Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En osaa elää yhden ihmisen kanssa... Huono itsetunto? Muita samanlaisia? Pitkä vuodatus
09.03.2016 |
Tai noh, otsikko hieman hämäävä. Osaan kyllä ELÄÄ yhden ihmisen kanssa saman katon alla, mutta uskollisena en meinaa pysyä.
Tämä alkoi jo ihan teini-iästä lähtien. Olin aivan toivottoman ihastunut yhteen kaveriini, mutta kun hän ei minua huolinut, niin aloin seurustella toisen kanssa. Olin kuitenkin koko suhteen ajan toivottoman ihastunut tähän kaveriini ja haaveilin hänestä, olisin ollut heti valmis heittämään kaiken jos hän olisi sormeaan koukistanut.
Yritin myös iskeä seurustelukumppanini kaveria. Poikaystävän nukkuessa kaivoin hänen puhelimestaan tämän kaverin numeron ja lähetin viestejä. Noh, ei tyyppi lämmennyt ja kuin ihmeen kaupalla hän ei koskaan kertonut tästä tapauksesta kenellekkään.
Jäin poikaystävälleni kiinni chattailusta jonkun randomin kanssa netissä, ja vuosisadan riitahan siitä syntyi.
Tuolloin teininä asiat eivät kuitenkaan menneet tuollaista pidemmälle. Veikkaan kyllä vahvasti että olisin tämän kaverini kanssa mennyt pidemmälle jos hän olisi halunnut.
Aikuisuuden kynnyksellä aloin seurustella seuraavan mieheni kanssa, jonka kanssa yhteinen taival kestikin melkein 7 vuotta.
Jo suhteemme alussa tapailin muitakin miehiä (tämä siis siinä vaiheessa kun tosiaan olimme jo yhdessä, ei enää missään tapailuvaiheessa) useampaan otteeseen, ne eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään treffailua kummempaan.
Noin suhteemme puolessa välissä minulla oli suhde, joka meni ihan sänkyyn asti, se kesti noin vuoden.
Seurustelin myös jo seuraavan kanssa ennen kuin "virallisesti" erosimme..
Tämä jonka kanssa sitten seurustelin jo, ei kestänyt vajaata vuotta kauempaa. Hänen aikanaan en tapaillut muita, mutta käyttäydyin alkuhuuman jälkeen häntä kohtaan muutoin todella ikävästi.
Nykyiseni kanssa se minun uskollisuuteni kesti jälleen sen alkuhuuman ajan, kun suhteesta tuli tylsä ja arkinen, aloin jälleen haaveilla muista.
Vielä mitään ei ole tapahtunut, mutta seuraa olen jo alkanut etsiä, ja tunnen itseni että on vain ajan kysymys milloin alan taas pettää... Heti kun sopivaa seuraa löytyy.
Yhteistä tälle kaikelle on, etten koskaan tunnusta tapailujani/pettämisiäni, jatkan elämääni normaalisti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Yhdistävä tekijä on myös alkuhuuman loppuminen. Minulla tuntuu olevan joku ihmeellinen saalistusvietti, kun olen saanut toisen itselleni, kyllästyn ja alan saalistaa seuraavaa.
Myöskään seksi ei ole se joka minua tässä ajaa, päinvastoin tuntuu että jokin lumous särkyy siinä vaiheessa kun päädytään seksiin asti. Kaipaan siis selkeästi vain sitä ihailua ja sen uuden ihmisen/ihastuksen tuomaa piristystä ja jännitystä.
Minulla on koko elämäni ollut äärimmäisen huono itsetunto, ja huomaan tämän seuranhakuvaiheen vaikuttavan mielentilaani.. Niinä päivinä jolloin menee hyvin ja "saalista on verkossa" ja tuntuu että olen haluttu, olen erittäin hyvällä tuulella ja elämä hymyilee.
Kun taas niinä päivinä kun joku tuttavuus ei enää otakkaan yhteyttä, homma kuivuu kasaan, sillä hetkellä ei ole ketään sopivaa kiikarissa jne, olen ärtyinen ja masentunut.
Ilmeisesti tämä on siis sairas tapani hakea hyväksyntää ja tuntea itseni riittäväksi.. Huono yritys paikata jotain säröä sielussani.. Onko muita samanlaisia? Miten olette selvinneet asian kanssa?
En kaipaa haukkumista, vaikka tiedän että sitä kyllä on tulossa tällaisesta aloituksesta
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Myönnät itsekin , että sielussasi on särö. Eikö sinua ole lapsena rakastettu ehdoitta?
Ihminen on kuitenkin eläimen tasolla, jos saalistaminen on se tarve ja kun saaliin saa ja syö, halua uuden saaliin.
Ihmisenhän erottaa eläimestä juuri se, että ihmisellä on tunteet ja järki, eikä pelkkiä vaistoja.
Sun pitäisi varmaan mennä johonkin terapiaan. Mä jouduin sun kaltaisen miehen takia terapiaan, kun hän piti mua jonain majakkanaan kaikkien pettämisten ja muiden pahojen tekojen keskellä. Taisin olla hänelle vain se puuttuva vanhempi, vaikka meillä parisuhde olikin.
Juu kyllähän siellä lapsuudessa/vanhemmissa puutteensa oli, molemmat alkoholisteja, äidiltä puuttui tunneäly aika pitkälle... Terapiaa olen vakavasti harkinnut, alkaa olla liian elämää haittaavaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkien elämässä ei voi olla rakkautta. Elä rehellisesti vain seksisuhteissa.
Voi helvetti, minulla samoja ajatuksia ja kokemuksen tynkiäki ! Melkein olisi voinut olla oma kirjoittama teksti ! Ainoa ero että minä en vie seksin tasolle mitään, siinä vaiheessa osaan liueta paikalta kun alkaa siltä näyttämään että kohta ei ole vaatteita.
Mä taas toimin niin, että kun kumppani ekan kerran tekee jotain, mistä loukkaannun, niin oikeutan sillä sen kumppanin paskan kohtelemisen. Olen sillä verukkeella miehille tosi inhottava, määräilen ja osoitan olevani loukkaantunut. Sanon myös mistä olen loukkaantunut, ja miehet ovat häntä koipien välissä oloisia. Mutta en koskaan pystykään, vaikka osoitan, mistä loukkaannuin, antamaan anteeksi, eikä miestäkään yleensä kiinnosta anteeksi pyytää ja lepytellä niin paljon, että asia oikeasti korjaantuisi mielessäni.
Niinpä oikeutan mielessäni katkeruuden ja miehen paskan kohtelun, enkä enää voi miestä oikeasti rakastaa.
Mutta en halua erotakaan, koska haluan, että mulla on joku siinä pitämässä minusta. Seksi ei ole se syy, vaan jonkinlainen henkinen tuki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu, että toiset vain ovat sellaisia luonnostaan enemmän, toiset vähemmän, ja jotkut ei ollenkaan. Se on se kun on koukussa siihen ihanaan tunteeseen. Ei sen kummempaa, jos on nykyisessä suhteessa kuitenkin tyytyväinen. Pitää aina punnita se mitä voi menettää ja toimia sen mukaan. Kyllä kai ihminen halutessaan pystyy pitämään pään kylmänä ja jättämään jutut sille tasolle kun ei mitään ole vielä tapahtunut. Tosin tuo että etsii aktiivisesti seuraa on jo vähän astetta pidemmällä olevaa toimintaa. Ehkä sulla tosiaan siihen vaikuttaa lapsuutes.
Todennäköisesti huono itsetunto. Et arvosta sitä, jonka olet saanut, koska eihän se voi olla ok, kun se tyytyy sinuun.
Ja kenties huono arjensietokyky. Haikailet ikuisesti sitä rakastumisen ensihuumaa, etkä kestä sitä arkistumista, joka suhteessa kuin suhteessa on aina ennen pitkää edessä.
Kai ymmärrät, että olet erittäin julma ja moraaliton tekemällä noin ihmisille, joita olet rakastanut ja huijannut suhteeseen kanssasi siinä hyvässä uskossa, että olet heille uskollinen? Jos suhde on alusta alkaen ollut yhteisellä päätöksellä avoin, se on sitten toki toinen juttu. Muussa tapauksessa petkutat ihmisiä, ja se on väärin. Ihan samantekevää, mistä syystä noin toimit, se on silti väärin.
Sinuna olisin ainakin rehellinen. Kerro miehelle jo alussa, että tuskin kykenet koskaan olemaan uskollinen, mutta jos se kelpaa, suot saman sille miehellekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu kans vähän, että huono itsetunto missä asiassa? Ei ainakaan miesten suhteen, kun saat heitä ja uskot kelpaavasi. Mutta varmasti jossain muussa sitten.
Vierailija kirjoitti:
Voi helvetti, minulla samoja ajatuksia ja kokemuksen tynkiäki ! Melkein olisi voinut olla oma kirjoittama teksti ! Ainoa ero että minä en vie seksin tasolle mitään, siinä vaiheessa osaan liueta paikalta kun alkaa siltä näyttämään että kohta ei ole vaatteita.
En minäkään kaikissa tapauksissa sitä seksiä haluaisi, ja nuorempana tosiaan oli niitä treffailuja joiden en antanut mennä seksiin asti.
En siis kaipaa seksiä, se ei aja minua suhteisiin, mutta sitten en vain osaa perääntyä kun ajattelen sen "kuuluvan asiaan" tai jotain... Vinksahtanutta, tiedän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä taas toimin niin, että kun kumppani ekan kerran tekee jotain, mistä loukkaannun, niin oikeutan sillä sen kumppanin paskan kohtelemisen. Olen sillä verukkeella miehille tosi inhottava, määräilen ja osoitan olevani loukkaantunut. Sanon myös mistä olen loukkaantunut, ja miehet ovat häntä koipien välissä oloisia. Mutta en koskaan pystykään, vaikka osoitan, mistä loukkaannuin, antamaan anteeksi, eikä miestäkään yleensä kiinnosta anteeksi pyytää ja lepytellä niin paljon, että asia oikeasti korjaantuisi mielessäni.
Niinpä oikeutan mielessäni katkeruuden ja miehen paskan kohtelun, enkä enää voi miestä oikeasti rakastaa.
Mutta en halua erotakaan, koska haluan, että mulla on joku siinä pitämässä minusta. Seksi ei ole se syy, vaan jonkinlainen henkinen tuki.
Tunnistan samoja piirteitä omassakin toiminnassani.. Haen siis kumppanista syytä omalle käytökselleni. Pohjimmiltani tiedän, ettei toinen ihminen voi olla vastuussa toisen onnesta, mutta silti selittelen asiaa itselleni sillä että kun se nyt sanoi noin ja teki noin, ja ei saa tarpeeksi huomiota jne..
Ap
Niin ja nro 10 oli sitten myös Ap, unohdin kirjoittaa sen siihen
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti huono itsetunto. Et arvosta sitä, jonka olet saanut, koska eihän se voi olla ok, kun se tyytyy sinuun.
Ja kenties huono arjensietokyky. Haikailet ikuisesti sitä rakastumisen ensihuumaa, etkä kestä sitä arkistumista, joka suhteessa kuin suhteessa on aina ennen pitkää edessä.
Kai ymmärrät, että olet erittäin julma ja moraaliton tekemällä noin ihmisille, joita olet rakastanut ja huijannut suhteeseen kanssasi siinä hyvässä uskossa, että olet heille uskollinen? Jos suhde on alusta alkaen ollut yhteisellä päätöksellä avoin, se on sitten toki toinen juttu. Muussa tapauksessa petkutat ihmisiä, ja se on väärin. Ihan samantekevää, mistä syystä noin toimit, se on silti väärin.
Sinuna olisin ainakin rehellinen. Kerro miehelle jo alussa, että tuskin kykenet koskaan olemaan uskollinen, mutta jos se kelpaa, suot saman sille miehellekin.
Totta molemmat, itsetunto ja arjensietokyky... Olen lapsesta asti yrittänyt "kestää elämää" odottamalla jotain kivaa tapausta, viikonloppua, milloin mitäkin... Nyt aikuisena sitten teen sitä samaa pelaamalla ihmisuhteilla, jaksan elämää paremmin kun saan siihen koko ajan ylimääräistä piristystä
Ja juu, tiedän olevani kamala
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa että meitä on muitakin samanlaisia.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu kans vähän, että huono itsetunto missä asiassa? Ei ainakaan miesten suhteen, kun saat heitä ja uskot kelpaavasi. Mutta varmasti jossain muussa sitten.
Aika lailla joka osa-alueella, myös ihmissuhteissa.. Sehän siinä hassua onkin, että itsetuntoni nousee hetkellisesti ja olen onnellinen ja tyytyväinen uuden kumppanin kanssa. Mutta sitten kun se arki astuu kuvaan, ei olekkaan enää niin hempeää ja rakastunutta se meno kuin alussa, niin alan kaipaamaan sitä aikaa ja tunnetta taas uudestaan uuden ihmisen kanssa.. Että taas joku uusi ihminen osoittaisi minulle että olen hyvä ja riittävä.
Minähän en ole koskaan ollut miesten keskuudessa suosittu, kukaan ei ole minuun koskaan live-elämässä ihastunut. Itsetuntoni on helvetin huono myös miesten kanssa, ensimmäinen tapaaminen uuden ihmisen kanssa on yhtä helvettiä kun pelkään torjuntaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohdin taas sen hemmetin AP:n, 14 siis AP :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas toimin niin, että kun kumppani ekan kerran tekee jotain, mistä loukkaannun, niin oikeutan sillä sen kumppanin paskan kohtelemisen. Olen sillä verukkeella miehille tosi inhottava, määräilen ja osoitan olevani loukkaantunut. Sanon myös mistä olen loukkaantunut, ja miehet ovat häntä koipien välissä oloisia. Mutta en koskaan pystykään, vaikka osoitan, mistä loukkaannuin, antamaan anteeksi, eikä miestäkään yleensä kiinnosta anteeksi pyytää ja lepytellä niin paljon, että asia oikeasti korjaantuisi mielessäni.
Niinpä oikeutan mielessäni katkeruuden ja miehen paskan kohtelun, enkä enää voi miestä oikeasti rakastaa.
Mutta en halua erotakaan, koska haluan, että mulla on joku siinä pitämässä minusta. Seksi ei ole se syy, vaan jonkinlainen henkinen tuki.Tunnistan samoja piirteitä omassakin toiminnassani.. Haen siis kumppanista syytä omalle käytökselleni. Pohjimmiltani tiedän, ettei toinen ihminen voi olla vastuussa toisen onnesta, mutta silti selittelen asiaa itselleni sillä että kun se nyt sanoi noin ja teki noin, ja ei saa tarpeeksi huomiota jne..
Ap
Niin ja nro 10 oli sitten myös Ap, unohdin kirjoittaa sen siihen
Mua loukkaa kyllä ihan oikeasti ne asiat, joita käytän syynä käytökselleni. Mutta ongelma on siinä, ettei ketään kiinnosta lepytellä tai lohduttaa minua. Minua ei ymmärretä, kun loukkaannun. Niitä asioita pidetään ehkä niin joko käsittämättöminä tai sitten mitättöminä. Tai molempina joskus myös.
Eli ainoa "järkevä" vaihtoehtoni olisi sanoa vain "adios" ja olla taas yksin.
Sitä en kestä. Niinpä alan vittumaiseksi, siten kestän, etten lähde, kun mua ei arvosteta. Jotenkin näin.
Mielessäni selitän, että jos toi toinen on niin tyhmä, että katselee mun haukkumistani, niin siinähän katselee. Mutta tavallaan olen iyse jo irtisanoutunut tunnetasolla siitä tyypistä. "Jätä mut, jos haluat. Aivan sama."
Vierailija kirjoitti:
Myönnät itsekin , että sielussasi on särö. Eikö sinua ole lapsena rakastettu ehdoitta?
Ihminen on kuitenkin eläimen tasolla, jos saalistaminen on se tarve ja kun saaliin saa ja syö, halua uuden saaliin.
Ihmisenhän erottaa eläimestä juuri se, että ihmisellä on tunteet ja järki, eikä pelkkiä vaistoja.
Sun pitäisi varmaan mennä johonkin terapiaan. Mä jouduin sun kaltaisen miehen takia terapiaan, kun hän piti mua jonain majakkanaan kaikkien pettämisten ja muiden pahojen tekojen keskellä. Taisin olla hänelle vain se puuttuva vanhempi, vaikka meillä parisuhde olikin.
Täytyy kommentoida tätä uudestaan, kun luin uudemman kerran.. Tämä entinen miehesi kuulostaa pelottavasti minulta, siis siinä mielessä, että minullakin pitää olla se "majakka", tai voisiko sanoa turvasatama.
Joku tuossa ehdotti että harrastaisin suosiolla vain seksisuhteita. Kun olen ollut sinkkuna, en ole koskaan harrastanut irtosuhteita, torjutuksi tuleminen pelottaa liikaa, ja sitten olisin ihan yksin.
Etsin aina nimenomaan pidempää suhdetta, en koskaan yhden yön juttuja.
Tavallaan ajattelen vinksahtaneesti, että kun olen parisuhteessa, voin sekoilla ympäriinsä ja vaikka tulisinkin torjutuksi, niin kotona on silti joku hyväksyy minut. Se torjunta ei tunnu niin maailmaa kaatavalta kun on silti joku... Voi herranjumala että kuulostan ihmishirviöltä, apua
Mä olen ollut tuollainen ja se johtuu todellakin lapsuudesta.
Terapiaan!
Kannattaa vain varautua siihen kipuun, joka tulee, kun tajuatte, kuinka paljon olette ihmisiä satuttaneetkaan..
Koen myös, ettei mikään, mistä mä pahoitan mieleni voi oikeasti liikuttaa ketään. En ole koskaan (ainakaan muistaakseni) koittanut ensin saada ketään "hyvällä" ymmärtämään minua. Tai sitten ne kevyet yrityksenikin ovat tulleet torjutuiksi, eli ei-ymmärretyiksi. Jotenkin se myös pelottaa, että entä jos avaisin sieluani, kertoisin todella jonkun asian sattuneen, vaikkakin se minusta tuntuu sen toisen silmissä takuulla naurettavalta, niin entä jos se toinen silloinkin mitätöisi sen minun tunteeni, eikä arvostaisi minua ja tunnettani, vaan väittäisi oman loukkaavan käytöksensä edelleen olevan aiheellista? Ja minä olisin jo mennyt hiemankaan sellaiseen ihmiseen luottamaan..! Ajatuskin saa minut jotenkin ihan sekaisin :/ Tunnen että olisin tehnyt itseäni kohti jotain AIVAN KAMALAA, luottanut ihmiseen, kehen ei olisi koskaan pitänyt luottaa! Saan syyttää vain itseäni! Apu apua apua apua apua.
Siksi alan sorsia sitä toista ettei mun tartte kohdata jotain mitä lie omaa vajavaisuuttaniko, vaikka en kyllä ymmärrä, millä lailla se on mun vajavaisuutta, jos mua loukkaa jokin asia. Eihän sitä voi itse päättää. Jos loukkaus tulee, niin se tulee.
16
Tunnistan itseni... Poislukien pettämiset, sellaista en harrasta. Mutta vaikka vihaankin seksistä jankuttamista, niin en voi sille mitään, että uuden miehen kanssa (kun on tunteita) se seksuaalinen kipinä on jotain järjetöntä, pelkkä miehen asennon vaihtaminen sohvalla saa vipinää alakertaan ja meinaan seota haluihini. Mutta kun eka kerta on ohi, eräänlainen tunne vain kuolee. Se on ihan kamalaa! KYKENEN haluamaan vain omaa miestäni, mutta en kestä sitä arkisuutta. :(
En uskoisi mitään ongelmaa olevan, jos oma mieheni flirttailisi minulle ja kiusoittelisi, ottaisi ronskisti kiinni ja näyttäisi, kuinka paljon haluaa minua nyt. Mutta suhteen edetessä miehet vain lässähtävät henkisesti. Kyllä minä seksiä haluan ja usein haluankin, mutta se tietty tunne olisi kiva saada säilymään. Mieheni ovat kyllä kaikki olleet hämmentävällä tavalla samanlaisia, todella paljon passiivisempia kuin minä. Olen useasti kuullut, ettei halujeni perässä pysty pysymään, kun haluan liikaa.
Seurustellessa pidän tiukan linjan, en kyttäile muita miehiä enkä hae huomiota ulkopuolisilta. Tästä johtuen ainoa, keneltä saan huomiota (jos saan) on oma mies, joka ei ajan kanssa enää jaksakaan kertoa minulle kuinka ihana ja viehättävä olen, koska sehän on itsestäänselvää ja laadidaadidaa. Tällöin alan kuvitella, etten ole enää viehättävä miesten silmissä. Ja ihan oikeasti uskon niin :(
Haluan olla varattu, ja olen ehkä maailman luotettavin tyttöystävä, mutta toisinaan tunnen, että minun täytyisi ottaa kaikki irti miehistä ja nauttia huomiosta. En vain tiedä mikä olisi oikeasti fiksuinta. En itsekään arvosta naisesta toiseen hyppiviä miehiä, miksi itse alentuisin samaan...
Toisaalta luonteeni ei anna periksi huomion kalastelulle varattuna. Se ei vain tunnu oikealta ketään kohtaan.
Kuulostaa tyhmältä ja tiedän sen, mutta tämäkin osaa olla joskus rankkaa.
Anteeksi superpitkä vuodatus, en osaa tiivistää.
Alue: Aihe vapaa
Myönnät itsekin , että sielussasi on särö. Eikö sinua ole lapsena rakastettu ehdoitta?
Ihminen on kuitenkin eläimen tasolla, jos saalistaminen on se tarve ja kun saaliin saa ja syö, halua uuden saaliin.
Ihmisenhän erottaa eläimestä juuri se, että ihmisellä on tunteet ja järki, eikä pelkkiä vaistoja.
Sun pitäisi varmaan mennä johonkin terapiaan. Mä jouduin sun kaltaisen miehen takia terapiaan, kun hän piti mua jonain majakkanaan kaikkien pettämisten ja muiden pahojen tekojen keskellä. Taisin olla hänelle vain se puuttuva vanhempi, vaikka meillä parisuhde olikin.