Koululaisten IP-hoitoketjuista tuli mieleen

Ja tän kirjotuksen pointti oli?

Kysymys?

Vierailija kirjoitti:

Ja tän kirjotuksen pointti oli?

Kysymys?

"Minkälaisia lapsia olitte itse 7-8-vuotiaina ja kuka teitä hoiti koulun jälkeen? Millä vuosikymmenellä?"

Tarkoitukseni olisi tuoda perspektiiviä siihen miten lapsi ITSE kokee ajatuksen, että esim. 7-8-vuotias pärjää jo kotona pari tuntia ja hyväkin olisi oppia pärjäämään. Vielä tuolla vuosikymmenen esiin nostamisella ajattelin tuoda esille mahdollisuutta, että kasvattamisen ja "kasvamisen" kulttuuri on kenties muuttunut vuosikymmenien aikana.

Omien kokemuksienne pohjalta siis nostattaisin keskustelua, jos muistoja on ja jos aihe kiinostaa.

ap

Olin pieni koululainen 1990-luvulla. Siihen aikaan kaikki ekaluokkalaiset olivat yksin kotona, ei ollut mitään iltapäiväkerhoja. Pärjäsin hyvin yksin, ei mitään ongelmaa.

Olin pieni koululainen 80-luvun lopussa. Naapurissa asuvan kaverini äiti oli kotiäiti, joten menin sinne koulun jälkeen. Tämä asia siis äitini ja naapurintädin välillä sovittu. Söin välipalaa ja leikin kaverini kanssa. Ei ollut ip-kerhoja meillä tuolloin. Joskus jäin liikuntakerhoon koululle.

80-luvun alussa lähiössä. Isä oli sairaseläkkeellä ja kotona ekaluokan aikana, tokaluokalla sitten äiti tuli kotiin 15 aikoihin. Ulkona juostiin iltaan asti, käytiin vain välillä syömässä.

Äiti oli opettaja, joten "kesähoitokin" oli siltä osin järjestyksessä.

Mä olen kyllä aina nauttinut kun sai olla kotona yksin.

Olen syntynyt -79, eli aloitin koulun vuonna -86. Ja ainakin Oulun keskustan kupeessa oli tuolloin ip-kerho(ja), sillä olin itse sellaisessa ensimmäisen syksyn. Koulumatka oli alle kilsan, mutta halusin kerhoon, koska kaveritkin menivät. Kerho oli koulun viereisen päiväkodin tiloissa, ja olimme siis päiväkotilaisten kanssa esim. ulkoilemassa. Muistan kulkeneeni jossain vaiheessa myös ip:n kaltaisessa "harrastekerhossa" koulun jälkeen, jota pidettiin koululla.

Ekaluokan keväällä jäin pois kerhoista omasta tahdostani, sillä halusin tulla mieluummin kotiin tai mennä kavereille. Kenelläkään ei kyllä ollut äitiä/isää kotona, eli ihan itsekseen oltiin. Oma ekaluokkalaiseni ei halua vielä tulla yksin kotiin, enkä ole häntä siihen pakottanut. Kesällä aiotaan harjoitella yksin olemista ensin pienemmissä pätkissä, ja syksyllä hän tod. näk. tulee koulusta yksin kotiin.

Mä aloitin koulun kuusivuotiaana v 1977, ei sisaruksia, yh-äiti työelämässä, ei mitään ip-kerhoja olemassakaan. Eli kun koulu loppui kotiin, välipala ja läksyt, joskus jonkun kaverin kanssa oltiin, mutta pitkä se iltapäivä kyllä aina oli. Ja kesällä oli äidillä lomaa 4 viikkoa, loput 6 olin kotosalla itekseni. Omilla lapsilla on ollut aika toisenlainen meno, nyt yläasteen aloittanut esikoinen saa olla kotona kesällä ilman mitään ohjelmaa muutaman viikon ekan kesän, tähän saakka on kierretty leirit ja on ollut hoitajat kotona yms.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapsia olitte itse 7-8-vuotiaina ja kuka teitä hoiti koulun jälkeen? Millä vuosikymmenellä?

Itse olin pikkukoululainen 70-luvulla ja olin kyllä niin pieni lapsi, etten olisi ikinä pärjännyt ilman äitiä. Vaikka olinkin esikoinen isosta lapsiporukasta, olin ihan äidin ruoka-aikojen varassa, vaikka pihalla kavereiden kanssa illat juoksinkin. Kävin koulun kerhoissa ja kävelin 3km:n koulumatkat, mutta kotona en olisi halunnut olla yhtään yksin. Paras kaveri oli iltapäivätarhassa, kun hänen vanhempansa olivat töissä.

Kerran jäin vahtimaan vauvaikäistä pikkusiskoa, kun vanhemmat menivät kauppaan. Yrittivät kai antaa minulle jo vastuuta. Olin 7v ja itkin koko sen ajan vanhempien sängyllä vauva vierelläni tyynyyn, kun vastuu painoi niin kauheasti ja tuntui kuin olisivat olleet ikuisuuden pois.

Olen kyllä aikuisenakin ollut tosi pelokas juuri yksin jäämisen ja hylkäämisen suhteen.

Tämä on hyvä keskustelunavaus. Pitäisi todellakin miettiä tarkemmin, onko yksin pärjääminen itsenäisesti alaluokilla hyvästä lapselle. Lapsi voi itsekin pitkään ajatella, että oli se hyvästä. Ne muistot pelkäämisestä yksin ja muusta ilman aikuisen tukea olemisesta saattavat tulla vasta sitten, kun omat lapset ovat kouluikäisiä, ja tietoisuus siitä miten se vaikutti pelkotiloina tms. Se voi tulla mieleen vasta eläkkeelläkin, kun käy läpi elämäänsä ja seuraa lapsenlapsiaan.

Aiempina vuosikymmeninä lapsilla oli ainakin kaupungeissa yleensä seuraa muista lapsista. Aina oli jonkun, yleensä useamman, äiti kotona ja turva lähellä. Lapsia oli paljon pihoilla yhdessä. Taloyhtiöissä oli talonmiehet, jotka vähintäänkin katsoivat lasten perään ja paimensivat! jos käteen tuli haava, talonmies oli näkemässä ja laastaroimassa, jopa lasten riitoja hillitsemässä. Ei ollut tarvettakaan iltapäiväkerhoille. Ehkä 1990 ja 2000 luvuilta alkoi toisenlainen elämä ja lapset olivat yksinäisempiä ja turvattomampia kotona.  Yhteisöllisyys aölkoi murentua, vanhemat vetäytyä yhä enemmän työmaailmaan ja omiin harrastuksiin ja ruudut (tv, tietokoneet, pelit) vallata yhä enemmän lasten vapaa-aikaa. Taloyhteisöt eivät kukoistaneet ja olleet täynnä lapsia, talonmiehiä ei enää ollut, lapsia ei enää ollut taloyhtiöissä, asuinalueilla ja pihoilla sankoin joukoin turvallisissa puitteissa.

Minä aloitin koulun -82, ja muistan olleeni ainakin ekaluokalla jonkinlaisessa iltapäiväkerhossa koulun jälkeen. Paljoa en muista tuolta ajalta, mutta kerho oli koulun lähellä (jokunen sata metriä) olevassa nuorisotilassa ja ainakin läksyjä tehtiin ja askarreltiin jne.

Itse kuljin koulumatkat, vähän reilu 3km. Koska matka oli noin pitkä, sain (ja muut samalla asuinalueella asuvat kaverit) erikoisluvan kulkea pyörällä koulumatkat, mutta vasta ekaluokan kevätlukukaudella.

En olisi varmaan pärjännyt iltapäivää itsekseni, mutta koulumatkat piti pärjätä. Välillä unohduin kotona touhuilemaan mitä sattuu, ja sitten tulikin kiire kouluun. Kauhea myöhästymisen pelko, varsinkin kun pidettiin vielä aamunavauksia koulun aulassa ja jos sieltä myöhästyi, joutui seisomaan portaiden yläpäässä kaikkien oppilaiden silmien alla (oikein kunnon häpeäpaalu myöhästyjille)...

Vierailija kirjoitti:

Olin pieni koululainen 1990-luvulla. Siihen aikaan kaikki ekaluokkalaiset olivat yksin kotona, ei ollut mitään iltapäiväkerhoja. Pärjäsin hyvin yksin, ei mitään ongelmaa.

Näin ja ihan kunnollinen kansalainen musta tuli. Ei traumoja taikka mitään hylkäyskokemuksia. Äiti tuli kotiin yleensä 1-3 tunnin päästä, kun olin päässyt koulusta.

Kiva, tänne oli tullutkin vastauksia!

Oli ensin muna tai kana, niin itse olin tosiaan arka lapsi ja myöhemmin sitten yksinoloa pelkäävä aikuinen. Niinkin paljon, että olen käsitellyt sitä terapiassa. Jotkin kokemukset olen saattanut ottaa kirjailmellisesti hylkäämisenä, mutta eihän niin kaikille käy.

Olen jonkin verran vastaan varhaista reipastamiskulttuuria enkä varsinkaan näe, että läsnäololla ja hoitamisella vaikkapa  teiniksi asti olisi mitään haittaa. Omat aikuiset lapseni ovat kasvaneet niin, että läsnä on ollut joku. Heistäkin kasvoi ihmisiä, jotka opiskelevat ja elävät avoliitossa/ seurustelusuhteessa nähdäkseni tervepäisinä.

Mä olin ekaluokalla iltapäivähoidossa perhepäivähoitajalla, samoin aikanaan 2 vuotta vanhempi veljeni. Tokasta eteenpäin sitten olin yksin kotona. Olen syntynyt v. 1980.

Mummoni oli meillä kotona kun tulin koulusta. Siihen aikaan isoäidit hoitivat lapsenlapsiaan, jos vaan asuivat lähellä ja olivat terveitä. Toisin kuin nyt, kiitti vaan suuret ikäluokat.

Aloitin koulun -98 ja meillä oli koulussa jonkinsorttinen Ip, jota pitivät koulunavustajat pienessä varastossa. Samat avustajat saattoivat ainakin 1 luokan oppilaat bussia odottamaan. Enempää asiasta en tiedä, kun äitini oli kotona, eli itse en hoitoa tarvinnut, mutta tiedostin sellaisen koulussa olevan.

Aloitin koulun 1976. Olin perheen esikoinen ja äiti oli vielä tuossa vaiheessa pienempien kanssa kotona. Naapurissa asuva luokkakaverini tuli myös meille iltapäiviksi (oli siis vanhempien kesken sovittu) ja joskus myöhemmin pikkusiskoni luokkakaveri tuotiin meille aamuisin ennen kouluun menoa. Eli kotiäidistä oli hyötyä muutamalle lapselle.

Oma lapsi oli ekalla luokalla ip-kerhossa ja viihtyi hyvin neljään saakka joka päivä (jotkut luokkakaverit taas halusivat lopettaa sen tai lähteä ainakin aikaisemmin pois).

En ollut iltapäiväkerhossa, koulusta tulin kotiin yksin kun äiti ja isäpuoli oli töissä. Välillä kävin kaupasta hakemassa jotain syötävää jos jääkaappi oli tyhjä, meillä oli tili lähikaupassa. Mikro olisi ollut kiva, joutui vähän käyttämään mielikuvitusta että keksi mitä syödä. Jos äiti meni suoraan töistä baariin, tein itselleni ihan lämpimän ruuan (aika yksipuolista oli kun en mä osannut tehdä kuin paria ruokaa) ja menin omia aikojani nukkumaan. Aamulla sitten heräsin herätyskelloon ja lähdin kouluun. Joskus heräsin keskellä yötä äitini baarista kotiutumiseen ja yritin esittää nukkuvaa ettei se jää lässyttämään koko yöksi.

Oli kiva lapsuus...

T: vm. -81

Mä olin pieni koululainen 80-luvulla. Olin yksin kotona ekaluokkalaisesta alkaen iltapäivisin, jos muuta ei ollut. Aika paljon vanhemmat halusi laittaa mua koulun kerhoihin (silloin oli iltapäivällä melkein joka päivä joku vapaaehtoinen kerho koululla) ja parina päivänä viikossa oli seurakunnan iltapäiväkerho. Omasta mielestäni olisin voinut olla enemmänkin yksin ja mulle ei ollut mikään ongelma olla iltapäiviä yksin. Tai harvoin olin ihan yksin, aina oli kavereita. Välillä koulu alkoi vasta klo 11 ja oli sovittu, että voin mennä naapuriin (jossa oli kotiäiti lasten kanssa). En yleensä halunnut mennä, koska olin sitä mieltä, että olen iso ja pärjään yksinkin.

Omien lasten kanssa olen pyrkinyt järjestämään niin, että mahdollisimman vähän tarttisi olla tuossa iässä yksin.

Mä olin ekaluokkalainen -86 ja olin luonteeltani melko itsenäinen lapsi. Vanhemmat meni seiskaksi töihin ja tuli kolmelta kotiin. Kouluun lähdin yksin, mutta  alkuun mut laitettiin naapuriin iltapäiväksi. Olin parin päivän jälkeen sanonut itse etten mene sinne enää, voin ihan hyvin olla yksin kotona. Tein itselleni leivät ja kaakaot, kuuntelin niitä punaisia satukasetteja, tein läksyt ja olin kavereiden kanssa ulkona. Mun oma ekaluokkalainen on nyt seka aamu- että iltapäiväkerhossa. Hän myös hyvin reipas ja itsenäinen, mutta koulumatkaa on 2,5 km. Mulla oli aikonaan vain vajaa kilometri. 

Olin ekaluokalla -99 ja mut laitettiin koulun vieressä olevaan ip-kerhoon. En viihtynyt kyseisessä paikassa yhtään, mulla ei ollut siellä kavereita. Olin kateellinen luokkakavereille, jotka lähtivät yhdessä kävellen kotiin, minä jouduin jäämään ip-kerhoon. Olisin halunnut kotiin ja oikeastaan tykkäsin olla yksin kotona. Matkakin olisi ollut n. 1,5km. Oi sitä iloa kun tokaluokalla sain mennä koulusta suoraan kotiin.