia), sitten keskenmenoa ja sitten kehityshäiriöitä. Raskaanaoloa ja synnytystä en pelännyt ollenkaan.
Kaksi tervettä lasta olen saanut :)
Pelkäsin. Ensin keskenmenoa, se pelko helpotti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Sitten pelkäsin ennenaikaisuutta. Se toteutui. Silloin pelkäsin oman ja lapseni hengen puolesta. Luulisin, että suurin osa ainakin miettii, että jokin voi mennä vikaan. Yleensä raskaus sujuu kuitenkin hyvin.
Synnyttämistä pelkäsin loppuun asti, ja pelkään vieläkin sen läpikäyneenä miten uskallan tehdä sen enää ikinä. Olen pelännyt synnyttämistä pienestä tytöstä asti.
Pelkäsin vauvan kuolemaa. Syystä että lähisuvusta oli vauvoja kuollut. Enemmän tukea olisin kaivannut asiaan. Ja kun vauva syntyi ja näytti ihan terveeltä, niin pidin sitä aivan uskomattomana onnena. Ja toisella kerralla myös.
Pelkäsin esikoisen kanssa, toisen kanssa en enää niin paljoa. Esikoinen vilkas poika ja hänen hyvinvoinnistaan olen ollut erittäin huolissani syntymän jälkeenkin. Liikkeelle lähtö oli ihan kauheaa vauhtiaa ja äiti sydän syrjällään. Toisen kanssa ajattelin esikoisen menoa katsellessa, että paremmin tämä pieni on täällä mahassa turvassa. Vanhemmuus on äärimmäisem huolen kestämistä. Jossain vaiheessa tajusin että huolehdin itseni loppuun ja luovutin. Tajusin että asiat eivät ole minun käsissäni, pakko yrittää vain luottaa lasten pärjäämiseen.
Ensin pelotti keskenmeno, sitten kohtukuolema tai lapsen syntymä keskosena. Loppua kohden että repeääkö synnytyksessä pahasti ja vauvan synnyttyä kätkytkuolema. Nyt toisella kertaa en enää synnytystä jännitä, mutta muuten tietysti huoli on, että kunpa kaikki sujuisi hyvin, kuten viimeksikin ja saisin pienokaisen turvallisesti maailmaan. Ei nämä pelot kuitenkaan ole elämää varjostaneet/hallinneet, olen ollut molemmista raskauksista valtavan onnellinen, ja nauttinut odotuksesta.
En oikeastaan pelännyt mitään. Vauva 2kk. Kaikki oli aina tosi hyvin neuvoloissa ja ultrissa ja itsekin voin ihan hyvin.
Molemmissa raskauksissa pelkäsin keskenmenoa ja molemmilla kerroilla tämä myös toteutui. Ensimmäistä onnistumista odotellessa.
Pelkäsin kokoajan. Alussa ja lopussa eniten, keskiraskaus oli aika seesteinen. Kaikki meni hyvin ja terve lapsi syntyi. On nyt 2v. ja vieläkin joskus iltaisin itken kiitollisuudesta.
Ekan kohdalla en pelännyt mitään.. tokan kohdalla en pelännyt mitään.. ultraan asti.. vauvani ei tule elämään kohdun ulkopuolella... keskeytys.. kolmannen kohdalla pelkäsin ultraa asti.. onneks kaikki hyvin.. kolmannen kohdalla pelkäsin oman terveyden puolesta kummankin puoleisen keuhkon laajan veritulppa... sit meinas vauva tulla ennenaikojaan.. no ei onneks tullut vaan tuli 41 plus5, vasta.. pelot alkaa toden teolla vasta kun lapsi on syntynyt!
Keskenmenoa pelkäsin alkuun, niinkuin varmaan kaikki. Lisäksi pelkäsin baby bluesia/synnytyksen jälkeistä masennusta, no niitä ei tullut vaan olin ekat viikot vauvan syntymän jälkeen hirveän energinen. Nyt vauva on jo melkein taapero ja pelkään jatkuvasti että hänelle, minulle tai miehelle sattuu jotain :(
Koko ajan. Komensin ja kielsin itseäni ajattelemasta asiaa, kun ei se mitään hyödyttänyt. Kaikki meni hyvin ja poika syö just tossa tissiä. Se pelkääminen on kamalaa.