Ilman isää kasvaneet

Eikö sulla ollut edes isäpuolta?

Eikö äiti voi saattaa? Mitenköhän lesboparien tyttäret saatetaan alttarille :)

Minun isäni kuoli ennen kouluikään. Miehen mallin olen saanut enoiltani ja varsinkin papaltani (aviomiehen on aivan kuin pappani :D)

Isompana varmaan näkyy niin, että en osaa kuvitella itseäni 40 vuotiaana, eikö kaikki kuole reilu kolmikymppisenä? Tämä on tietysti hullua, koska äitini, isovanhempansa, enoni ja tätini ovat kaikki elossa. En osaa myöskään antaa tarpeeksi arvoa miehelleni, naiset pärjää yksin ja kaikki on osattava itse tehdä, mitä tarvitaan. Korkeintaan pyydän apua veljeltäni. Onneksi osaan kuitenkin puhua tästä miehelleni, että ei ole mikään kriisi suhteessamme.

Alttarille kävelin yksin. Olen hyvin itsenäinen ja itse sinne avioon astelin. Pappani oli sanonut, että on se meidän tyttö kyllä rohkea. (Olen ollut papan tyttö aina. Asuinkin murrosikäni isovanhemmilla, papan olisin pyytänyt saattamaan, jos jonkun olisin ottanut) 90-luvulla käveltiin alttarille oman miehen kanssa, mutta nyt on tullut takaisin muotoon tämä luovuttaminen. Siskoni saattoi veli ja toisen kummisetä. Kyllä se äitikin voi saattaa, jos et miehesi kanssa yhdessä halua mennä.

Murrosiässä oli suurimmat itkut ja kriisit, kun ei ollut isän turvaa. Piti nimenomaan pärjätä yksin. Nyt surettaa lasten puolesta, mutta onneksi on silti kaksi pappaa elossa, vaikka oma isäni ei eläkkään. Ja usein tulee juttuja mieleen, mitä olisi kiva jakaa tämäkin asia isän kanssa. Ja äitiäni käy sääliksi, ollut leski nyt 18 vuotta ja kaikki muuttaneet pois kotoa jo. Hänelle soisin vielä kumppanin löytyvän.

Mun isä kuoli, kun olin alle 3-vuotias, joten en muista häntä ollenkaan. Tiedän erittäin hyvin tuon tunteen, että kaipaa henkilöä, jota ei ole koskaan ollut. Mulla on onneksi ollut mahtavat enot miehen mallina. :)

Olen joskus tuntenut itseni myös surulliseksi siitä, että isä ei ole saattamassa alttarille. Nyt olen kihloissa ja häät tullaan pitämään parin vuoden päästä, joihin haluan ehdottomasti äitini saattamaan.