Lue keskustelun säännöt.
Jäädä vai lähteä?
Maria
10.02.2016 |
Olemme olleet yhdessä viimeiset 13 v. ja meillä on 4-v tyttö yhdessä. Olemme 37v molemmat. Viime vuodet olen miettinyt melkein joka päivä sitä että onko tämä nyt sitä oikeaa rakkautta vai ei. Nuo ajatukset ovat menneet ja tulleet välillä koko suhteen ajan, mutta olen vaimentanut ne. Olen itse lähtöisin perheestä jossa vanhempieni välillä en ole ikinä nähnyt aitoa rakkautta ja aina ajattelin että se on viimeinen asia mitä omaan suhteeseeni haluan ja minkälaisen kasvualustan haluan tarjota lapsilleni.
Piiskaan itseäni nyt siis jatkuvasti sillä ajatuksella että olisi pitänyt lähteä aiemmin/kokeilla edes olla erossa niin olisi ollut mahdollista ehkä saada lapsia toisen kanssa ja pystyä tarjoamaan ehjä koti lapsille. Toisaalta tiedostan että en välttämättä olisi ikinä löytänyt ketään ja olen kiitollinen tästä lapsesta, myös tästä suhteesta huolimatta siitä miten päätämme.
Minua estää lähtemästä varmaankin pelko siitä että teen väärän valinnan ja joudun katumaan sitä liikaa, että huomaan muutaman vuoden päästä että sovimme sittenkin toisillemme. Menetettävää kun samalla enemmän kuin vain parisuhde, nimittäin mahdollisuus saada lisää lapsia/sisaria ikäni puolesta.
En tiedä yhtään mitä teen. Saman päivän aikana olemme puhuneet toisesta lapsesta ja toisaalta mahdollisesta erosta. Olen jäänyt kiinni tähän tietämättömyyteen ja se vie kaiken ilon elämästä.
Onko muita ollut vastaavassa tilanteessa ja miten päätitte? Koetteko tehneenne oikean ratkaisun?
Kommentit (9)
Ajattelehan syvemmin, itsekkyydelläsi särjet lapsenne yhteyden vanhempiinsa. Odota kunnes hän täysi-ikäinen ja elää omillaan. Sinä olet jo saanut tehdä valitsemiasi 37 vuotta ratkaisuja elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile olla viikko onnellinen. Ajattelet vain myönteisesti, ja vaikka välillä se on vaikeaa, niin ehkä pian huomaat, että ajatuksiinsa ja tunteisiinsa voi vaikuttaa. Olen ollut samassa tilanteessa. Sitten päätin tahtoa, kuten olin avioon mentäessä luvannut. Ennen isosti ärsyttävät asiat saivat vähemmän sijaa, kohtelin puolisoani kauniimmin ja myönteinen kehä pääsi alkuun. Suhteet vaativat tekoja ja ajatusta onnistuakseen. Ei voikaan rakastaa kunnolla, jos koko ajan antaa luvan märehtiä ja murehtia ja pitää henkistä takaporttia auki.
Tää on tätä nykyaikaa. Kertakäyttösuhteita ja ongelmatonta elämää. Tavoitellaan sellasta, jota ei välttämättä ole edes olemassa. Parisuhdetta ei arvosteta, eikä siihen olla kiinnostuttu panostamaan.
Pohdit sitä, onko suhteesi oikeaa rakkautta vai ei. Mitä sinun mielestäsi kuuluu oikeaan rakkauteen? Puuttuuko teiltä jotain näistä asioista? Toisaalta olisit ehkä valmis tekemään toisen lapsenkin, joten ihan huomosti ei asiat ehkä kuitenkaan ole. Onko käsityksesi aidosta ja oikeasta rakkaudesta realistinen?
Sitä, mikä on oikea valinta juuri sinulle ja juuri sinun elämässäsi, ei voi kukaan ulkopuolinen sanoa. Ero vaikuttaa aina kuitenkin muihinkin ihmisiin, esim. lapseen, joten et voi ajatella asiaa ihan vain itsekkäistä näkökulmista. Uskotko, että sitä, mitä teidän suhteesta puuttuu, löytyisi mahdollisesta uudesta suhteesta vielä muutaman vuodenkin jälkeen? Kaipaatko alkuhuumaa vai puuttuuko suhteestanne jotain todellista kumppanuutta tai toisten arvostamista tms.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoltakaa parisuhdettanne. Ei tarvita suuria eleitä, mutta yleinen kohtelias käytös ja sen osoittaminen että välittää toisesta ihmisenä yleensä tekee ihmeitä. Pitkissä suhteissa kun helposti toisen ihmisen jatkuvaan läsnäoloon tottuu ja tavallaan kyllästyy. Molemmat unohtavat, minkä vuoksi alun alkaen yhteiselon aloittivat.
Vaihtamalla harvemmin asiat paranevat. Ellei kyse ole väkivaltaisesta suhteesta,
Olisitko yksin onnellisempi kuin nyt tässä liitossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiallisia kommentteja. Olen ehdottanut miehelle vaikka mitä korjausliikkeitä, yhteistä aikaa jne mutta vastaus on että palataan asiaan silloin kun meillä menee paremmin.
Tätä on jatkunut nyt melkein lapsen syntymästä asti. Olen sanonut että ei voi itse passiivisena vain odottaa että minä fiksaan yksin parisuhteeMME, vaan vaatii panostamista myös mieheltä. Ja jos tähän ei ole valmis tai on valmis siihen vasta sitten kun meillä menee paremmin niin on hyvä ja menee odottamaan sitä hetkeä omaan asuntoon, eli pitää olla rehellinen minulle.
Olemme puhuneet paljon näistä asioista, en pidä mieheltäni salassa näitä tietenkään sillä onhan kyse myös omasta parisuhteestani. Ongelma on ehkä siinä että en ikinä ole tuntenut kunnon jalat alta ihastumista mieheeni mutta ajatellut että suhteet alkaa eri tavoin ja tämäkin on ihan hyvää kumppanuutta. Olen silti ihastunut kaksi kertaa kunnolla toiseen suhteemme aikana. Seksi on väliltämme loppu kokonaan- miestä ei kiinnosta. En nyt oikein tiedä mitä tehdä tässä tilanteessa, on jotenkin sellainen olo että vaikka olen parisuhteessa niin olen jotenkin ihan helvetin yksin. Kun mies on kotona menen jotenkin "pois päältä", silloin kun olen lapsen kanssa kaksin niin innolla siivoilen ja laitan ruokaa, sisustan ja muuta. En osaa selittää tätä tarkemmin mutta en myöskään tiedä mistä johtuu.
Kaikki omat päätökset lienee itsekkäitä- aina. Jos homma ei oikeasti ala toimimaan niin mielestäni on yhtä väärin antaa lapselle vinksahtanut kasvualusta kuin sinnitellä suhteessa "muka lapsen edun nimissä". Riittää että itse elin tällaisen lapsuuden.
Ulkopuolista apua, muutakin kuin av-palstalta. Tarvitset apua, lähinnä itsellesi. Sen jälkeen suhteellesi.