Lue keskustelun säännöt.
En viihdy äitinä vieläkään :(
21.03.2016 |
En tiedä enkö ole löytänyt omaa tapaani olla vanhempi vai mistä on kyse. Olisinpa tiennyt aiemmin, että musta ei hyvin ole tähän. Lapsi kyllä tykkää musta, mutta on myös todella hankala ja rasittava. Pari kertaa vuodessa on kunnon uhmakausi, jolloin valittaa, kitisee ja raivoaa ihan kunnollakin, kaikki pettymykset ja siirtymävaiheet (paikasta toiseen lähtö/tekemisen lopettaminen ja aloittaminen) aiheuttaa suuria tunteita. Ikää on jo melkein kahdeksan, että aika ei ole ainakaan vielä yhtään auttanut.
Mua rasittaa jokapäiväisessä lapsen kanssa elämisessä pienet asiat, ainainen mässytys syödessä ja lastenohjelmien melu. Se, että lapsi ei tykkää tehdä itsekseen oikein mitään. En todellakaan jaksa pakottaa siivoamaan tai sellaista, kun perustavanlaatuisemmistakin asioista on kunnon vääntö. Ja meillä ei löydy oikein mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, olen yrittänyt kyllä. Lapsi tykkäisi esim.mennä laskettelemaan ja mua ei kiinnosta mäkeen mennä. Teen kyllä asioita yhessä joista en tykkää, kuten potkin palloa, ulkoillaan ja annan kavereiden tulla kylään (sekin melu ja komentelun tarve stressaa). En ryhtyessäni tajunnut joutuvani luopumaan niin paljosta lapsen takia...viihtyisin mainiosti omissa hiljaisissa harrastuksissani paljon enemmän kuin mihin nyt on mahdollisuutta. Tunnen siis suorittavani vanhemmuutta, eikä se istu luonnollisesti mulle.
Kommentit (52)
No, elämä on valintoja joiden kanssa on elettävä. Kyllä se siitä helpottaa kun lapsi kasvaa ja muuttaa omilleen.
Mulla on kolme ihanaa lasta enkä ikinä ole sekuntiakaan katunut heitä; näin me ihmiset olemme erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sä sitten luulit että elämä olisi lapsen kanssa?
Kukapa nyt lastenohjelmien kimittävistä hahmoista, sotkusta, kitinästä ja pakotetuista aamuheräämisistä nauttisi. Ei niitä omia lapsia poiskaan antaisi. Vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein päätöksen olla tekemättä aborttia ja minulla oli epärealistisen optimistiset odotukset siitä, miten elämä tulee menemään ja mitä vanhemmuus on. Jos olisi rahaa, hyvät tukiverkot ja lapsensa kanssa luonteet yks yhteen, niin olisikin varmaan niin ok, että minäkin kestäisin melko hyvin.
Mietin vaan välillä, että miten paljon lapsi kärsii epävanhempimaisesta vanhemmasta. Toivottavasti ei suuresti, ja minustakin kai löytyy edes jotain hyviä piirteitä vanhempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko mies kuvioissa? Illat kannattaisi rytmittää niin, että lapsi tietää milloin odotettavissa yhteistä aikaa ja milloin on äidin oma aika, jolloin ei saa seuraa eikä palveluksia muuta kuin hätätapauksissa. Jos lapsi on enimmän osan aikaa tyytymätön, onko oppinut sen kotoa/onko hänen elämänsä jollain lailla kurjaa vai onko se hänen luonteessaan?
Jos itse olisin lielenhäiriössä hankkinut lapsen tuntisin varmasti juuri noin. Joskus jopa kissan hoitaminen ja sen vaativa naukuminen ärsyttää. Ei kaikista naisista ole huolehtijoiksi ja tällöin isän tulisi ottaa suurempi vastuu.
Missä miehet muuten ovat kun niitä ei koskaan näissä keskusteluissa näy eikä kuulu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos itse olisin lielenhäiriössä hankkinut lapsen tuntisin varmasti juuri noin. Joskus jopa kissan hoitaminen ja sen vaativa naukuminen ärsyttää. Ei kaikista naisista ole huolehtijoiksi ja tällöin isän tulisi ottaa suurempi vastuu.
Missä miehet muuten ovat kun niitä ei koskaan näissä keskusteluissa näy eikä kuulu?
Siis mielenhäiriössä
Sitä olen ihmetellyt miksei lapsista erota useammin kun ne on kuitenkin ärsyttävämpiä kuin miehet joista erotaan 50% tapauksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille ei sovi vanhemmuus. Eihän sitä tiedä millaista se on oikeasti on, ennen kuin on "tilanne päällä". Ja eihän kaikki millään voi innostua iänikuisista pikkukakkosista ja samoista leikeistä. Kannattaa miettiä, että miten tilannetta helpottaisi? Enemmän hoitoapua isältä/joltakulta muulta? Löytäisitkö enemmän iloa hommaan jotain muuta kautta, keksimällä jonkin ratkaisun arkeen? Vai haluatko luopua koko vanhemmuudesta?
Kohtahan se muksu on jo vanhempi, sitten siitä tulee itsenäisempi. Sitkeesti vaan jaksat ;) ennen kuin huomaatkaan, niin se oikein odottaa että pääsisi kavereiden kanssa hengaamaan ja väittää vastaan kotiintuloajoista! :D
Ja kuin suoraan omalta näppikseltäni. Ap, kohtalotovereita siis on. Kyllä se tästä. Kai!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia äitejä. Minäkään en pelaa enkä leiki lapseni kanssa, mutta nautin muuten hänen seurastaan. Olen aina ottanut lapsen mukaan kotitöihin sen verran mitä hän halunnut, vaikka se on hidastanut töiden tekemistä. Minusta se on ollut mukavaa "laatuaikaa" ja samalla on saatu hommat tehtyä niin, ettei ole tarvinnut siivoilla tai tehdä muita kotitöitä lapsen nukkuessa. Nyt hän on 6 v. ja tykkää lähinnä leipomisesta, ompelemisesta ja kaappien järjestelystä (=kaivelusta). Minä inhoan ulkoilua, joten meillä on tehty sitä vain satunnaksesti. Olen päättänyt että meidän lapselle riittää päiväkodin ulkoilut ja se mitä nykyään on jonkun verran kavereiden kanssa pihalla. Klo 17 käynnistyy Pikku Kakkonen. Lapsi katsoo sitä olkkarissa ja syö samalla, minä syön keittiön pöydässä ja selaan tablettia, sen jälkeen otan torkut olokkarin sohvalla. Klo 18-18.30 minä katson uutiset (kaukosäädin kädessä siltä varalta, että tulee lasta järkyttäviä uutisia, pistän silloin ääntä pois tai vaihdan kanavaa). Uutiset ovat minun omaa aikaani, samoin loppuilta, kun lapsi nukkuu. Lapsen leluista puolet on olohuoneessa ja lapsi näyttää välillä rakennelmiaan tai minä kommentoin välillä hänen leikkejään. Kirjoja luetaan, jos lapsi ehdottaa sitä. Enimmäkseen minä touhuan omiani, enkä tunne siitä syyllisyyttä. Lapsen isä on viikot muualla töissä, mutta liittyy viikonloppuisin seuraan ja hän touhuaa lapsen kanssa sellaisia asioita, mistä itsekin tykkää eli lähinnä korjaus- ja rakentelujuttuja. Lasta ei ole viety harrastuksiin, elokuviin tai vaeltamaan, kun emme ole halunneet. Sitten viemme, jos hän itse kiinnostuu niistä.
Tänään lapsi ei uskonut, kun hoputin kouluun ja sanoin että myöhästyy kohta. Sitten raivosi että se on mun syytä ja jäi kiljumaan ja kiukuttelemaan, kun harmitti että oli jo myöhässä. Neutraalisti sanominen ajoissa ei vaikuttanut mitään, lopulta huusin kunnolla että kouluun jo siitä, mikä pahensi tilannetta. En kestä :( kyllähän mä aika epäonnistunut jo oon kun en edes kouluun sitä saa lähtemään! Ei tuon ikäistä voi väkisinkään pukea ja kantaa (kuten kerhoon/päiväkotiin mennessä kyllä tehtiin uhmakauden ollessa päällä). Kaikessa pitäisi kai olla tosi tarkat ja aina tasan samalla tavalla tehdyt systeemit, että asiat sujuisi. Jos sekään edes auttaa. Oon itse luonnostaan tosi huono sellaisessa, toivoisin jo rentoa elämää tarkan rutiinin sijaan, en todellakaan toivonut tällaista elämää. Itse kyllä lähdin ekalla kouluun ja olen ymmärtänyt, että monet muutkin lapset tekee niin... jommassa kummassa ja/tai molemmissa ja suhteessamme kyllä jotain vikaa on, kun tämä on tällaista! Nyt katselemaan sitten minkälaisia perheneuvoloita ja psykologipalveluita täällä on. Lapsen isän kanssa emme ole ollenkaan tekemisissä, välillä saan tutuille hoitoon, mikä tuo mulle lepotauon mutta toisaalta usein vielä pahentaa tilannetta, kun lasta stressaa kotoa pois olo "jälkeenpäin" mikä purkautuu yhä kamalammaksi käytökseksi mua kohtaan. Kiitos teille :) ap
Mistä juttelette? Tiedätkö, mitä lapselle kuuluu? Osaako hän jo eritellä ajatuksiaan ja tunteitaan niin, että keskustelu niistä etenee?
Vierailija kirjoitti:
Tein päätöksen olla tekemättä aborttia ja minulla oli epärealistisen optimistiset odotukset siitä, miten elämä tulee menemään ja mitä vanhemmuus on. Jos olisi rahaa, hyvät tukiverkot ja lapsensa kanssa luonteet yks yhteen, niin olisikin varmaan niin ok, että minäkin kestäisin melko hyvin.
Mietin vaan välillä, että miten paljon lapsi kärsii epävanhempimaisesta vanhemmasta. Toivottavasti ei suuresti, ja minustakin kai löytyy edes jotain hyviä piirteitä vanhempana.
Tyhmyydestä sakotetaan.
Minulla on 8-vuotias nuorin ja koen sen juuri tuolla tavalla rasittavaksi. Lapsi on ihana ja energinen, mutta minä en. Olen introvertti, ajattelija ja pohtija sekä vaadin paljon aikaa olla yksin.
Mutta...minulla on kaksi vanhempaa lasta, jotka ovat jo 13 ja 16. Rakastan keskusteluja heidän kanssaan, nuorten energiaa ja pohdimme maailmaa, yhteiskuntaa, teemme ruokaa, matkustamme ja he ovat samantyyppisiä kuin minä. Tosin nuorempana olivat villimpiä eli ikä tasoittaa lapsia ja saat lapsesta hyvän keskustelukumppanin.
Mikä parasta: juhannukset, joulut, kaikki yhteiset juhlat: olemme yhdessä ja minulla on oma perhe!!! Superhienoa, en jaksaisikaan muita ihmisiä. Työssä voin vedota lapsiin ja jättää osallistumatta mielestäni turhiin kekkereihin:-)
Eli puolensa kaikessa, kyllä se äitinä olemisen hyvä puoli sieltä löytyy.
Varaa aika perheneuvolaan ja menkää juttelemaan. Voi olla, että lapsella onkin jotain erityisen tuen tarvetta ja esim. pärjää eli saa pidettyä itsensä kasassa koulupäivän ajan, mutta kotona olo purkautuu ja joudut tulilinjalle. Teille on ehkä kehittynyt jonkinlainen negatiivinen kierre, eli kumpikaan ei osaa luottaa siihen että päivä sujuu positiivisesti, vaan lähdetään jo aamusta vähän piikit pystyssä ja vastakarvaan silitettynä liikenteeseen. Perheneuvola on hyvä aloituskohta, tosin varaudu jonottamiseen, joten kysy myös koulukuraattorilta ja ehdottomasti erityisopelta juttelutuokiota.
Sinä et ole huono tai epäonnistunut vanhempi. Sinä ja lapsesi olette nyt vähän eri aaltopituuksilla ja tarvitsette tukea yhteisen sävelen löytämiseen. 8-vuotias on aika nopeasti esimurrosikäinen ja sitten murrosikäinen, joten nyt on ihan viimeinen hetki hakea apua, ennen kuin olette ihan sukset solmussa ja sauvat katkoneina.
Teitkö päätöksesi ryhtyä vanhemmaksi tietoisesti harkiten, että se on sitten valinta, jota ei voi enää peruuttaa? No, nyt ei auta enää kuin kestää :/