Hei, sinä yksinäiseksi itsesi tunteva. Millainen on elämäntilanteesi?

24v, 2 lasta, naimisissa. Vakkariduuni 6-14. Nukkumaan klo 21, ni ei paljoo tarvii iltasin mitään tehdä.

Teen hulluna töitä, vapaalla hoidan kodin ja lapset. Elämä on yhtä kiirettä. Iltaisin yritän saada lapset unille ennenkuin itse kaadun sänkyyn. Olen sisäisesti yksinäinen. Ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu.

Olen opiskelija, pian työtön maisteri. :D

Iltaisin luen av:ta, pelailen koneella tai katson leffoja/sarjoja tv:stä. Joskus myös luen ja opiskelen.

Lapseton sinkku ja työtön. Luen usein kirjaa tms.

Selaan nettiä, katson netflixiä ja joskus tekstaan jonkun kanssa jotain turhaa. Tosin en tiedä olenko yksinäinen? Saatta tuntus yksinäiseltä aina välillä vaikka ympärilläni olisi silläkin hetkellä ihmisiä.

19v töissä käyvä nainen. Asun pohjois-pohjanmaalla ja kuluneet vuoden aikana (lukiosta valmistunisen jälkeen) suurin osa ystävistäni on joko muuttanut Helsinkiin tai on tällä hetkellä au pairina ulkomailla. Pari ystävää täällä onneksi on ja perhe, tuntuu vain yksinäiseltä monesti tulla tyhjään kotiin jos tietää ettei suunitelmia illalla ole. Arki-illat urheilen, käyn paljon ryhmäliikunnassa joka todella helpottaa yksinäisyyden tunnetta.

Olen vaan ja kaipa vain odotan että elämä on lusittu. Vanun aaveellä.

44v eroamassa oleva. Lapset 22 (ei enää kotona) ja 14v (illat ulkona).

Käytän nettiä, kerran /kaksi viikossa käyn jumpassa, katson tv:tä, luen.

Päivät koulussa, ja illat lasten kanssa. Lapsia kolme. Mies kyllä on, mutta viihtyy paljon tietokoneella. Ystäviä ei oikein ole. Yksinäisyyden tunnetta lisää, että olen vähän aikaa sitten jättänyt lestadiolaisuuden, ja nyt tuntuu että en oikein kuulu mihinkään ja olen outo lintu joka paikassa.

"Hei, sinä yksinäiseksi itsesi tunteva. Millainen on elämäntilanteesi?"

Tuossa kysymyksessä on juuri se ratkaiseva pointti. Kuka siis tuntee itsensä yksinäiseksi.

Yksinäisyyden tunne on nimenomaan siis vain tunne. Sitä voi olla itsekseen tuntematta itseänsä tippaakaan yksinäiseksi.

Osaltaan siis asenne-juttu.

Eipä tässä sitten muuta...

Yksinäinen työtön lapseton syrjäytyny mt-ongelmainen nainen.

Olen sairaseläkkeellä. Iltaisin pelaan tietokonepelejä ja keskustelen nettipalstoilla. Ikä- ja sukupuoliyhdistelmäni takia, luulisin, en kelpaa edes nuorempien ja muuten samanlaisten seuraan. Tajuan kyllä, että voin itse oppia sosiaalisemmaksi, mutta edellämainitut asiat kyllä varmasti nykyäänkin vaikuttavat ainakin vähän.

20v nainen, en oo koulussa ja tällä hetkellä työtön.

Iltaisin lähinnä istun koneella, katson telkkaria/netflixiä, luen ja joogaan kynttilöiden valossa. Kavereita on muutama mutta niistäkin suurin osa toisilla paikkakunnilla, niitä muutamia tällä asuvia nään harvoin koska kaikki on niin kiireisiä. Viikonloppuisin oon paljon äitin kanssa.

Yleensä olen illat töissä (tyypillistä alalle jolla olen). Vapaailtoina katson netflixiä, tv:tä, siivoilen, laitan ruokaa ja hoidan lapsen. Olen 25v, mies löytyy ja 1 lapsi. Kavereita ei juuri ole.

Opiskelu ja osa-aikatyö. 25 v. Ei lapsia, asun yksin. Hyviä ystäviä on, mutta heillä on kaikilla jo perhettä tai ainakin avo/avioliittoa, niin olen jäänyt vähän ulos kuvioista. Iltaisin lenkkeilen, luen kirjoja ja opiskelen.

Työssäkäyvä nelikymppinen perheenäiti. Mies ja lapset on, mutta ei oikeastaan yhtään ystävää. Ollaan muutettu muutama vuosi sitten uudelle paikkakunnalle ja ystävät jäi sen myötä. Yllättävän vaikeaa tutustua ihmisiin, kaikilla tuntuu olevan niin kiire, ettei uusille kavereille ole aikaa.

Viime keväänä valmistunut ja siitä lähtien työttömänä ollut 19-vuotias nainen. Sinkku, ei ystäviä. Illat vanhempien kanssa jutellen tai kännykkällä pelaten. Ehkä luen tai kirjoitan jotain. Kuuntelen musiikkia.