Lue keskustelun säännöt.
En pidä lapsista, suostuin kummiksi - nyt kaduttaa
23.02.2016 |
Kyllä, näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt kieltäytyä kummiudesta. Lapsen äiti on kuitenkin hyvä ystäväni ja ilahduin tästä "luottamuksen osoituksesta", kun hän minua pyysi kummiksi ja suostuin. Lisäksi ajattelin, että vaikken vieraammista lapsista pidäkään niin kyllähän ystävän lapsesta varmaan oppii pitämään.
Vauvavuotena pidinkin lapsesta, hän oli helppo ja iloinen lapsi, eikä paljoa itkenyt jne. Mutta nyt kun lapsi on kasvanut isommaksi (päiväkoti-ikäiseksi) en enää osaa olla hänen kanssaan, hänen uhmansa ärsyttää minua, enkä osaa oikein leikkiä kanssaan ja hän varmaan huomaa, etten osaa olla luonnollinen hänen kanssaan. Ylipäänsä en ikinä ole osannut olla pienten lasten kanssa eikä tilanne ikävä kyllä ole eri kummilapsenikaan kanssa. Lisäksi minua ahdistaa se, että hän vaatii koko ajan niin paljon, hänen ollessaan vauva saatoimme äidin kanssa vaikka leipoa rauhassa lapsen nukkuessa, nyt hänen pitäisi koko ajan saada huomiota ja olla mukana...
Tuntuu ahdistavalta ajatella, että minun "pitää" olla tämän lapsen elämässä käytännössä koko loppuikäni. Vaikka tietenkin hän kasvaa ja aikuistuu, mahtaakohan silloin olla helpompaa? Vai onko niin, että jos en nyt hänen ollessaan pieni saa luotua häneen kunnollista suhdetta, ei se onnistu kouluiässäkään?
Tietysti on se vaihtoehto, etten lapsen elämässä olisi, mutta haluaisin kuitenkin kantaa vastuuni, kun kummiksi olen suostunut ja hoitaa "velvollisuuteni" niin hyvin kuin mahdollista. En tarkalleen ottaen tiedä, mitä tällä avauksellani haen, kai haluan vain avautua. Ja jos jollain on samanlaisia kokemuksia olisi "kiva" kuulla, etten ole ainoa.
Kommentit (9)
Tätä lukiessani olen todella kiitollinen, ettei kukaan ole pyytänyt minua kummiksi. Olisin toki kieltäytynyt, mutta nyt ei ole tarvinnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo ei nyt 2 hirveästi lohduttanut, mutta olen toki samaa mieltä kanssasi. Jos täällä on joku, joka ei lasten kanssa olemisesta ole aikaisemmin pitänyt niin kannattaa harkita tarkkaan kummiksi ryhtymistä.
ap
Tässä on sulle nyt se kasvun paikka tarjolla. Käytä hyväkses.
Ei tuossa ongelma liene niinkään se, että olet kummi vaan se, että ystäväsi ei tajua tavata sinua myös ilman lasta. Tuskin tilanne olisi nimittäin kovin erilainen, vaikka kummi et olisikaan. Todennäköisesti kaverisi kuitenkin raahaisi lapsensa joka paikkaan mukaa.
Jos/kun olette hyviä ystäviä, pitää sinulla olla oikeus myös pystyä puhumaan suoraan. Ts. ihan hyvin voit huomauttaa mammalandiaan hukkuneelle kaverillesi, että "Hei, me ei muutes ole tosi pitkään aikaan vietetty aikaa ihan kahdestaan, aikuisten kesken. Saisitko CeciliaBrunssiinan hoitoon vaikka ensi viikonloppuna, jos käydään kahdestaan syömässä ja elokuvissa? Olisi kiva pitkästä aikaa päästä puhumaan aikuistenkin asioita :)." tms.
Ei sun tarte sanoa että et tykkää lapsesta / sen kanssa olemisesta, vaan pikkuhiljaa painottaa ystävyyttänne takaisin aikuisten väliseksi ihmisuhteeksi "playdate"ien sijaan.
Tiesikö ystäväsi ennestään, että et pidä lapsista? Silloin voisi koittaa rehellisesti sanoa, että tarvitsisin aikaa olla sinun kanssa myös ihan aikuisten kesken ja sitten kummitäteily aikaa lapsen kanssa erikseen? Jos nyt näette vaikka 2*kuussa niin toinen olisi aikuisten ystävyys aikaa ja toinen sitten yritystä luoda sitä suhdetta lapseen, vaikka ei tunnu luontevalta ja hyvältä.
Mutta jos ei tiennyt, niin ei muuta kuin tsemppiä. Itsellä sellainen tilanne, että ystäväni, joka vihaa lapsia on kummina toisen ystäväni lapselle. Koska lapsivihaaja ei kykene olemaan missään tekemisissä sen kummilapsensa kanssa, niin toimin hänen sijastaan "varakummina" sitten. Näin puhutaan ihan yleisesti sekä lapsivihaajan, että kummilapsen ja hänen äitinsä kanssa. Äitiä ja kummilasta kyllä selkeästi harmittaa sekä valintansa, että se ettei kummitäti toimi kummina, vaikka suostui kummiksi aikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ajan kanssa helpottaa. Itse en pitänyt pikkulapsivuosista OMAN lapseni kanssa ollenkaan - vauva-aika mullekin oli ok - ja tämän takia en varmaan jaksa tehdä myöskään toista lasta! Nyt ekaluokkalaisena lapsi on mukavaa seuraa. Tsemppiä. Olet hyvä ihminen kun yrität kumminkin ja saatat olla vielä tosi tärkeä kummilapsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Tiesikö ystäväsi ennestään, että et pidä lapsista? Silloin voisi koittaa rehellisesti sanoa, että tarvitsisin aikaa olla sinun kanssa myös ihan aikuisten kesken ja sitten kummitäteily aikaa lapsen kanssa erikseen? Jos nyt näette vaikka 2*kuussa niin toinen olisi aikuisten ystävyys aikaa ja toinen sitten yritystä luoda sitä suhdetta lapseen, vaikka ei tunnu luontevalta ja hyvältä.
Mutta jos ei tiennyt, niin ei muuta kuin tsemppiä.
Vaikka olisi kuinka lapsirakas, niin on ihan normaalia haluta viettää ystävien kesken myös aikuisaikaa. Asiaan ei siis liity mitenkään se, tietääkö ystävä vai eikö tiedä ap:n lapsi-inhosta.
Vrt. siihen että esim. perheessä molemmat vanhemmat (toivottavasti) rakastavat lapsiaan, mutta SILTI heidän on hyväksi viettää aikaa myös kahdestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitin sitä, että jos ei tiennyt toista lapsivihaajaksi, niin voi olla vaikea alkaa nyt kertomaan, koska pelkää toisen reaktiota. En sitä, että ei saisi kertoa/pyytää yhteistä aikaa. Jotkut äidit meinaan saattavat ottaa tuollaisen kertomisen aikamoisella tavalla... Toivottavasti ystäväsi on järkevää sorttia :)
T. Tsemppaaja
Lisään vielä, että kun vauva-aikana näin ystävääni ja kummilastani oli paljon helpompaa olla, kun pystyimme puhumaan aikuistenkin juttuja (kun eihän vauva niitä ymmärtänyt) eivätkä jutut aina pyörineet lapsessa. Nyt kun lapsi on jo isompi ei hän tietenkään voi istua vaikka kahvilassa paikoillaan kuuntelemassa meidän juttujamme, emmekä voi kotona ollessamme vaikka lueskella lehtiä tms, kun lasta pitää koko ajan vahtia ja keksiä hänelle tekemistä. Ennen nuo tapaamiset olivat sopivasti ystävien keskeistä jutustelua yhdistettynä lapsen kanssa olemiseen, nyt ensin mainitulle ei jää enää aikaa...