Mikä on mielestäsi tärkein asia, mikä pitää tietää ennen lapsen hankkimista?

Lapsi tulee kalliiksi. Ei ehkä heti, mutta viimeistään teini-iässä. Ihmisten pitäisi oikeasti tajuta tämä ja tehdä vain sen verran lapsia, että pystyvät tarjoamaan heille mukavan elämän.

Lapsi voi olla haastava luonne etkä todellakaan ole sellainen kasvattaja, joka kuvittelet olevasi ennen kuin saat oman lapsen.

Että vastuu ja huolenpito lapsesta alkaa ja jatkuu lähtökohtaisesti enemmän ja vähemmän raskaana seuraavat noin 20 -vuotta. Lapsen tehtävä ei ole luoda lisä-arvoa vanehmmille. Lapsi on jo yksilönä kaikkine vahvuuksineen ja puuteineen arvokas omana itsenään. Sekä lapsella että aikuisella on oikeus sekä hyviin että huonompiin hetkiin (/päiviin). Sekä lapsella että aikuisella on oikeus olla toisinaan myös väärässä ja erehtyä. Sekä lapsella että aikuisella on molemmilla oikeus iloita ja nauttia mahdollisista onnistumisitaan. Sekä lapsella että aikuisella on oikeus omiin salaisuuksiin, joita kaikkia ei tarvitse jakaa ja pitää yhteisenä. 

Se, että ihan oikeasti itse haluaa lapsia, eikä vain siksi että niitä kuuluu haluta.

- Sori tulin kitjoittaneeksi monikossa tärkeimipiä asioita, en tärkeintä. - No varmaan tärkein on lapsen oikeus ja mahdollisuus elää. ... t. "2"

Sillä lapsella ei =

-pidetä miestä

-saada miestä muuttumaan

Jos nämä ovat perustelut lapsentekoon, ollaan todella väärillä raiteilla. Ja lujaa.

Se, että tietää miten lasta ruokitaan, ts. osaa antaa hänelle oikeaa ravintoa kasvuun ja kehitykseen.

Se että lapsi ei ole oikea ratkaisu jos haluat "jotain kivaa" työttömän tai masentuneen arkeen. Molemmat nähty lähipiirissä.

Miehen kannalta: naisen geeniperimä, vanhempien ja isovanhempien tavat ja suhteet, naisen käyttämät lääkkeet vauvasta tähän hetkeen saakka.

Vierailija kirjoitti:

Sillä lapsella ei =

-pidetä miestä

-saada miestä muuttumaan

Jos nämä ovat perustelut lapsentekoon, ollaan todella väärillä raiteilla. Ja lujaa.

Höpö höpö. Mies ei takuulla oma-aloitteisesti lähde parisuhteesta jos on lapsia. Ja kyllä ne muuttuu. Tämä on niin nähty.

Pitää muistaa, että sitä omaa aikaa ei samalla tavalla enää ole. Ei voi velvoittaa muita hoitamaan, jos nyt ei itseä huvita.

Ja tekee vain sen verran, että jaksaisi myös yh:na ne hoitaa. Kumppani voi lähteä, kuolla tai mitä vain tapahtua.

Että elämä todennäköisesti tulee muuttumaan niin paljon enemmän, kuin olet ymmärtänyt. Se, että vaikka olet kuinka viilipytty, todennäköisesti vauvasi sydäntäraastava itku sekä saa sinut itkemään mukana ja vuotamaan maitoa kuin hanan avaisi. Ja se, että et edes halua välttämättä lähteä minnekään vauvasi luota, vaikka voisit. Elämän painopiste vain muuttuu.

Tärkein asia on se, että se lapsi on vaatii ja tarvitsee kaiken sen mitä osaat epäilläkin: Valvoo silloin kun sinua väsyttää, on nälkäinen kun olet juuri korjannut ruoan pois pöydästä, on oksennustaudissa kun olet sopinut kerrankin menoa ja kaikean kaikkiaan vaatii hermoja. Vastapainoksi todella myös saat sen mitä jo tiedätkin: Haleja ja suukkoja juuri niin paljon, kuin kestät, seuraa ja elämäntarkoituksen valkenemista.

Ja nyt jos joku kehtaa mussuttaa, että "sinä menet ja isä vahtii sitä oksennustautista", niin älä unta nää! Koko perhe on ainakin mun näkemisen suhteen karanteenissa, niin helposti se tarttuu.

Itse sanoisin, että tärkeintä on ymmärtää se vanhemmuuden kokonaisvaltaisuus, jos sinulla ei ole tukiverkostoa. Olet siis joko puolisosi kanssa tai vielä pahemmassa tapauksessa ihan yksin 100% vastuusa lapsesta. Vaikka olisit ollut valveilla koko yön tai viikon tai kuukauden, niin sinun on vain jaksettava hoitaa se lapsi. Et pääse siitä tilanteesta pakoon, vaikka pää meinaisi räjähtää väsymyksestä/ahdistuksesta/ihan mistä vaan. Itse olen siis täysin ilman tukiverkkoa, mutta hyvä ja osallistuva puoliso kyllä on. En näe, että olisi mitään ongelmaa, jos olisi joku välittävä mummu, joka silloin tällöin, edes vaikka kerran tai pari kertaa vuodessa ottaisi lapset hetkeksi hoitoon. Mutta jos niitä auttajia ei ole, niin tämä on oikeasti välillä erittäin rankkaa. Kyllähän minä sen tiesin ennen lasten saamista, mutta en oikeasti ymmärtänyt ja käsittänyt sitä täysin. Eikä varmasti kukaan, ennen kuin siinä tilanteessa on. Ja ei, en kadu. Olen onnellinen, mutta lopen uupunut ja aavistuksen katkera, ettei isovanhempia kiinnosta lapset paskan vertaa muuta kuin valokuvien muodossa.

Kun nyt kaikkein tärkeintä asiaa kysyt, niin se on tämä:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä" (Joh. 3:16)

Paljon muitakin tärkeitä asioita on, mutta vain tämä pelastaa ihmisen.

oma äo.

Että samalla, kun saat vauvan toiseen kainaloon, saat toiseen huonon omantunnon, joka jatkuu läpi vanhemmuuden :)

Se, että viiden, viimeistään kymmenen vuoden kuluttua lapsen syntymästä ei enää ole mitään merkitystä, miten lapsi on vauva-aikana ruokittu tai nukutettu, kunhan on ruokaa ja unta saanut. Eri asiat ovat tärkeitä eri kehitysvaiheissa.

Se, että periaatteistaan joutuu tinkimään, ennemmin tai myöhemmin.

Se että siitä vauvasta kasvaa ihan oma ihmisensä, jolla on mahdollisesti aivan eri mielenkiinnonkohteet ja ajatusmaailma kuin sinulla, ja tehtävänäsi vanhempana on vain hyväksyä se ja tukea häntä itsenään. Lapsestasi voi tulla täysi mulkku, nisti, murhaaja, pettäjä, onnistuja, epäonnistuja, perheenhylkääjä, ilkeä, välinpitämätön vanhempiaan kohtaan, kehitysvammainen, koulukiusattu/kiusaaja, empaattinen, hauska, lihava, laiha, hyvä tyyppi, masentunut, urheilullinen, kiltti, kynnysmatto jnejnejne etkä oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sinä kasvatat tietysti lapsestasi niin hyvää ihmistä kuin vain suinkin voit, mutta jossain vaiheessa ympäristön vaikutus ja omat päätökset määrittävät hyvin pitkälle millainen lapsesi on loppujen lopuksi esim 20- vuotiaana.

Pitäisi minusta kaikkien tietää:

- Se on normaalia, että välillä se ihana lapsi saa savun nousemaan korvista.

- Pitäisi luottaa omaan vaistoon. Äiti ja isä tuntee lapsensa paremmin kuin kukaan.

Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä kalliimmaksi ja epäkiitollisemmaksi hän käy.

Jatkuva riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunne kasvaa sitä mukaa kuin lapsikin.

Mitä isommaksi lapsi tulee, sitä todennäköisemmin jäät yksin lapsesi kanssa eron myötä ja kaikki käytännön asiat vaikeutuu ihan hirveästi.

Jos oikeasti olisin nämä asiat YMMÄRTÄNYT, olisin ehkä jättänyt edes yhden lapsista tekemättä. Niin rakkaita kuin he jokainen nyt ovatkin.