G: Hei nelikymppiset! Minkälainen elämäntilanne? Miten suhde voi? Oletko tyytyväinen?
Eli 40 täyttäneiden eloa, iloa ja ihmetystä. Olisi kiva lukea, miten koette elämänne nyt keski-ikäiseksi kypsyttyänne 😉
Kommentit (82)
Ihan paskaa, vapaus mennyt lasten myötä, tajusin, että kykenenkin rakastamaan, mutta mies ajalta, jolloin en kyennyt, lapsuuden traumat nouseet urakalla pintaan omien lasten myötä, niiden käsittelyssä ja muutenkin itsetunto romahtanut jos sitä koskaan olikaan mitäs vielä... Kohta perin huonokuntoiset vanhempani.
Joka päivä vaan paranee. Mulla on huippuperhe, aivan ihanat lapset, joista nuorinkin vasta 5v ja vanhin 21v. Mies on niin hieno, verrattuna näihin, joista täällä saa lukea harva se päivä. Iso talo, iso tontti, sama työpaikka meillä molemmilla, joten nähdäänkin 24/7 ja silti kuin vastarakastuneet. Ei valittamista juuri nyt, kun tuohon kilpirauhasen vajaatoimintaankin alkaa vihdoin lääkitys puremaan. t: 46v
Juuri neljäkmmentä täyttänyt ihmettelee, että on muka jo keski-ikäinen? Minulla keski-ikä alkaa vasta 5 vuoden päästä... ;) Puoison kanssa yhteistä taivalta takana 22 vuotta. Molemmilla työpaikat. Kaksi lasta, toinen ekaluokalla, toinen alle 2 vuotias. Töihin palaan, kun pienempi on täyttänyt kolme. Pitkässä liitossa on mukana ollut niin ylä- kuin alamäkiäkin, nyt on sellainen tasainen suvantovaihe menossa. Hankalamman vaiheen jälkeen olen tyytyväinen tähän tasaisuuteen.
Olen 41 v, ei miestä eikä lapsia. Mukavaa, rentoa elämää nyt kun ei enää ole haluakaan puolison löytämiseen. Jossain 35-38 v. oli vaikeaa kun oli pakkomielteinen halu vielä löytää mies ja saada lapsi. Mutta kun ei löytynyt niin ei, ja siihen oli vaan sopeuduttava. Nyt on taas elämä hyvää kun olen tämän asian mielessäni hyväksynyt.
Minun elämäni on ihan mukavaa, lapset aikuisia, talo lähes velaton ja rahaa mukavasti. Avioliitto edelleen kunnossa. Ihanaa kun voi matkustella, mennä ja tulla niinkuin huvittaa. Siinä mielessä nyt on vielä kivempaa kuin nuorena, koska rahatilanne on huomattavasti parempi. N49
Vierailija kirjoitti:
Olen 41 v, ei miestä eikä lapsia. Mukavaa, rentoa elämää nyt kun ei enää ole haluakaan puolison löytämiseen. Jossain 35-38 v. oli vaikeaa kun oli pakkomielteinen halu vielä löytää mies ja saada lapsi. Mutta kun ei löytynyt niin ei, ja siihen oli vaan sopeuduttava. Nyt on taas elämä hyvää kun olen tämän asian mielessäni hyväksynyt.
Ymmärrän sen, että jokainen nainen ei halua puolisoa ja lapsia. Mutta sitä en ymmärrä, että on näitä asioita halunnut, ja kun täyttää 40 niin on aika lopettaa niiden toivominen? Tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisenä lapsen saaneita. En sano, että se lapsi on pakko saada, ja hyvä kun keskityt elämässä myös muuhun. Mutta etköhän ole hieman liian nuorena kohtaloosi tyytynyt?
Ihan paskaa ja pahemaksi vaan menee.
43v. Kyllästys, vitutus ja masennus. Työt loppumassa, vanhemmat sairaita ja vaativat apua. Voimavarat lopussa, Parisuhde (etä sellainen) voi hyvin. Lapsi teini-ikäinen ja pärjää hyvin. Olen pohjalla elämässäni silti nyt.
Elämä on aivan mahtavaa! Töitä sopivasti, lapset jo isoja (teini-iässä) ja alkaa olla enemmän aikaa sekä itselle että harrastuksille ja parisuhteelle. Parisuhde voi hyvin, yhdessä miehen kanssa 20v ja vain paranee.
Olen terve, itsevarma ja rohkeampi kuin nuorempana, tiedän mitä haluan eikä hävetä sanoa sitä. Tunne olevani elämäni kunnossa ja aivan hel....tin seksikäs! ;) Ja varmasti se myös näkyy ulospäin, koska miesten päät kääntyvät, vaikka olenkin vähän pyöreä enkä mitenkään erityisen kaunis, perusnätti vain.
Tykkään tästä iästä ja etenkin itsestäni, enemmän kuin vielä koskaan tähän asti.
N42
Vierailija kirjoitti:
Minun elämäni on ihan mukavaa, lapset aikuisia, talo lähes velaton ja rahaa mukavasti. Avioliitto edelleen kunnossa. Ihanaa kun voi matkustella, mennä ja tulla niinkuin huvittaa. Siinä mielessä nyt on vielä kivempaa kuin nuorena, koska rahatilanne on huomattavasti parempi. N49
49? Sä olet kyllä jo viisikymppinen, jos tuo oli ikäsi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun elämäni on ihan mukavaa, lapset aikuisia, talo lähes velaton ja rahaa mukavasti. Avioliitto edelleen kunnossa. Ihanaa kun voi matkustella, mennä ja tulla niinkuin huvittaa. Siinä mielessä nyt on vielä kivempaa kuin nuorena, koska rahatilanne on huomattavasti parempi. N49
49? Sä olet kyllä jo viisikymppinen, jos tuo oli ikäsi...
Niin? Olen yli neljäkymmentä. So? Jotain muuta tajunnan täräyttävää kommenttia?
Kuulostaa siltä, että moni nelikymppinen on elämäntilanteessa, jossa lapset ovat jo isoja ja asuntokin pian velaton. Asutteko missä? Asun itse Helsingissä ja olen korkeasti koulutettu. Kaltaisistani naisista moni on 40 täyttäessän vasta pikkulapsiperheen äiti, joka on mahdollisesti sen kumppaninkin löytänyt vasta muutamia vuosia sitten. Asuntolainakin saattaa olla suuri, ihan siitä syystä, että perheasunnosta saa helposti maksaa täällä 350 000 e. Jos hynttyyt on isketty yhteen 20 vuotta sitten, suuri osa velasta varmaan on jo maksettu. Varsinkin jos aina vaihtaessa hieman isompaan asuntoon on vanhaa myytäessä saanut voittoa.
Meillä yhteistä taivalta 6 vuotta. Lapset 4v ja 9 kk. Ei suinkaan elellä isossa velattomassa talossa, vaan ensimmäisessä yhteisessä rivarikolmiossa, josta on varsinkin miehellä omasta osuudestaan velkaa niin paljon, että mitään 100 000 e kalliimpaa asuntoa emme voi vielä ostaa.
Mutta näin se vain meni. Parikymppisenä kumppania ei löytynyt, vaikka kuinka etsin. Keskityin opiskeluun, seuraelämään, matkusteluun, töihin. Enpä siis enää haikaile menetetyn vapauden perään kun sain sitä elää niin pitkää. Ja yli kolmekymppisenä tavatessani mieheni en enää ollut täydellisen kiinteä ja rypytön. Silti mies minuun rakastui. Raskauksien ja vuosien myötä ulkonäön rupsahtaminen ei siis ole ollut enää niin radikaali juttu. Se on onni, koska tälläkin palstalla saa harva se päivä lukea, kuinka yhteen on menty parikymppisenä ja sen jälkeen mies ei olekaan niellyt raskauksien ja ikääntymisen mukanaan tuomia normaaleja muutoksia. Menetetty vapaus on aiheuttanut sellaisen kriisin, että se ajaa pettämään ja jättämään.
Eli vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen: elämme keski-iässä pikkulapsiperheen vaihetta tyypillisine haasteineen ja väsymyksineen. Mutta parisuhteessa meno on tasaista, eikä kumpikaan enää koe tarvetta mennä vapaana.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on aivan mahtavaa! Töitä sopivasti, lapset jo isoja (teini-iässä) ja alkaa olla enemmän aikaa sekä itselle että harrastuksille ja parisuhteelle. Parisuhde voi hyvin, yhdessä miehen kanssa 20v ja vain paranee.
Olen terve, itsevarma ja rohkeampi kuin nuorempana, tiedän mitä haluan eikä hävetä sanoa sitä. Tunne olevani elämäni kunnossa ja aivan hel....tin seksikäs! ;) Ja varmasti se myös näkyy ulospäin, koska miesten päät kääntyvät, vaikka olenkin vähän pyöreä enkä mitenkään erityisen kaunis, perusnätti vain.
Tykkään tästä iästä ja etenkin itsestäni, enemmän kuin vielä koskaan tähän asti.
N42
Vau, toivotaan, että muutaman vuoden päästä minä koen vastaavanlaisen valaistuksen. Tosin lapset vielä pieniä, joten eppäilenpä.
Elämä mallillaan. Uusperheen arkea kuuden lapsen kanssa. Ei velkaa ja työpaikka. Miläs tässä onollessa. Rakastan kaikkia lapsiani ja he kuulema rakastavat minua. Minä rakastan miestäni ja hän kuulema minua. Jos nyt jotain muuttaosin niin vanhemmat takaisin haluaisin mutta onneksi on rakas isoveli vielä messissä.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että moni nelikymppinen on elämäntilanteessa, jossa lapset ovat jo isoja ja asuntokin pian velaton. Asutteko missä? Asun itse Helsingissä ja olen korkeasti koulutettu. Kaltaisistani naisista moni on 40 täyttäessän vasta pikkulapsiperheen äiti, joka on mahdollisesti sen kumppaninkin löytänyt vasta muutamia vuosia sitten. Asuntolainakin saattaa olla suuri, ihan siitä syystä, että perheasunnosta saa helposti maksaa täällä 350 000 e. Jos hynttyyt on isketty yhteen 20 vuotta sitten, suuri osa velasta varmaan on jo maksettu. Varsinkin jos aina vaihtaessa hieman isompaan asuntoon on vanhaa myytäessä saanut voittoa.
Meillä yhteistä taivalta 6 vuotta. Lapset 4v ja 9 kk. Ei suinkaan elellä isossa velattomassa talossa, vaan ensimmäisessä yhteisessä rivarikolmiossa, josta on varsinkin miehellä omasta osuudestaan velkaa niin paljon, että mitään 100 000 e kalliimpaa asuntoa emme voi vielä ostaa.
Mutta näin se vain meni. Parikymppisenä kumppania ei löytynyt, vaikka kuinka etsin. Keskityin opiskeluun, seuraelämään, matkusteluun, töihin. Enpä siis enää haikaile menetetyn vapauden perään kun sain sitä elää niin pitkää. Ja yli kolmekymppisenä tavatessani mieheni en enää ollut täydellisen kiinteä ja rypytön. Silti mies minuun rakastui. Raskauksien ja vuosien myötä ulkonäön rupsahtaminen ei siis ole ollut enää niin radikaali juttu. Se on onni, koska tälläkin palstalla saa harva se päivä lukea, kuinka yhteen on menty parikymppisenä ja sen jälkeen mies ei olekaan niellyt raskauksien ja ikääntymisen mukanaan tuomia normaaleja muutoksia. Menetetty vapaus on aiheuttanut sellaisen kriisin, että se ajaa pettämään ja jättämään.
Eli vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen: elämme keski-iässä pikkulapsiperheen vaihetta tyypillisine haasteineen ja väsymyksineen. Mutta parisuhteessa meno on tasaista, eikä kumpikaan enää koe tarvetta mennä vapaana.
Kuulostatpa katkeralta niitä kohtaan, jotka ovat nuorempina saaneet lapsensa ja velat maksettu. Ihme selittelyn makua, kuinka oma tilanteesi olisi jotenkin parempi. Jos ihminen on toivomassaan tilanteessa, niin se on hyvä tilanne. Tilastollisesti myös Helsingissä harva nainen saa lapsensa enää lähempänä neljääkymppiä. Kaikista synnyttäjistä (huom. ei ensisynnyttäjistä) on Suomessa yli 35-vuotiaita vain viidennes eli 20% ja Helsingissäkin "vain" 30%. 70% naisista synnyttää Helsingissäkin kaikki lapsensa alle 35-vuotiaana.
Velat maksettu, hyvä työpaikka, ihana mies, fikstu lapset, koirakin sertifikaatin juuri voittanut, ja mikä parasta: miehet katselevat minua, missä vain kuljen. Silmäpeliä, flirttiä, lähestymisyrityksiä. Olen niin timmissä kunnossa nyt, paremmassa kuin konsanaan. Ja kun on rahaa laittaa ulkonäköönsä niin mikäs tässä on ollessa. Ja kaunis olen toki ollut aina :) Elämä hymyilee.
Ihan täyttä paskaa ja suurin syy on avokin paska käytös, pihtaaminen ja kiukuttelu joka vitun asiasta, turpa on rullallla 24/7.
On ok-talo ja kaikki, rahat aina loppu, terveysongelmia, töissä käynti vituttaa ja tuntuu niin turhalle, eikä ole kuin 1kpl 4v lapsi.
Olen 42. Lapsi taaperoiässä ja toinen yrityksissä. Ihana aviomies, ei se eka, mutta se, jonka kanssa perhe tuntui oikealta ratkaisulta. Olen kotiäitinä, opiskelen uutta ammattia samalla. Ihana iso koti ja varallisuutta. Ei ollenkaan huonosti siis mene.
Olen 40v, mies 44v. Lapset ovat 20v, 18v ja 16v. Asuvat kaikki vielä kotona. Ensi vuonna kaksi vanhinta meinaa muuttaa yhteiseen, omaan opiskelija-asuntoon.
Olin pitkään kotona, mutta opiskelin sen jälkeen ja nykyään olen koulutustani vastaavassa vakituisessa työpaikassa, miehellä erittäin hyvä työ.
Asuntolainaa jäljellä kymmenisen vuotta.
Elämä on kivaa.
Olen 45, ja elän elämäni parasta aikaa. Lapset on kohta aikuisia, fiksuja ja omatoimisia. Miehen kanssa on ihanaa; tarpeeksi vapaa-aikaa tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Taloudellisesti ollaan myös hyvässä asemassa, koska molemmilla on hyvät työpaikat, suurimmat velat maksettu.